Miten käy Olavi-kerhomme?

 

Isäni on koko nimeltään Otto Olavi ja minä puolestaan Manu Olavi. Lapsena sain siten usein nauttia elämästä pikku-Olavina. Isäni nimeen liittyy myös aitoa draamaa. Hän on sota-ajan lapsi ja aivan konkreettisesti ottopoika.

Jollakin erikoisella tavalla tunnen jossakin sisälläni syvää kaipausta ja ikävää, jonka arvelen ainakin jossain määrin heijastelevan samoja kaikuja, mitä lapsuudenkotinsa menettänyt isäni on saattanut tuntea. Minulla on myös voimakas liittymisen tarve. Minua viehättävät sellaiset kulttuurit, joihin liittyy voimakas identiteetti. Näitä ovat esimerkiksi juutalaisuus ja romanikulttuuri. Pidän mahdollisena, että omat kovin lyhyet sukujuureni ovat synnyttäneet minuun tällaisen piirteen.

Kun minut kutsuttiin Evankeliumiyhdistyksen työhön joitakin vuosia sitten, lähin esimieheni oli rovasti Markku Niemelä, koko nimeltään Markku Olavi Niemelä. Rovasti Markku Olavi oli puolestaan piispa Olavi Rimpiläisen miehiä, joten meidän keskuudessamme syntyi pian käsite Olavi-kerho.

Tätä kirjoitellessani edessäni on kahvipöydässä avoimena oleva Elämä-lehti. Sen tämän vuoden ensimmäinen numero tallentaa piispa Olavi Rimpiläisen tiettävästi viimeisen lehtihaastattelun. Sydäntäni kouraisee suru, kun luen tätä haastattelua. Minä kuulun niihin Inkerin kirkossa vihittyihin nuoriin pastoreihin, jotka ovat olleet kivenä kengässä Suomen ev.lut. kirkon ja Sleyn välisissä suhteissa. Meidän vihkimystemme myötä Suomen ev.lut. kirkko ei onnistunut estämään Sleytä saamasta uusia perinteisellä tavalla uskovia ja ajattelevia pastoreita eläköityvien tilalle. Näin Sley on voinut osaltaan turvata jumalanpalvelustoimintansa tulevaisuuden, eikä sen ole tarvinnut (ainakaan kokonaan) taipua modernien liberaalien paineiden alla. – Vaikka muiden Suomen ev.lut. piispojen taholta puhalsivat meitä kohtaan kylmät tuulet, piispa Olavi Rimpiläinen on ollut meitä poikia kohtaan aina isällinen ja lämmin. – Opiskeluaikanani minun eteeni oli piirretty kriitikoiden taholta negatiivinen mielikuva tiukasta ja ahtaasta Olavi Rimpiläisestä. Kun pääsin itse tutustumaan piispa Olavi Rimpiläiseen, hän osoittautui todellisuudessa nöyräksi ja helposti lähestyttäväksi ihmiseksi, vaikka piispa olikin. Piispa Olavin poisnukkumisen myötä me Raamattu-tunnustukselliset pojat, kovin monet meistä, olemme nyt jääneet kuin orvoiksi. Meillä ei ole enää Olavi-kerhossamme samanlaista lämmintä isähahmoa, joka lähettäisi meidät siunaten työhön. Olavi Rimpiläinen oli ainutlaatuinen piispa, viimeinen vanhauskoinen, kuten TT Timo Junkkaala nimeää tulevan Olavi Rimpiläisestä kertovan elämänkerran. Vaikka minun on näissä tunnoissani hieman vaikeaa löytää orpouden tunteestani ulos, piispa Olavi Rimpiläinen jaksoi vielä viimeisessä haastattelussaan rohkaista meitä. Hän katsoo, ettei perinteisen Raamattu-tunnustuksellisen uskon hattu ole hänen jälkeensä jäämässä kannonnokkaan. Iso porukka nuoria vanhauskoisia teologeja vie nyt paljon kirkkaampaa soihtua eteenpäin mitä me vanhat - Holman Timo, minä, Sakari Korpinen ja Anssi Simojoki.  – Omaa työtäni ajatellen kuulen näissä piispa Olavus Rimpiläisen sanoissa ennen kaikkea hänen nöyrän rohkaisunsa ja kannustuksensa äänen kuin tieteellisen tarkan analyysin perinteisen kristillisyyden todellisesta tilanteesta Suomessa. Tämä on juuri se Olavi-piispa, joka siunasi aina meidät matkaan.

En kuitenkaan tiedä, miten Olavi-kerhomme nyt käy. Siksi rukoilen…

 

  1. Herra, meitä heikkojasi / aina valvovina pidä, / ettei elopellollasi / valhevehnä varkain idä.
  2. Anna kaikki armostasi, / omat voimat pois sä ota. / Sinun ristinvoitossasi / voitetahan synnin sota.
  3. Anna olla aseinasi, / käsissäsi meitä käytä. / Johda, Jeesus, joukkoasi, / tahtoasi siinä täytä.
  4. Ole, Herra, oppaanamme, / sanallasi saata meitä, / vaivassa kun vaellamme / armos aukomia teitä.
  5. Syyttäissäsi syntiseksi / avarruta armon meri. / Kiitos, että autuudeksi / riittää yksin ristin veri.
  6. Rakkautees rajattomaan / aina meidän luottaa anna, / kunnes korjaat kotiin omaan, / viimein sinne kansas kanna.

- Siionin kannel  131-