Miten kohdata avioliitto, joka ei vastaa kirkon avioliittokäsitystä?

Keskustelua kirkon avioliittokäsityksestä käydään jälleen vilkkaasti. Yhteiskunnan lainsäädännön määrittelemät kriteerit poikkeavat vuoden kuluttua, 1.3.2017 alkaen kirkon avioliittokäsityksestä.

Kirkon vahvistetusta avioliittokäsityksestä ei vallitse epäselvyyttä. Kirkon vahvistetun käsityksen mukaisesti avioliitto tarkoittaa miehen ja naisen välistä liittoa. Vuoden kuluttua mahdolliset samaa sukupuolta olevien väliset avioliitot eivät ole tämän määritelmän mukaisia. Kutakuinkin selvää myös on, ettei kirkkomme kirkolliskokous tällä vaalikaudella muuta kirkkomme avioliittokäsitystä. Joitakin muutosta toivovia edustajia toki on, mutta samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä toivovat ovat kuitenkin vähemmistössä. Tässä vaiheessa mahdollinen aloite kirkon vihkikaavan muutokseksi 1.3.2017 mennessä johtaisi siis suoraan raukeamiseen.

Vuoden 2015 kirkolliskokous hyväksyi yleisvaliokunnan mietinnön uusi ”avioliittolaki” johon liittyi ponsi pyytää piispainkokokoukselta selontekoa kirkon avioliitto-opetuksesta. Piispainkokous on asettanut selontekoa varten työryhmän ja tässä vaiheessa tälle ryhmälle olisi toki syytä antaa työrauha. Keskustelu aihepiiristä on toki sallittu myös työryhmän työskentelyn ollessa kesken.

Nähdäkseni siitä ei ole epäselvyyttä siitä, onko yksittäisellä papilla lupa vihkiä kirkon kannasta poiketen myös samaa sukupuolta olevia kihlapareja. Ei ole ja tämä kanta ilmenee sekä kirkolliskokouksen yleisvaliokunnan mietinnöstä, että piispainkokouksen pöytäkirjasta 1/2016. Näin menettelevät papit rikkovat virkavelvollisuutensa.

Isomman pohdinnan asia on kysymys miten kirkossa kohdataan sellaiset avioparit joiden liitto ei vastaa kirkon opetuksen mukaista avioliittokäsitystä. Tässä kohdin tilanne aidosti muuttuu verrattuna samaa sukupuolta olevan kanssa parisuhteensa rekisteröineiden kohtaamiseen. Kirkko ei virallisen kantansa mukaisesti ole rinnastanut näitä rekisteröityjä parisuhteita avioliittoon, vaikka yhteiskunta on niin tehnyt monien asioiden suhteen. Lainkaan edessä liitto ei kuitenkaan ole ollut täysin sama asia kuin avioliitto.

Uutena haasteena on osapuolia kunnioittaen ilmaista samaa sukupuolta olevan kanssa avioliitossa oleville pariskunnille, että heidän liittonsa on toki lain edessä täysi avioliitto, mutta heidän liittonsa ei vastaa kirkon käsitystä avioliitosta. Tästä johtuen sellaiseen avioliittoon ei kirkossa vihitä eikä avioliittona siunata. Miten siis kertoa pariskunnalle, ettei samaa sukupuolta olevan kanssa solmittu avioliitto ole kirkossa juhlan aihe?

Voimme toivoa, että tuleva piispainkokouksen  selonteko ja sen mahdollisimman laaja yleiseen tietoisuuteen saattaminen auttaa sekä näitä pariskuntaa, että heidät kohtaavaa seurakunnan edustajaa tässä vaikeassa asiassa. Näin pariskunta tietää olla pyytämättä sellaista mikä kirkon työntekijälle on virkavelvollisuuksiensa puitteissa mahdotonta ja seurakunnan työntekijä saa apua sellaisen pyynnön kohtaamiseen.

Toivottavaa myös on että piispainkokous päivittää ohjeen samaa sukupuolta olevan pariskunnan puolesta rukoilemiseen.  Ohjeeseen tulisi liittää selostus tilanteen kohtaamisesta.  Uudessa tilanteessahan pariskunta pyytää että heidän puolestaan rukoillaan juuri sen johdosta, että he ovat solmineet siviiliavioliiton joka ei sitten kuitenkaan vastaa kirkon käsitystä avioliitosta.

Olisi ehkä tahditonta  rukouksen yhteydessä erityisesti muistuttaa, että kyseessä ei ole kirkon näkökannan mukaan avioliitto. Asia tulisi siis tuoda esiin jo ennakkokeskustelussa ja sopia rukousaiheet siten että hienotunteisuus säilyy.

Nähdäkseni voidaan esimerkiksi yhteisesti rukoilla pariskunnalle voimaan rakastaa ja kunnioittaa toisiaan sekä pyytää heidän elämälleen Jumalan johdatusta. Selkeämpää olisi jos myös pariskunta yhdessä ääneen yhtyisi rukoukseen. Näin korostuisi käsitys että kyse on pariskunnan omasta uskonnonharjoittamisesta eikä kirkkohäitä mukailevasta seremoniasta. Siviilivihkimyksen yhteyteen pariskunta voi järjestää haluamansa hääseremonian ilman kirkon myötävaikutusta.

Kun piispainkokouksen selonteko aikanaan julkaistaan, on edessä jälleen eroaalto kirkon jäsenyydestä. Joidenkin mielestä selonteko on liian taantumuksellinen ja toiset pitävät sitä liian liberaalina. Tästä huolimatta selonteon laatiminen ja sen julkaiseminen on kirkollemme kokonaisedun mukaista.

    • Risto Voipio

      Kirkko on ennen kaikkia hengellinen yhteisö, arjen tasolla monesti pienyhteisö. Kirkko ei pelkisty virkakoneistoksi, eivätkä kirkon jäsenet ole hallintoalamaisia, vaan uskonnonharjoittajia.

    • Risto Voipio

      On hyvää ja huonoa sarkasmia. Esimerkki huonosta on sellainen, joka johtaa aiheen sivuun.

    • No, laitan tähän selvennykseksi näkyviin myös sen alkulauseen, jonka kommentistani jätin pois. Näin ehkä avautuu paremmin

      ”Kovin on Kivimäellä tarjota kylmää kyytiä tavalliselle seurakuntalaiselle ja kirkosta elämänsä kysymyksissä tukea etsivälle ihmiselle. No ainakin saa pieni kirkkoalamainen tietää paikkansa korkean ja korskean kirkkoviranomaisen edessä, eikä turhaa epäselvyyttä jää”

    • Ketä tarkoita tässä alamittaisilla. Eikö taivasten valtakunta ole juurikin alamittaisia varten.

    • Nöyryys on kyllä ihan oikea asenne, eikä sinällään ole pahasta jos pariskunta saa tukea Kristuksen sovitusveren edessä nöyrtymiseen. Tämä pätee siis myös ihan kirkon oppienmukaiseen kihlapariin, sikäli kun Lutherin opetusta seurataan.

      Luther toteaa: ”Ne jotka ottivat käytäntöön tavan viedä morsiuspari kirkkoon, eivät tosiaankaan pitäneet sitä huvina vaan sangen vakavana asiana. Epäilemättä he ovat halunneet kirkossa saada Jumalan siunauksen ja seurakunnan esirukouksen; tarkoituksena ei ollut naurattaminen eivätkä pakanalliset koirankujeet.

      Seikkahan on itsestään selvä. Kun joku pyytää papilta tai piispalta esirukousta ja siunausta, hän osoittaa sillä, vaikkei sitä nimenomaan sanoisikaan, että hän on antautumassa vaaralle alttiiksi ja tarvitsee kipeästi Jumalan siunausta ja seurakunnan esirukousta siihen säätyyn, johon on astumassa.”

      Esirukous on sitä parasta, jota seurakunnalla on parille antaa. Siinä ei ole kyse ”nöyryyttämisestä”

    • Kivimäki: ”Kun joku pyytää papilta tai piispalta esirukousta ja siunausta, hän osoittaa sillä, vaikkei sitä nimenomaan sanoisikaan, että hän on antautumassa vaaralle alttiiksi ja tarvitsee kipeästi Jumalan siunausta ja seurakunnan esirukousta siihen säätyyn, johon on astumassa.”

      No huh, huh. Onpa tullut oltua vaaralle alttiina jo puoli vuosisataa ilman esirukouksia ja siunauksia.

      Muutaman kerran on kyllä tullut oltua vaaralle alttiina kun frouva on joskus hieman tulisesti leimahtelevan temperamenttinsa mukaisesti polttanut hihansa, mutta yleensä on tullut kyllä selvittyä melko vähäisin vaurioin.

    • Asia pitää punnita niiden kannalta, joita asia koskee. Vähemmistön aseman parantaminen ei millään tavalla heikennä enemmistön tilannetta.

  1. Mielenkiintoinen blogi Jukka Kivimäeltä. Hän lähestyy asiaa selkeästi kirkon oman opetuksen kannalta ja pohtii, kuinka asia tulisi hoitaa niin, ettei samaa sukupuolta olevan avioparin suhteen toimittaisi kirkossa tahdittomasti.

    Kirkkoneuvos (em.) Risto Voipio suhtautui tähän sarkastisesti ja Sari Roman-Lagerspetz piti esirukoustilannetta (joka on siis ainoa kirkon oman päätöksen mukainen toimitus samaa sukupuolta olevien parien suhteen) vihkiparin nöyryyttämisenä.

    Itse pidän Jukka Kivimäen esitystä johdonmukaisena ja hienotunteisena kirkon toimintana tilanteessa, jossa sekulaarin valtion ja tunnustukseensa sitoutuneen kirkon käsitykset avioliitosta poikkeavat toisistaan.

    Kertovatko Vopion ja Roman-Lagerspetzin kannat myös heidän käsityksistään kirkon esirukouksen merkityksestä jäsentensä elämässä kristittyjen yhteyttä vahvistavana tekijänä? Toivottavasti ei. Muuten ei varmaan kannattaisi myöskään rukoilla muissa asioissa eri tavalla uskovien ja toimivien kristittyjen puolesta tai heidän kanssaan.

    • Minua ihmetyttää ja ehkä huolestuttaakin yhä enemmän se, että tavallinen seurakuntalainen ja hänen tarpeensa ovat sivuroolissa ja mielestään oikealla kannalla olevat korskeasti selittävät, miten oikeassa olevien on sopivaa näyttää väärässä oleville heidän paikkansa, mutta toki kunnioittaen ja (liikaa) nöyryyttämättä. Kirkon silmäätekevistä vain Mäkinen ja Askola ovat uskaltaneet lausua jotain näiden pienten ja tavallisten kyselijöiden puolesta, mutta hekin vain varovasti, kirkollisen korukielen taakse verhoutuen.

      Itse piilouduin ensimmäisessä kommentissani sarkasmin taakse, koska en halunnut heti näyttää kauhistumistani Kivimäen kirjoituksesta minulle huokuvasta kylmästä ylhäältä, oikeasta todellisesta seurakunnasta katsovasta armottomasta armollisuudesta. Olen sittemmin korjannut ensikommenttini alkuperäiseen ja tarkoittamaani muotoon.

  2. Normaalisti on niin että jos virkamies tekee virkatoimen joka ylittää hänen toimivaltansa, toimi on itsessään pätemätön. Näin jos vaikkapa poliisi vihkii avioliittoon niin sitä ei tarvitse erikseen todeta pätemättömäksi. Sellainenkin näkökanta kannattaa ottaa huomioon että joku maistraatti saattaa katsoa että papin suorittama homoparin vihkiminen ei ole pätevä eikä merkitse sitä väestörekisteriin. Tiedän että julkisuudessa on etupäässä puollettu sitä kantaa että vihkiminen on pätevä mutta mielestäni se ei ole itsestään selvää.

    Jos vaikka pappi kastaessaan merkitsee kastekirjaan etunimen joka on nimilain vastainen, maistraatti ei merkitse sitä rekisteriin. Papin tehtävä on selvittää nimen lainmukaisuus mutta ehdotettu nimi ei ole maistraattia sitova. Etunimen laillisuudesta nouseita kysymyksiä on vuosittain joitakin n kymmeniä.

    • On pitkäaikainen oikeuskäytäntö ja vakiintunut laintulkinta, että kirkollinen vihkiminen, jossa on noudatettu avioliittolain määräyksiä, on pätevä vihkiminen, vaikka siinä olisi poikettu asianomaisen uskontokunnan säännöksistä. Tämä on ihan kiistatonta ja on tarpeetonta siitä jauhaa. Yhtä kiistatonta on, että ev.-lut. kirkon pappi, joka vihkii poiketen kirkollisen vihkimisen edellytyksistä, tekee virkavirheen. Siitäkään ei kannata jatkuvasti jauhaa.

      Jos lapsi kastetaan nimellä, jota maistraatti ei hyväksy (esim. kielenvastaisuuden tai sopimattomuuden vuoksi), kastetoimitus on kuitenkin pätevä, jos se on muutoin oikein toimitettu, ja ev.-lut. kirkon pappi, joka kastaisi tällaisen lapsen uudelleen hyväksyttävällä nimellä, tekisi virkavirheen, koska oikein kastettua ei ev.-lut. kirkossa saa kastaa uudelleen.

  3. Jos tällainen oikeuskäytäntö ja laintulkinta on olemassa niin sitten on. Enemmänkin teoreettisesti pohdin asiaa. Ei siitä nyt niin kauheasti ole täällä jauhettu. Virkavirheestä en edes puhunut mitään.

    Totta kai kaste on pätevä enkä sanonutkaan muuta kuin että papin hyväksymä nimi ei sido maistraattia. Yhä edelleen on luuloja että kastaessa annetaan lapselle nimi.

  4. Riippumatta siitä, mitä mieltä olemme, siitä tuleeko kirkon muuttaa nykyistä avioliittokäsitystää, on kutakuinkin selvää, ettei mitään muutosta synny vuoden sisällä. KIrkolliskokouksessa muutos ei synny suoraan edustaja-aloitteesta vaan esitys joko raukeaa tai asia lähetetään valmisteluun myöhempää päättämistä varten.

    Tästä johtuen otsikossa esittämäni kysymys on väistämättä edessä: Miten kohdata avioliitto, joka ei vastaa kirkon avioliittokäsitystä?

    Kirkon avioliittokäsityksen sivuuttaminen ei ole todellinen vaihtoehto. Kuten Risto Voipiokin edellä toteaa: pappi tekee virkavirheen, jos vihkii vastoin kirkollisen vihkimisen edellytyksiä. Papin pitää siis olla vihkimättä, muös muiden tulee kysyttäessä kertoa, ettei papeilla ole lupa vihkiä. Näin vaikka oma mieli halaisi toista.
    Pitää siis kertoa että lakimuutoksesta riippumatta kirkko opettaa avioliiton olevan miehen ja naisen välisen. Tämä on rehellisyyttä, eikä kenekään nöyryyttämistä.

    • Se, mitä Jukka Kivimäki kirjoittaa, on pääosin totta, mutta ei kuvaa koko totuutta. Ei kirkko pääse piiloutumaan oman koneistonsa sykkyräisyyden ja omien jähmeiden menettelyketjujensa taakse. Eivät tämän haasteen keskiössä ole suinkaan ne varmaankin aika harvat, jotka näitä nyt kiistan alaisia kirkkohäitä lopultakaan viettäisivät. Kyllä he keksivät keinot hoitaa juhlansa. Tämän haasteen keskiössä ovat sen sijaan se paljon suurempi joukko, joka ei kuulu ko. vähemmistöön, mutta joka arvioi kirkkoaan ja joille kirkko näyttäytyy ameebamaisena laitoksena, joka haluaa vastata vain kysymyksiin, joita se haluaa sille esitettävän, eikä halua vastata niihin kysymyksiin, jotka sille vastoin sen toivetta esitetään, vaan vaatii itselleen armoa ja työrauhaa. Sillä tiellä helposti käy niin, että kun sitten joskus vastaus olisi valmiina, kukaan ei enää muista eikä välitä tietää, mikä oli kysymys, johon vastataan eikä sitä, mitä siihen vastataan.

    • Se on yksi osa ongelmaa, että kirkkoon suhtaudutaan ikään kuin laitoksena.

      Lain mukaan kirkon tehtävä on julistaa tunnustuksensa mukaisesti Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. Lähimmäisenrakkauden irrottaminen muusta asiayhteydestä tekisi kirkosta avustusjärjestön taikka kansanhuoltolaitoksen. Lain hengen mukaan kaikki kirkossa nivoutuu uskonnonharjoittamiseen.

      Voi toki olla että pitäytymällä varsinaisessa tehtävässään kirkossa jäsenmäärä romahtaa, mutta ne jotka edelleenkin ovat jäseniä, osallistuvat hengelliseen elämään entistäkin aktiivisemmin. Tilanne, jossa keskimäärin 10 % seurakunnan jäsenistä käy säännöllisesti viikoittain messussa on täysin realistinen saavuttaa. Toki mieluimmin niin että kukaan ei lähde vaan mahdollisimman moni aktivoituu.

Kirjoittaja

Jukka Kivimäki
Jukka Kivimäki
Aktiiviseurakuntalainen Espoosta. Päivätyössä ammatillisen koulutuksen parissa.