Moderni maailma, kristillinen usko ja parantuminen - D. Bonhoefferin 75. muistopäivä

Luin opiskeluaikana tenttikirjana opuksen länsimaisen mielen maallistumisesta 1800-luvulla. Silloisen tieteen suuret löydöt, teollistuminen ja mekanisoituminen, kartan valkoisten alueiden valloittaminen, nouseva elintaso ja demokratisoitumisen alkutahdit sekä liberaalit aatteet saivat laajat joukot ajattelemaan, että ihminen tulee toimeen omillaan. Suuret ideologiat pohtivat "uuden ihmisen" syntymisen tietä ja Nietzsche julisti Jumalan kuolemaa. Sosiologi Comte katsoi yhteiskunnallisen kehityksen johtavan vääjäämättä uskonnon katoamiseen. Oli naiivia uskoa ihmiseen ja tieteen voittokulkuun.

Oli toki toisenlaisiakin ääniä kuten Mary Shelleyn kertomus Frankensteinin hirviö varoituksen sanana faustisesta sielunsa myymisestä, jotta pääsisi tieteen keinoin jumalan paikalle. Suomessa ja esimerkiksi Pohjois-Amerikassa tai Saksassa oli laajaa kristillistä herätystä. Lähetystyön ohella kehitettiin diakoniaa vastauksena teollistuvan yhteiskunnan epäinhimillisten olosuhteiden ja hajoavan yhteisöllisyyden paikkaamiseksi. Lupaukset paremmasta tulevaisuudesta suuremmille kansanjoukoille saivat kaikupohjaa.

Ensimmäinen maailmansota päätti viattomuuden ajan tai belle epoquen. Naiivi kehitysoptimismi sai kolauksen, kun ihminen näytti brutaalin puolensa. Tieteen saralla suhteellisuusteoria, kvanttimekaniikka ja epäeuklidinen horjuttivat ajatusta siitä, että tiede on saanut kokonaiskuvan todellisuudesta. Kulttuuriprotestantismin sijaan oli kysyntää jumalakeskeisellä ajattelulla, jota tarjosivat Luther-renessanssi ja dialektinen teologia. Tosin myös idealistista rauhanteologista ajattelua viljeltiin. Naiivi usko rauhaan loppui viimeistään silloin, kun Britannian pääministerin Neville Chamberlainin lupaus "rauhasta meidän ajallemme" Hitlerin kanssa solmitun sopimuksen perusteella 1938 ja sota syttyi jo seuraavana vuonna, naiivius karisi.

Dietrich Bonhoeffer (1906-45) varoitti jo vuonna 1933 kritiikittömästä johtajan seuraamisesta itsensä ja Jumalan viimekätinen auktoriteetti kadottaen sekä v. 1934 vetosi ekumeenisessa kokouksessa kirkkoihin rauhan puolesta toimimisen puolesta, koska "sodan torviin voidaan puhaltaa jo huomenna". Ytimessä oli kuitenkin sen pohtiminen, miten kirkko voisi sanomastaan käsin Kristuksen ruumiina sanomastaan käsin rohkeasti pitää esillä kokonaisvaltaista evankeliumia. Hän kysyi: Luther saattoi kirjoittaa sekä Sidotusta ratkaisuvallasta että koronkiskontaa vastaan. Miksi emme me voi sitä? Kuka näyttää meille todellisen Raamatun ja todellisen Lutherin? Tätäkin suurempi kysymys oli, miten evankelisessa kirkossa voidaan uudelleen ottaa todesta Lutherille tärkeä ajatus Kristuksen seuraamisesta, joka kuuluu yhteen armon ja anteeksiantamuksen kanssa. Kysymys Kuka on Jeesus Kristus meille tänään? kuvasi yhtäältä uskon sisällön välittämisen ongelmaa ja toisaalta kristillisen elämän kysymyksiä tilanteessa, josta uskonnosta oli haluttu tehdä marginaalinen yksityisasia. Hän on kuitenkin elämän Herra, millä on kokonaisvaltaisia seurauksia.

Moderni länsimainen ihminen tulisi kohdata sellaisena kuin hän on älyllisesti rehellisesti ja teeskentelmättä, mutta perustana on Jumalan ilmoitus sekä usko, rukous, Jumalan oman ajan kärsivällinen odottamienn ja kärsivän näkökulman priorisoiminen kirkon työssä - "toisia varten oleminen", kuten Jeesus oli "ihminen toisia varten". Annetut tehtävät annetulla paikalla tuli ottaa vakavasti - viime kädessä anteeksiannosta ja ristin heikkouteen kätketystä rakkauden voimaa ja luottamusta ammentaen.

Bonhoeffer pyrki löytämään vastauksia ottamalla todesta Raamatun ja kristillisen uskon ominaislaadun sekä sen kohtalonyhteyden juutalaiseen kansaan saman pyhän kirjan lapsina - unohtamatta sitä, mitä voimme oppia muilta kristillisen uskon mukaisia periaatteita teoriassa ja käytännössä seuranneita. Kirkon reformaatio on aina perustunut syvempään kairautumiseen Raamattuun ja kristillisen tradition ytimeen, jotta sanoma saisi kantavuutta, syvyyttä, tuoreutta ja selkeyttä. Tällainen radikaalius eli juuriin meneminen oli tunnusomaista niin Lutherille kuin Bonhoefferille. Se oli ohjenuorana myös 1900-luvun ortodoksisen teologian "uuspatristisessa synteesissä" tai katolisessa ressourcement-liikkeessä. Kaikille oli yhteistä myös kirkon ehtoollisyhteisön merkityksen painottaminen kirkollisessa uudistumisessa ja ekumeenisen toiminnan keskeisenä perustana ja tavoitteena. Pyhäin yhteys on yhteyttä sanassa ja sakramenteissa, joka syvimmillään toteutuu ehtoollisessa yhteytenä eli kommuuniona Jumalaan ja toinen toisiimme, niin pyhiinvaeltavaan kuin riemuitsevaankin seurakuntaan.

D. Bonhoefferistä ja hänen Vankilakirjeistään tai Kutsu seuraamiseen sekä Yhteinen elämä-teoksistaan tuli kautta maailman toisen maailmansodan jälkeisessä teologiassa ja eri kirkkokunnissa luettuja ekumeenisen spiritualiteetin lähteitä. Kun 1970-luvun alkuun mennessä oli tutkimuksellisesti osoitettu hänen tuotantonsa olevan olennaisilta osin yhtenäinen kokonaisuus, saatettiin myös akateemisesti hänen ajatuksistaan ammentaa entistä enemmän. Kaikkein puhuttelevimpia hänen ajatuksensa ovat olleet ja tulleet eniten tarpeeseen siellä, missä kirkko ja ihmiset ovat ahtaalla, kuten totalitaristisissa järjestelmissä ja sotilassaappaan koron alla. Myös länsimaissa on yhä enemmän viime vuosikymmeninä herätty pohtimaan, miten kirkosta voisi tulla uudestaan missionaarinen omassa kontekstissaan. Lähetyksen ja evankelioimisen teologiassa kysymys "transformatiivisesta opetuslapseudesta" on saanut uutta merkitystä. Edelleenkin Bonhoefferin kiteytykset, ajattelun ja uskon rohkeuden yhdistyminen herättävät ajatuksia ja innoittavat.

Luterilaiselle teologialle on ajatellen vaikkapa afrikkalaista kasvavien kirkkojen kontekstia mutta myös muuten heitetty haaste kehittää uskottavaa parantumisen teologiaa. Se tulee lähelle myös korona-kriisin aikaan, kun elämä ei niin ennakoitavasti ollutkaan hallussa ja laskettavissa. Bonhoeffer kuuluu niihin teologeihin, jotka eivät pinnallisesti selittäneet Raamatun kertomuksia kulloisenkin maailmankuvan valossa parhain päin vaan ottivat vakavasti sen toiseuden ja oman sanottavan Jumala-uskon valossa. Lyhyessä kirjoituksessa Der beste Arzt hän pohti sitä, miksi sairaat menivät Jeesuksen aikaan näyttämään itsensä papeille eivätkä lääkäreille. Lääkärien työpanosta tulee kunnioittaa, mutta sairaudessa on kyse myös ihmisen olemisesta syntiin langenneessa maailmassa, jonka voi tehdä terveeksi vain Pyhän Hengen työ sanassa ja sakramenteissa.

D. Bonhoeffer sai surmansa Flossenbürgin keskitysleirillä 9. huhtikuuta 1945 natsien järjestämän pikakenttäoikeuden tuloksena. Tuomio purettiin vasta parikymmentä vuotta sitten. Hänen muistonsa ja elämäntyönsä on edelleen elävää todellisuutta, osa kristikunnan todistajien aarreaittaa. Päätteeksi lainus Bonhoefferin esittämästä haasteesta parantamisen teologialle tuosta kirjoituksesta Der beste Arzt, Paras lääkäri (suom. TK):
"Mutta mitä tekemistä anteeksiannolla on ruumiillisen tervehtymisen kanssa? Enemmän kuin useimmat ihmiset aavistavat. Kyseessä on tosin salaisuudentäyteinen yhteys. Mutta eikö ole vähintään niin paljon ymmärrettävää, että ihmiseltä, joka on saanut tulla sydämessään jälleen vapaaksi ja iloiseksi, ruumiillisesti putoaa pois yksinkertaisesti monenlaista? Ruumis tulee ehkä yksin siksi sairaaksi, koska se jätetään silleen, koska siitä on tullut oma herransa. Nyt kuitenkin ruumis on saanut oman Herransa takaisin, joka hallitsee sitä. Ruumis ei enää ole herra. Se on on enää vain työväline, tai enemmän kuin tämä: siitä on tullut 'Pyhän Hengen temppeli'. On paljon kärsimystä, jota ei saatu lupaus saatavasta anteeksiannosta näkyvästi vähennä tai sivuuta. Kuitenkin salattu yhteys anteeksiannon ja ruumiillisen tervehtymisen välillä voi tulla esiin myös siten, että kaikki lääketieteelliset käsitteet murretaan ja lääkärit ovat arvoituksen edessä. Yksi on varmaa: Kuten epäusko on tuhon sekä ruumiin ja sielun sairauden lähde, niin on usko parantumisen ja tervehtymisen lähde. Kun Kristus nimeää itsensä sairaiden parantajaksi, jokaisen sairaan osaksi tulee, miten kurja hän sitten onkin, jumalallisen laupeuden loisto. Sairas kuuluu Jumalalle; hänessä hän haluaa vaikuttaa pelastuksensa. Niin kohtaamme sairaassa veljessä Jumalan laupeuden itsensä, joka on Jeesuksessa Kristuksessa sairaiden parantaja. Sairas haluaa tervehtymistä [Heilung]; Kristus lahjoittaa hänelle enemmän: pelastuksen [Heil]."

Lisää Bonhoefferistä voi lukea uudesta Reseptio-lehdestä, jonka aiheena on Bonhoeffer, kirkon missionaarisuus ja näkyvä ykseys: https://evl.fi/documents/1327140/39531482/Reseptio+1_2020.pdf/a3636a45-6bd4-9058-5ec4-e9655701c48d?t=1585896325965

3 kommenttia

  • Tarja Parkkila sanoo:

    Uudistuminen

    Ryhtykää puhumaan kauniisti heistä joita te vihaatte, kuten Juudas, fariseukset juutalaiset yleensä. Kauniisti myös Luojan luomasta luomakunnasta.

    Se voisi olla jopa liikuttavan koskettavaa.

    Jeesuksessa Ihmisen poikana on myös moitittavaa. Teidän pitää nähdä se.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Oikeus vihata on kristinuskon kantava voima. Viha on tietysti liikkeelle paneva voima, mutta se on kuin tuli, joka on hyvä renki mutta huono isäntä. Ja lopuksi se tuhoaa itse itsensä.

    Kristinuskossa viha on niin tavaksi tullut, että kukaan ei sitä enää edes huomaa. Se on ikäänkuin saavutettu etu, josta ei haluta luopua. Ja taas pääsiäisenä sitä saa hehkuttaa, kuinka Juudas, tuo juutalaisen perustyyppi aina kavaltaa.

    Ei tarvitse miettiä, miltä toisesta osapuolesta tuntuu, ei tarvitse asettua hänen asemaan. Se taas tekee tyhjäksi puheen lähimmäisenrakkaudesta ja rakkaudesta ylipäätänsä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Charlotta Lindfors sanoo:

    Paras on tuo “tuomionpurku” ! Kenelle purkupäätös annettiin ? Usko ei paranna ketään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Tomi Karttunen
    Tomi Karttunen

    Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja olen toiminut pääosin seurakuntapappina mutta myös apurahatutkijana sekä vuoden systemaattisen teologian lehtorina. Väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Vuoden 2008 joulukuusta olen työskennellyt teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.