Muistoksi

Muistan hänet ja hänkin muisti minut, isäni tyttärenä. Tapasimme joitakin kertoja, aina yhtä sydämellisesti ja iloisesti. Muistan, miten arvostavasti hänestä aina puhuttiin.

Ilmoitus lehdessä kertoi, että pitkä päivätyö oli päättynyt. Suruviesti, mutta myös tieto siitä, että elämän luonnollinen kulku oli toteutunut.

Hienoa persoonaa kuuluu muistaa ja sellaisena yhä näen hänet, yhtenä esikuvista. Hillittynä ja hallitusti omaa linjaansa ajavana, todellisena diplomaattina.

 

Mutta, muistaminen. Hautajaisiin en pääse, adressille ei ole kuin yksi epävarma osoite. Läheisistä tunnen muutaman, sukulaisista en ainoatakaan. Hauras side on katkennut.

Muiston kunnioittaminen ei onneksi ole pelkkää ulkoisten muotojen noudattamista. Ja jokainen suru ja ikävä kantaa mukanaan omaa olemustaan. Muistaminen on sekä sielun liikettä että muodollista toimintaa.

On armollista, että surulle on olemassa käytännöt ja tutut tavat. Ajatustensa keskellä harhaileva osaa tarttua adressiin, sommitella kukkakimpun, sytyttää kynttilän, pitää puheen tai tehdä jotain, jonka tietää oikeaksi ja hyväksi. Jäähyväisillä on tapansa ja kulkunsa ja ne muodostavat ensimmäisten kaoottisten päivien ajaksi toiminnallisen tukirangan surevalle.

Muistolauseen etsiminen on mieluisa surutyö. Vaikka en kyseisestä sanasta pidäkään ja vaikka kerron sen kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Kyllä suru työstä käy, se uuvuttaa sielun ja ruumiin, mutta toisin kuin melkein mikä tahansa muu työ, sitä ei voi teettää toisella, tilata kustomoituna pakettina tai ostaa avaimet käteen. Sitä ei voi siirtää toiseen aikaan tai paikkaan, ei ainakaan ilman seurauksia.

Muistolausetta etsiessä otan runokirjat esille, luen tuttuja ja uusia säkeitä, muistelen sitä, jolle sanani suuntaan. Tuttua vainajaa ja hänen läheisiään, joilla on ikävä. Selailen, palailen, muistelen, kirjoitan. Ilta siinä menee ja saa mennäkin, hyvää aikaa.

 

Muistan Eeva Kaarinaa ja hänen olemustaan, hyviä arvoja, joita hän toi minunkin elämääni. Olen ylpeä siitä, että sain tuntea hänet. Olen kiitollinen aidosta ystävyydestä, jota hän osoitti veteraaniveljilleen, arvokkaalle sidosryhmälleen.

Virret ovat vierähtäneet, runo väsynyt. Sielu on siirtynyt ikuisuuteen. Pitkän päivän työ on valmis. Ja niin kuin Kalevalan runoilija todistaa, elämän ankara realiteetti on, ettei mikään ole ikuista. Pitkän elämän palkintona on rauha, tyyni taivasmatka. Sytytän kynttilän ja muistan.

 

Hevonenki hengähtävi

matkan pitkän mentyänsä,

rautanenki raukeavi

kesäheinän lyötyänsä,

vetonenki vierähtävi

joen polvet juostuansa,

tulonenki tuikahtavi

yön pitkän palettuansa;

niin miks' ei runo väsyisi,

virret vienot vierähtäisi

illan pitkiltä iloilta,

päivänlaskun laulannoilta?

 

Kirjoittaja

Liisa Laurila
Liisa Laurila

Sanat ovat uusiutuva, arvokas luonnonvara. Sanat ovat ajatusten peruskallio. Vaalitaan sanojen taitoa, vastuullisesti. Lisää luettavaa http://sanataito.blogspot.fi