Nälkäpäivää jo 1800-luvulta alkaen

Tänään alkoi Punaisen Ristin Nälkäpäivä, jota on vietetty jo vuodesta 1980 alkaen. Keräykselle on todella iso tarve, sillä maailman nälkää näkevien määrä on rajussa kasvussa. Punaisen Ristin tiedotteen mukaan:

 ”Eteläisessä Afrikassa 45 miljoonaa ihmistä kärsii ruoan puutteesta 13 maan alueella. Nälkäkriisin taustalla on muuttuva ilmasto. Kuivuus, epäsäännölliset sateet ja tulvat ovat hankaloittaneet ruoan viljelyä ja karjankasvatusta valtavasti.”

Myös Suomessa jonot ruoka-apuun kasvavat. Koronakriisin aiheuttama talouslama lisää avun tarvetta merkittävästi. Työttömyyden määrän kasvu tuo yhä lisää tarvetta ruoka-apuun. Emme tiedä tällä hetkellä millaiseen talouden kurjimukseen olemme ajautumassa tulevan talven aikana. Onneksi meillä on Suomessa useita järjestöjä, kuten Hyvä Arki ry ja monet seurakunnat, jotka tekevät arvokasta työtä lievittääkseen nälän mukana tuomia ongelmia yhteiskunnassamme. Nämä toimijat tarvitsevat meidän tukeamme ansiokkaassa työssään.

Suojärveläisten juhlaa ja arkea

Syyskuulle sijoittuvan kesälomani aikana olen lukenut isotätini Lyyli Homeen tutkielmista koottua kirjaa ”Suojärveläisten juhlaa ja arkea. Elämää Raja-Karjalassa 1800-luvulta talvisotaan”. Nälkä on siinäkin kirjassa yksi teemoista, jota Lyyli käsitellee.

Äitini Kaija Inkeri Pitkänen, os. Peltonen, syntyi Suojärvellä ja eli lapsuuttaan maailmassa, josta Lyylin kirjassa kerrotaan. Evakkomatka vuonna 1939 katkaisi 10-vuotiaan lapsen elämän Maimalammissa. Karjalainen kulttuuri jatkoi elämäänsä evakkojen mukana toisaalla Suomessa. Silti edelleen henkisesti rikkaana, vaikka elämä olikin rakennettava uudelleen. Tuosta vanhasta Suojärven maailmasta opettaja Lyyli Home halusi kirjoittaa ylös myöhemmille sukupolville. Näin hän teki merkittävän kulttuurihistoriallisen teon. Nyt hänen tutkielmansa arvo on mittaamaton meille Homeen suvun jälkipolville, kuin myös laajemmalle yleisölle.

Nälkävuodet 1866-1868

Suomessa elettiin nälkävuosia 1866–1868. Kirjassa kerrotaan Niina-mummoni ukista Ukko Mihailasta ja hänen aktiivisuudestaan nälän tuoman kurjimuksen helpottamisessa.

Historian kirjoituksen mukaan Suuret nälkävuodet 1866–1868 olivat viimeisin laajamittainen nälänhätä Suomessa ja Länsi-Euroopassa. Nälkävuosien aikana kuoli kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä. Väestönmenetys oli noin 150 000 hengeksi. On olemassa arvioita, että nälkä ja aliravittuihin helpommin tarttuvat taudit, tappoivat jopa 200 000 henkeä - noin kymmenesosan Suomen silloisesta väestöstä.

Ukko Mihaila

Ukko Mihaila oli rikas ja antelia mies Suojärvellä. Historia kertoo, että häntä pidettiin paikkakunnalla suuressa kunniassa hänen rikkautensa, toimeliaisuutensa ja anteliaisuutensa tähden. Lyyli Home kertoo kirjassaan ukkinsa asenteesta nälkää näkeviä kohtaan seuraavasti:

Lapsena ollessa kuulin kerrottavan, että ukko Mihaililla oli jauhoja niin paljon, että jauhosäkkipinot ulottuivat aitassa lattiasta kattoon. Sen kyllä uskoo, kun tietää miten suuret kerjäläismäärät ukon talossa päivittäin ruokittiin sata vuotta sitten suurina nälkävuosina (1866–1868). Kerjäläisiä kävi silloin paljon. Heitä tuotiin muualtakin Suomesta. He saivat lepäillä talossa kolme päivää, heikommassa kunnossa olleet useammankin päivän. Kaikki heidät kyyditettiin sitten hevosilla vanhan rajan takana olevaan Kangasjärven kylään.

Kerjäläisiä pidettiin talossa vieraina. He tulivat taloon Maimalammin jäällä olevaa oikotietä myöten. Väliin ukko katsoi ikkunasta lammelle päin ja kun ei näkynyt tulijoita, hän sanoi: ”Ei vierasta näy vie tulevan.” Kun hän sitten näki kerjäläisiä olevan tulossa, niin hän sanoi vaimolleen: ”Vierasta tuloo. Pane kitźuo padah da kui ei leibä riittäne, ńi pane huttuo kiehumah.” Emäntä ja talon muut naiset alkoivat silloin valmistaa ruoka vieraille.

Kiźulienda (kuivatusta kalasta valmistettua keittoa) sekä muuta ruokaa keitettiin suurissa padoissa, jotka vetivät kaksi tai kolme sankollista. Leipää paistettiin usein, mutta kun Mihaililla oli suuri perhe sekä useita palkollisia, ja kerjäläisiä kävi paljon, niin ei leipää aina kerjäläisille riittänyt. Sen takia heille keitettiin huttua eli jauhopuuroa saunan padassa.

Kun ruokaa kului talossa paljon kerjäläisten ruokkimiseen, oli ukko Mihaila vain sanonut: ”Miun aijaks riittää, miun aijaks riittää. Pitää andua syyvä rist`ikanzoil.”

Ukko Mihaila tarjosi töitä niille kerjäläisille, jotka jaksoivat tehdä työtä. Sosiaalihuolto oli vielä heikosti kehittymätöntä ja yksittäisten ihmisten apu erimuodoissa tuli tarpeeseen. Monet työhön kykenevät kokivat etuoikeutena tehdä jotakin hyödyllistä ruokansa eteen. Noihin aikoihin satunnainen työn teko ei katkaissut korvauksia, kun niitä ei ollut edes olemassa.

Ukko Mihaila oli hieno esimerkki aikansa hyväntekijöistä. Historiankirjoissa on paljon vastaavia esimerkkejä aina nykypäiviin asti. Nälkäpäivä-keräys on yksi mahdollisuus, joka antaa mahdollisuuden olla mukana jakamassa omasta hyvästämme.

Homeen suku

Sukumme nimi äitini puolelta on Home. Monet ovat kysyneet mistä moinen nimi on oikein tullut. Lyyli Home kertoo Home nimen syntytarinan kirjassaan:

Kerran oli emänniltä unohtunut kaksi leipää jonnekin sivummalle. Ne olivat jo homehtuneet, kun emännät ne viimein huomasivat ja toivat tupaan. Joku tuvassa olleista mieshenkilöistä oli silloin sanonut jotain sellaista, että muilla ei ole leipää riittäminkään, mutta tällä isännällä on sitä ihan homehtumaan asti, ”Oh homeh ukko”, lausui hän. Näitä sanoja voidaan pitää sukunimemme syntysanoina.

Alussa home-nimeä käytettiin vain liikanimenä. Kun äitini ukki Matti Home lähti Sortavalan opettajaseminaariin vuonna 1898, niin otti hän koko perheelle Home-nimen viralliseksi sukunimeksi.

Historian opetus ajallemme

Vaikka leipä pääsi joskus vahingossa homehtumaan, onneksi sitä riitti tarvitseville jaettavaksi. Lyyli Home kertoo kirjassaan, että hänen lapsuudessaan kerjäläisiä riitti Maimalammissa myös nälkävuosien ulkopuolella. Kaikkia haluttiin auttaa, jos se vaan oli mahdollista. Ukko Mihaila ei tehnyt eroa rikkaan ja köyhän välillä, vaan kohteli kaikkia samalla tavoin. Asenne näytti ratkaisevan.

Historia kiittää ukko Mihailia hänen teoistaan nälkää näkeville - kiittääkö se meitä sadan vuoden päästä meidän teoistamme?

Kirjoittaja

Olli Pitkänen
Olli Pitkänen

Olen kehitysmaa-aktivisti ja maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Mekongin ja Oseanian Aluepäällikkönä. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista. Kaikki ajatukseni ovat omiani ja omalla vastuullani, eivätkä välttämättä edusta työnantajani käsityksiä.