Negatiivista ajattelua Tuomasmessussa

Kuuntelin YouTubesta Tuomasmessun (7.4.), jossa Olli Valtonen haastatteli filosofi Sami Pihlströmiä. Hän suositteli luettavaksi Pihlströmin viime vuonna ilmestyneen kirjan ”Ota elämä vakavasti. Negatiivisen ajattelijan opas”.

Positiivisuutta ihailevassa ajassamme kirjan nimi tuntui niin poikkeukselliselta, että päätin hankkia sen luettavaksi. Luku-urakka osoittautui tavallista hankalammaksi; vaikeaselkoisuudessaan kirja oli varsin työlästä luettavaa. Sen verran kuitenkin arvelen ymmärtäneeni, että uskallan ryhtyä kommentoimaan. Perinpohjaiseen kirja-arviointiin tässä ei ole mahdollisuuksia, joten nostan kirjasta esiin vain muutaman mielestäni tärkeän asian.

Pihlström kirjoittaa: ”Moraalin asettamat vaatimukset sitovat meitä ehdoitta. Tähän moraalin sitovuuden ehdottomuuteen kuuluu moraalin 'perustattomuus'. Moraalin vaatimukset eivät velvoita meitä minkään erityisen ei-moraalisen perusteen vuoksi. Jotta moraali olisi moraalia, se voi velvoittaa vain itsensä vuoksi. Mikään ei siis voi olla moraalia perustavampaa: ei talous… ei tiede, ei uskonto"(s. 34).

Tämä on kaiken sen lähtökohta, mitä Pihlström opettaa moraalista. Mutta se ei ole fakta vaan väite vailla perusteluja. Itse väitän, että ei ole olemassa mitään itsenäistä, ihmisen ylä- tai ulkopuolella olevaa moraalia, jolla voisi olla ehdottomia vaatimuksia. Moraalin määrittelee aina joku: Jumala tai ihminen. Ilman Jumalaa on vain ihmisten määrittelemää moraalia, joka voi olla hyvinkin erilaista.

Esim. muinaisten atsteekkien moraali vaati tuhansia päivittäisiä ihmisuhreja, joista he eivät kantaneet syyllisyyttä. Edes antiikin ajan kulttuureissa ihmisarvo ei ollut yhtä ehdotonta kuin kristillisessä uskossa. Vammaisia, lapsia, orjia voitiin surmata ja jättää heitteille syyllisyyttä tuntematta. Eikä tarvitse ottaa esimerkkejä menneisyydestä. Hindulaisuuden kastijako (käytännössä yhä voimassa) ja islam soveltuvat esimerkeiksi, eikä oma länsimainen kulttuurimmekaan enää tunnusta yhtenäistä moraalitajua.

Väitän, että se, mitä Pihlström pitää ”perustattomana” moraalina, pohjautuu Raamatun Jumalan luomistyöhön ja ilmoitukseen: omaantuntoon ja 10 käskyn lakiin. Vaikka syntiinlankeemus on hämärtänyt omantunnon toimintaa, siinä vaikuttavat yhä Jumalan asettamat velvoitteet, jotka kristinuskon vaikutuspiirissä kasvaneelle voivat tuntua itsestään selviltä, ”perustattomilta”.

Uskontoa käsittelevät luvut, erityisesti toiseksi viimeinen luku Jumalan poissaolosta, olivat ainakin itselleni helpointa luettavaa. Voin olla monesta asiasta samaa mieltä. Emme kykene löytämään kaikelle kärsimykselle syitä. Eikä Jumala selitä tai ole velvollinen selittämään, miksi hän sallii monenlaista käsittämättömältä tuntuvaa kärsimystä. Emme myöskään voi väittää, että kärsimyksellä olisi jokin tietty tarkoitus, esim. rangaistuksellinen tai jalostava. Varsinkaan toisten kärsimystä emme voi lähteä selittelemään.

Sen sijaan en voi yhtyä Pihlströmin yleistykseen, kun hän toteaa: ”Jos Jumala ei vastannut holokaustin uhrien rukouksiin, ei hän vastaa kenellekään.” Näin yksioikoinen johtopäätös ei ole millään perusteella oikeutettu. Ainakaan tieteen kriteerejä se ei täytä. Kuka on selvittänyt, ettei Jumala vastannut kenenkään holokaustin uhrin rukoukseen? Onko joku haastatellut kaikkia holokaustin uhreja?

Itse luin aikoinaan lähes kaikki holokaustista selviytyneiden muistelmat, jotka sain käsiini. Niistä kävi ilmi että monet kokivat Jumalan vastanneen heidän rukouksiinsa, jopa hyvin konkreettisilla tavoilla. Esimerkkinä vaikkapa Corrie Ten Boom.

Pihlström laajentaa yleistystään: ”Emme me ihmiset voi selittää, miksei Jumala vastaa meille eikä kenellekään kärsivälle…” Maailmassa on varmasti liioittelematta tuhansia, ehkä jopa miljoonia ihmisiä, jotka kokevat, että Jumala on vastannut heidän rukouksiinsa. Ja Raamatun historia kertoo sellaisista. Väitteellään Pihlström turhentaa kaikkien näiden ihmisten kokemukset, ikäänkuin tietäisi heidän vain kuvittelevan. Käsitellessään Jobin kirjaa, jolle Pihlström tuntuu antavan arvoa, hän toteaa aivan oikein, että Jumala ei selittele Jobille tämän kärsimyksen syitä. Mutta sitten hän myöntää: ”Job saa Jumalalta vastauksen…”

Tietysti ateisti, agnostikko tai filosofi voi kiistää rukousvastaukset tai vaatia todisteita, mutta siinä tapauksessa hänen itsensä pitäisi pystyä todistamaan, että Jumala ei ole vastannut. Hän voi kieltäytyä uskomasta, mutta hän ei voi todistaa, että rukouksen kuulemiseksi tulkitut asiat eivät olisi totta tai mahdollisia.

Rukouksesta kirjoittaessaan Pihlström toteaa: ”Uskonnollinen rukous on puhdasta luottamusta, asettumista Jumalan varaan, tapahtuipa mitä tahansa, eikä tuo luottamus kysele Jumalan olemassaoloon uskomisen todisteita eikä edes välitä olemassaolokysymyksestä.” (s. 248) Hänen mielestään sillä, onko Jumala ”oliomaisessa” mielessä olemassa vai ei, ei ole mitään merkitystä (s. 245).

Tällainen usko ei minun mielestäni ole uskonnon jalostunut muoto vaan uskottelua ja itsepetosta. Jos Jumalan olemassaoloon suhtautuu vain filosofisena kysymyksenä, tällainen voi vaikuttaa hienolta ja älylliseltä, mutta todellisesti kärsivälle se ei riitä. Ellen itse aikoinaan nuoruuteni vaikeissa vaiheissa olisi päässyt vakuuttumaan siitä, että on olemassa Jumala, joka todellisesti voi ja tahtoo auttaa, en olisi ikinä selvinnyt. Sellaiseen epävarmuuteen ihminen ei elämän ja kuoleman kysymyksissä voi jäädä. Maailma on täynnä kristityitä, jotka hädässään ovat saaneet kokea, että olemassa oleva Jumala on vastannut kärsivän huutoon ja antanut avun.

Nuorena etsijänä luin paljonkin filosofista kirjallisuutta, mutta ainakin minulle ne olivat tyhjä malja janoisen huulilla: paljon ihmisviisautta mutta vähän käytännön merkitystä. Kieltämättä monet filosofit ovat huippuälykkäitä ihmisiä. Mutta onneksi yhteyden löytäminen Jumalaan ei kristinuskon mukaan tapahdukaan inhimillisen älyn tai viisauden tietä vaan paljon maanläheisemmin.

Paavali toteaa: ”Kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat.” Ja mitä se Jumalan hulluus on? ”Me julistamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on Jumalan voima ja Jumalan viisaus.” (1. Kor.1: 19-29)

Kristus, jonka ristiinnaulitsemisen ja kuolleista nousemisen muistoa olemme juuri viettäneet, ei ollut näkymättömissä sfääreissä piileksivä ”täysin toisenlainen” olio, vaan ihmislihaa ja verta oleva mutta kuitenkin todellinen Jumala. Hän loi ihmisen omaksi kuvakseen, ja tuli itse kaltaiseksemme: nähtäväksi, kuultavaksi, käsin kosketeltavaksi. Hän jakoi ihmisen kohtalon aina kovaan kuolemaan asti ja avasi tien läpi sen - elämään, jossa ei enää tarvitse pohtia teodikean ongelmaa.

Kirjansa viimeisessä luvussa ”Mitä filosofia ei ole” Pihlström toteaa, että filosofia ei ole – ainakaan yksinomaan – tiedettä, mutta ei myöskään uskontoa, koska se ei hyväksy mitään dogmijärjestelmiä. On selvää, että arvonsa tunteva filosofi ei voi suvaita, että sitä verrattaisiin johonkin niin rahvaanomaiseen kuin uskonto.

Perusteelliseen filosofian ja uskonnon erojen tarkasteluun tässä ei ole mahdollisuuksia, enkä sellaiseen pystyisikään. Mutta otan pari esimerkkiä.

Uskonto on määrittelyasia. Jos uskonto määritellään siten, että siihen sisältyy usko ihmistä korkeampaan auktoriteettiin, filosofia ei ole uskontoa. Se on ihmisen järkeilyn tulosta - ja sellaisenaan puutteellista tai virheellistä. Aina riittää korjattavaa ja uusien oppien tarvetta.

Jos taas uskonto määritellään siten, että siihen sisältyy uskomuksia ja dogmeja, filosofia on uskonto. Onhan pelkkä uskomus, ellei peräti dogmi, että Jumala ei vastaa kenenkään rukouksiin. Filosofia on ainakin uskonnon korvike – tai korvikeuskonto.

Filosofia parhaimmillaan on vilpitöntä yritystä ratkaista ihmiskunnan ongelmia, mutta tepsivää lääkettä ihmiskunnan vakavaan hätätilaan sillä ei ole tarjota. Sellainen on vain Jeesuksella Kristuksella.

4 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Jostakin voi sanoa, että hän on moraaliton tai toisesta, että hänellä on korkea moraali. Silitkään nämä määrittelyt ei kerro paljoakaan henkilöiden todellisesta suhteesta moraaliin. Vasta kun näemme heidän toimintansa ja ratkaisunsa, niin voimme tehdä jotain päätelmiä siitä onko nuo määrittelyt oikeutettuja. Moraali on kuitenkin jotain muuta, kuin lait, tai uskonnon määrittelemät käskyt ym. Moraali on ehkä vain kunkin oma asenne esitettyjä vaatimuksia kohtaan. Moraali itseasiassa taitaa olla melko hankalasti määriteltävä käsite.

    Jos joku rukouksessa voi laittaa itsensä täysin Jumalan varaan, niin mitä se on muuta kuin uskoa Häneen. Usko ei kai kysele, sitä millainen Jumala on olemukseltaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Anita Ojala sanoo:

    Hiukan ihmetyttää, miksi pastori kehuu ja suosittelee kirjaa, joka kyseenalaistaa kristillisen uskon perusnäkemyksiä, mm. Jumalan ylimpänä moraaliauktoriteettina, Jumalan avun elämässä, rukousten kuulemisen…

    Kieltämättä Pihlström on käynyt kunnioitettavan painin pahuuden, syyllisyyden ja kärsimyksen ongelmaa pohtiessaan, mutta en löytänyt kirjasta mitään sellaista oivallusta, joka antaisi kristitylle aihetta kyseenalaistaa omaa vakaumustaan. Raamattu ei anna meille täydellistä vastausta näihin kysymyksiin, mutta periaatteellisella tasolla aivan riittävän.

    Filosofian piirissä olkoon millaisia aatteita tahansa, mutta kirkon tehtävä on julistaa Jumalan ilmoitusta.

    Onko Tuomasmessuista tulossa uusien aatteiden messukeskus, jossa tavoitteena on ensisijaisesti yllättää, hätkähdyttää, jopa turhentaa kristillisen uskon perusteita? Sinänsähän Pihlströmin haastattelu ei ollut mitenkään hätkähdyttävä. Mutta kirjassa tulee esiin paljon sellaista, mitä ei haastattelusta voinut päätellä – kuten blogiin sisällyttämistäni esimerkeistä käy ilmi.

    Emerituspiispa Huovisen saarna pääsiäispäivänä oli yllättävä sekin, mutta positiivisella tavalla. Se oli saarna, joka ei mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vaan jäi varmasti mieleen. Hän löysi yhteyksiä vuosituhansien takaa nykypäivään: taiteeseen, kirjallisuuteen, jopa hihhulihengellisyyteen. Evankeliumi tuli lopussa lyhyenä tiiviinä pakettina, jonka soveltaminen jäi kuulijan tehtäväksi.

    Papille olisikin tarpeen assosiaatioiden armolahja, jotta hän löytäisi Raamatun tekstistä yhteyksiä elävän elämän ja oman aikamme tapahtumiin. Kuulijalle ei saisi antaa vaikutelmaa, että Raamatun sanoma elää vain menneisyydessä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouni Turtiainen sanoo:

    Erinomaista pohdintaa, Anita!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Anita Ojala
    Anita Ojala

    Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja, free lancer -kuvittaja, -kirjailija ja -toimittaja. Minulta on julkaistu 4 kirjaa: mm. Valopilkkuja: viriketekstejä lasten ja nuorten hartaushetkiin (soveltuu myös aikuisten hartauskirjaksi).