Nepalin tragedia: huutavin pula on vedestä…

Seison lämpimän suihkun alla ja annan veden hyväillä hiuksiani ja vartaloani – enkä voi olla ajattelematta niitä tuhansia ja taas tuhansia, jotka juuri nyt, samaan aikaan, taistelevat tulvavesiä vastaan Etelä-Nepalin tasankoalueella.

Lasillinen raikasta vettä jääkaapista… Muistan, miten omille lapsillemme ’jääkaappivesi’ oli suurta herkkua silloin, kun he olivat pieniä ja asuimme Nepalin maaseudulla tiettömän taipaleen takana ilman ympärivuorokautista sähköä ja siksi myös ilman jääkaappia. Kun matkasimme kaupunkiin – muutaman kerran vuodessa – ajatus ’jääkaappivedestä’ raikasti hikistä ja pölyistä loppumatkaa jo, kun määränpäähän oli vielä tuntien matka.

On traagista, että siellä, missä tulvavedet nyt peittävät ihmisten kodit ja pellot, lähes huutavin pula on vedestä. Puhtaasta juomavedestä. Ei yhtään haittaisi, vaikka olisi haaleaakin, kunhan olisi puhdasta.

”Kiitos Jumalalle joka antoi armonsa ja rakkautensa sataa Itä-Nepalin viljelijöille!” kirjoitti Nepalin evankelisluterilaisen kirkon johtaja Joseph Soren 5.8. Morangista. Muutamaa päivää aikaisemmin oli lopulta saatu riittävästi sadetta, jotta riisi päästiin istuttamaan, myös hänen omilla pelloillaan. Kirkon pääpaimenen ansiot eivät yksin riitä perheen elättämiseen. Kuva: Joseph Soren

Kymmenen päivää myöhemmin 80 % alueesta oli upoksissa.
Kuva: Samari Uttan Sewa (Lähetysseuran kumppanijärjestö)

 

Vesi. Niin suloinen, niin raikas ja virkistävä. Ja niin kauhistuttava.

Perjantaina 11.8. monsuuniajan rankkasateet yltyivät Etelä-Nepalin tasankoalueella pahimmiksi 15 vuoteen. Muutamassa päivässä vesimassat peittivät 60-80 % alueen kylistä ja kaupungeista. Tuhansia koteja on tuhoutunut kokonaan, ainakin 6 miljoonaa ihmistä kärsii tulvista ja rankkasateiden aiheuttamista maanvyörymistä tavalla tai toisella. Tulva-alueiden yhteenlaskettu väkiluku on kaikkiaan 11,5 miljoonaa. Kuolonuhreja on toista sataa, kymmeniä on yhä kateissa.

Olemme lukeneet paikallisista uutisista lohduttomia tarinoita perheistä, joissa vain yksi tai kaksi on jäänyt suremaan vesimassojen hukuttamia rakkaitaan. Tai lapsista, jotka yhä odottavat äitiä ja isää palaaviksi, turhaan. Ovat vielä liian pieniä ymmärtääkseen. On ollut myös ihmeellisiä selviytymistarinoita. Kuten: Äiti, parin kuukauden ikäinen poika sylissään, onnistui kiipeämään puuhun ja kymmenkunta muuta kyläläistä seurasi perässä. Puussa vietetyn yön jälkeen heidät pelastettiin seuraavana päivänä. Useita kyläläisiä hukkui. Tai nuori nainen, joka vesimassojen keskellä tarrautui ajopuuhun ja riippui siinä kiinni tuntikausia, kunnes joku sai kiinni puusta. Polttopuuksi aiottu saalis olikin enemmän kuin pelkkä hirsi. Nuori nainen toimitettiin lähimpään sairaalaan. Hän selvisi.

Tuhansia tarinoita. Pysäyttäviä kuvia jatkuvana virtana. Surua ja kyyneleitä – suolaista vettä. Helpotusta niillä, jotka täpärästi pelastuivat. Mutta myös valtavasti haasteita edessäpäin. Sadot on menetetty. Monilla alueilla riisi oli vasta juuri viikkoa, paria aiemmin saatu istutettua monsuunisateiden oltua myöhässä. Silloin iloittiin ja oltiin kiitollisia. Nyt ilo loppui lyhyeen. Sadoittain kotieläimiä on kuollut, kalalammikot huuhtoutuneet tulvavesien mukana, ruokavarastot tuhoutuneet… Tämä kaikki enimmäkseen kylissä, jotka olivat köyhiä jo ennen tätä viimeisintä tuhoakin.

Kaikkien inhimillisten tragedioiden uutisvirrassa oudosti riipaisee kuva kahdesta kananpojasta kylki kyljessä varvastossu-lautalla ajelehtimassa ruskeassa vedessä. Niin pieninä ja turvattomina. Tarina ei kerro, miten tipujen kävi. Mutta toinen tarina kertoo, että yksi Chitwanin kansallispuiston sarvikuonoista hukkui tulvavirtaan. Viisi muuta virran viemää suunnitellaan palautettavaksi kotiseuduilleen, kunhan siellä vähän kuivuu. Kaksi oli ajelehtinut Intian puolelle asti. Intian viranomaisilta on jo kysytty lupa eläinten palauttamiseksi Nepaliin. Mietin sarvikuonoja, joita katselimme norsun selästä puolisen vuotta sitten – ja veden voimaa, kun se nappaa mukaansa parituhatkiloisen otuksen kevyesti kuin lastun laineille. Mietin tarinaa Nooan arkista. Siellä olisi voinut olla turvapaikka kahdelle tipulle ja kahdelle sarvikuonolle. Ei kai kaikille kuudelle sielläkään.

Kyllä Kathmandussakin sinä perjantaina ja lauantaina satoi. Itsekin kahlasimme esikaupunkialueella teitä, joissa vettä oli useita senttimetrejä ja jalka upposi välillä liejuun. Silti on melkein vaikea uskoa, miten lähellä olemme seutuja, joissa hätä on nyt todellinen ja käsittämättömän suuri.

Aamulla herään hiljaiseen sateen ropinaan. ”Jumala, älä anna etelä-Nepalissa sataa!” Rukous nousee ihan itsestään. Se huutaa sisälläni sadepisaroiden säestämänä. Aamupäivän aikana sade lakkaa. Koko päivänä en saa tietää, vieläkö etelässä sataa. Ainakaan uutisia uusista tuhoista ei tule enää edellisten päivien tahtiin.

Tänäkin iltana menen suihkuun ja juon puhdasta vettä. Ja ajattelen niitä, joiden elämän vesi on juuri muuttanut pysyvästi ja peruuttamattomasti. Ja niitäkin, jotka nousevat taas; rakentavat uudelleen savimajansa, siivoavat ja kyntävät peltonsa, hankkivat uusia kanoja ja vuohia ja härkiä ja puhveleita, syövät vielä joskus itsensä kylläisiksi – ja saavat juodakseen puhdasta vettä.

Siihen menee vielä aikaa ja sen saavuttaakseen he tarvitsevat apua ja tukea nyt. Myös meiltä.

Jumala, anna meille viisautta ohjata oma apumme oikein, se vähä, minkä pystymme antamaan! Ja, Jumala, anna heille sateenkaari tuhoutuneiden peltojen ylle – anna lupaus. Anna toivo, joka auttaa jaksamaan, kurottamaan kohti tulevaa.

Elina Lind, Nepal

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Yhdyn Matias Roton ihmettelyihin yksipuolisesta uutisoinnista. Epäilen myös, että tässä nimenomaisessa jutussa on jotain ”feikkiä”, aivankuin joku haluaisi pilailla vakaumuksellisten lestadiolaiskristittyjen uskonkäsityksiä. Jos tämmöinen uusi laki tulee voimaan Suomessa, voidaanko kansaamme nimittää enää kristityksi valtioksi. Millaisen lipun suomalaiset sitten ottaisivat käyttöön? Emme halua halventaa pyhää avioliittoa emmekä Suomen lipun ristiä!

    • Valtiotamme ei ole nimitetty varmaan koskaan kristityksi. Eikä sen kansa ole ollut kovin kristillinen viime vuosina.

  2. Hei arvon lestadiolaisukkelit: te ette päätä sitä kuka on lestadiolainen ja kuka ei. Lestadiolaisuus on oikeastaan vähän kuin homoseksuaalisuus; jos joku sanoo olevansa lestadiolainen (tai homo) niin silloin hän melko varmasti myös on sitä. Koska miksi kukaan valehtelisi olevansa lestadiolainen (tai homo) kun kyseessä ei ole varsinaisesti mikään arvonimi?

  3. Pentti Alin on aivan oikeassa. Suomessa on uskonnon vapaus. Täällä jokainen saa kutsua itseään tai liikettään millä nimellä haluaa. Ja minulla ei ole tähän mitään sanomista. Mutta tämä on vain yksi lähestymistapa asiaan. Voisin sanoittaa kysymyksen toisin. Kuulun siihen lestadiolaisuuden haaraan, jossa evankeliumin saarna synnyttää yhden, opissa yksimielisen seurakunnan. Ja käsitys avioliitosta kuuluu tähän oppiin. Toisin kuin monet näyttävät ajattelevan, tämä yksimielisyys ole pelon eikä kovan vallankäytön lopputulos. Se perustuu siihen ihmeeseen ja voimaan, joka puhtaalla evankeliumilla on.

    • Seppo Särkiniemeltä kysyisin, voiko olla vanhoillislestadiolainen, elävässä uskossa ja elää rekisteröidyssä parisuhteessa?

      Toisin sanoen: onko homoseksuaalilla vl-liikkeessä muuta mahdollisuutta kuin lähteä liikkeestä (painostuksen vuoksi tai vapaaehtoisesti) tai elää elämänsä ”kaapissa?”

    • Täytyy myöntää, että ei varmaankaan ole aivan yksinkertainen rasti olla lestadiolainen homo. Mutta heitä kuitenkin on aivan yhtä paljon kuin kaikissa muissakin yhteisöissä. Myös minä tunnen muutamia. Ovat rakkaita veljiä. Osa heistä on kertonut taipumuksestaan ystävilleen, osa ei. Ja kenenkään ei tarvitse lähteä liikkeestä taipumuksensa takia. Minä tiedän yhteisöjä, siis kyliä, joissa uskovaiset homot ovat eläneet muitten mukana ja kukaan ei ole erotellut eikä osoittanut sormella.
      Mutta homosuhteessa eläminen on kokonaan toinen asia. Sen synnillisyyttä en päätä minä, vaan asia on niin kirjoitusten perusteella. Kaikki suuret kristilliset kirkot opettavat niin. Sekulaari luterilaisuus on ensimmäisten joukossa, jotka luopuvat vanhasta kristillisestä kannasta. Tilanne on säälittävä. Tämän kehnommaksi teologia ei voi enää mennä.

    • Kiitos Seppo rehellisestä, asiallisesta vastauksesta. Teologian tasosta olen samaa mieltä, mutta ei mahdollinen/todennäköinen avioliittolain muutos maailmaa kaada. Homoseksuaalisuus ei ole modernille yhteiskunnalle uhka. Jos ja kun kirkko joskus (noin. 10-15v) kuluttua päättää seurata sekulaaria lainsäädäntöä ja vihkiä ja siunata myös homopareja(jättäen papeille vapauden olla myös vihkimättä), niin mitä tekee silloin vanhoillislestadiolainen herätysliike?

      Vastaus: samoin kuin naispappeuden suhteen.

    • Seppo Särkiniemi, näitä nuoria naisia tuskin haittaa se, että he eivät ole tismalleen samaa mieltä kuin sinä, ”puhujaveljet” tai SRK. Tai se, että te ette ole samaa mieltä heidän kanssaan. Yhtenäisyyden illuusio tuntuu olevan suurempi ongelma niille jotka yrittävät sitä väkisin ylläpitää.
      Jos vaikkapa puhujainkokouksessa kokoukseen osallistujille tehtäisiin anonyymi monivalintakysymys hengellisistä kysymyksistä, saattaisi käydä niin, että vastauksissa ilmenisi paljonkin hajontaa . Puhumattakaan siitä, että tällainen kysely tehtäisiin tavalliselle seurakansalle. Se siitä hengen yhteydestä.

    • ilmaisin itseäni huonosti, koska käsitit Pentti väärin. Ei seurakunnan yhteys perustu valvomiseen, kyttäämiseen, pitämiseen eikä pakkoon. Kaikken liberaalien kiusaksi hengellisessä elämässä vain on läpi historian vallinnut tunnustuksemme mukainen tila: uskovaiset ovat olleet opista yksimielisiä ja näin muodostaneet yhden kristillisen seurakunnan. Asia kannattaa käsitteellistää esimerkillä vaeltavasta lammaslaumasta. Paimen kulkee edellä, päästää lampaille tuttua kutsuääntä (=evankeliumi), ja paimenen omat lampaat seuraavat perässä. Ei se tämän mutkikkaampaa ole. Lammaslauman johdossa ei koskaan ole ollut kahta, keskenään riitelevää paimenta.

  4. Vanhoillislestadiolaisuudenkin piiriin näyttää levinneen hiukan vainoharhainen ajatus siitä, että homojen yhdenvertaisten oikeuksien ajamisen takana olisi jokin salaperäinen yhteiskuntaa purkamaan pyrkivä ”kulttuurimarxistien” lahko. Termi kulttuurimarxilaisuushan tuli laajemmin tunnetuksi, kun Anders Behring Breivik piti ”kulttuurimarxilaisia” yhtenä suurimmista vihollisistaan.

    Kulttuurimarxilaisuus juontaa juurensa kriittisestä teoriasta ja nk. Frankfurtin koulukunnasta, joka sai vaikutteita kahdesta emansipatorisesta teoriaperinteestä: teoreettisesta (länsimaisesta sosiaalidemokraattisesta) marxilaisuudesta ja psykodynaamisesta teoriasta. Frankfurtin koulukunnan tavoite oli pyrkiä ymmärtämään totalitaristisia yhteiskuntia, muun muassa natsi-Saksaa. Liikkeen keskeisistä jäsenistä monet olivat juutalaisia. Kun käytetään termiä ”kulttuurimarxismi” vastustettaessa sukupuolineutraalia avioliittolakia siihen samalla saadaan kivasti ynnättyä yhteen paitsi homovastaisuus, myös antisemitismi ja vasemmistovastaisuus.

    Mutta minusta Ahviot&kumpp ovat, ihan oikeilla jäljillä. Nimittäin. Frankfurtin koulukunnan eräs tunnetuimpia jäseniä oli Theodor Adorno, joka kehitti nk. F-asteikon, jolla pyrittiin miitaamaan ja tunnistamaan nk. autoritaarinen persoonallisuus.

    Tämän autoritaarisen persoonallisuuden ajateltiin muodotuvan yhdeksästä tunnuspiirteestä, joista keskeisimpiä olivat mm. liioiteltu kiinnostus toisten sukupuolielämään, jäykkä sitoutuminen sovinnaisiin keskiluokkaisiin arvoihin, huono moniselitteisyyden sietäminen ja taipumus heijastaa tiedostamattomia tunneyllykkeitä maailmaan niin, että tuloksena on jatkuva epäily vaarallisten ja hillittömien asioiden tapahtumisesta maailmassa.

    Autoritaarinen persoonallisuus sopii aika hyvin kuvaamaan niitä kommentteja, joissa jatkuvasti kohelletaan ”kulttuurimarxilaisuudella,” kun rehellisempää olisi sanoa suoraan, että homot hoitoon!

    • Vanhoillislestadiolaisuuden piirissä ei esiinny mitään vainoharhaisuutta kulttuurimarxismin suhteen. Sen sijaan siihen suhtaudutaan kriittisesti niin kuin tiedostavan kansalaisen tulee suhtautua erilaisiin kulttuurisiin ilmiöihin.

      Jos kulttuurimarxismi nostetaan kritiikin yläpuolelle, niin silloinhan se on ristiriidassa itsensä kanssa. Sen perusajatus kun on nimenomaan se, että kulttuuriset konstruktiot tulee tiedostaa ja niitä tulee kritisoida, vai kuinka? Ja mitäs muuta kulttuurimarxismi itse on kuin sosiaalinen ja kulttuurinen konstruktio, jota voidaan pyrkiä käyttämään vallankäytön välineenä? 😉

      ”Tässä hengessä” kirjoitin itsekin viimeisimmän postaukseni huomisesta äänestyksestä:

      http://hulluinhuonelainen.blogspot.fi/2014/11/mista-huomenna-aanestetaan.html

      Uskoisin, että vielä Frankfurtin koulukuntaakin tärkeämpi kulttuurimarxismin synnyn kannalta oli ”lännen Lenin” Antonio Gramsci, 1900-luvun alkupuolella vaikuttanut marxilainen teoreetikko.

      http://en.wikipedia.org/wiki/Antonio_Gramsci

      Hän etsi vastausta kysymykseen, miksei maailmanvallankumousta tullutkaan siinä aikataulussa kuin vasemmistoteoreetikot olivat ennustaneet. Karkeasti yksinkertaistaen hän päätyi lopputulokseen, että taloudellinen ja aseellinen luokkataistelu eivät riitä. Menestyäkseen vallankumouksellisen ajattelun on ensin saavutettava yhteiskunnassa kulttuurinen ja ideologinen hegemonia ja näin muokattava yhteiskunta vallankumoukselle suotuisaksi maaperäksi.

    • Ja nyt siis, Joonan mielestä, hanke sukupuolineutraalin avioliittolain aikaansaamiseksi, on eräs etappi siinä laajemmassa hankkeessa, jossa yhteiskunnallista maaperää muokataan vallankumoukselle otolliseksi?

      Ei ole. Sen sijaan Gramscin termi ”hegemonia” on hyödyllinen analyyttinen ja teoreettinen käsite, jolla voidaan analysoida paitsi kulttuuripiirejä, yhteiskuntia, myös institutionalisoituneita ryhmiä, kuten vanhoillislestadiolaisuutta. Voisi sanoa, että puhujainstituutio vl-liikkeessä ylläpitää, suojaa ja varjelee tiettyä ideologista hegemonista oppijärjestelmää. Elliitit, kuten vl-puhuja-eliitti, pitävät valtaa erilaisten ideologioiden avulla. Gramscin ”Vankilavihkot” ovat hyödyllistä luettavaa, kieltämättä.

      Sen sijaan että pitäisin sukupuolineutraalin avioliittolain säätämistä eräänä maailmanvallankumouksen salamyhkäisenä etappina, näen sen osana sitä laajempaa postmodernia/jälkimodernia kulttuuria, jossa elämme. Eräs postmodernin aatevirtauksen osatavoite kieltämättä on heteronormatiivisuuden purkaminen. Suuret aatteellis-kulttuuriset virtaukset eivät useinkaan ole tietoisia hankkeita, vaan monimutkaisten, toisiaan ehdollistavien taloudellis-kulttuuristen prosessien tulosta.

      En näe tietynlaista heteronormatiivisuuden purkua yksinomaan kielteisenä asiana, pikemminkin emansipatorisena, so. vapauttavana.

    • Lienee selvää, että itse Antonio Gramscin lopullisena päämääränä oli maailmanvallankumous. Länsimaissa on tällä hetkellä kuitenkin varmasti vähän kulttuurimarxisteja, jotka pitäisivät aseellista kumousta toimintansa lopullisena päämääränä.

      En siis usko mihinkään kansainväliseen kommunistien salaliittoon. Vaikuttaa siltä, että gramscilaiset meemit ovat irronneet alkuperäisestä päämäärästään ja alkaneet elää omaa elämäänsä esimerkiksi sosiaalitieteissä, feminismissä ja homoliikkeessä.

      Mielestäni on kuitenkin erittäin hyödyllistä tietää, mitä päämäärää silmälläpitäen ne on alunperin laskettu liikkeelle. Se voi auttaa arvioimaan, kuinka hyvin ne loppujen lopuksi sopivat yhteen esimerkiksi länsimaisen taulousjärjestelmän tai kristinuskon kanssa. Aika huonosti siis.

      Sen avulla voi myös huomata, kuinka kulttuurimarxismikin kantaa, tietysti piilevänä ja tiedostamattaankin, mukanaan monia klassisen marxismin ajattelu- ja toimintatapoja. Esimerkiksi ”suvaitsevaisten” paradoksaalisessa ”suvaitsemattomia ei saa suvaita” -periaatteessa on mielestäni selvästi taustalla Marxin oppi proletariaatin diktatuurista. Työlaisproletariaatin paikan ovat vain ottaneet esimerkiksi homot tai naispapit.

      Minäkään en siis näe kulttuurimarxismia minään tietoisena ”salaliittona” vaan monimutkaisena kulttuurisena prosessina, johon yritän suhtautua kriittisesti ja tiedostaen. Siihenhän aatesuunta itsekin meitä kehottaa.

    • Tuo ”suvaitsemattomia ei saa suvaita” on selvästikin totta. Mutta suhtaudun kriittisesti ”Dawkinsin lanseraamaan ”meemi”-käsitteeseen, kulttuuriseen ja viestinnälliseen kopioitujaan.

      Sen sijaan on täysin totta, että ”suvaitsematon” vanhoillislestadiolainen liike on monin kohdin nykyään suvaitsevampi kuin nimenomaisesti suvaitsevaisuutta ajava Tulkaa Kaikki-liike. Jälkimoderni kulttuuri on täynnä ihmeellisyyksiä.

      Saattaa olla, että tietyt kollektiiviset käyttäytymismallit sosiaalisina representaationa ikäänkuin ”periytyvät” aatehistoriallisille sukulaisilmiöille. Olen itse ihmetellyt sitä ylimielisyyttä, hienoista ivallisuutta ja oikeassa olemisen tunnetta, joka postmoderneihin heteronormatiivisuuden, patriarkalismin ja kolonialismin purkajiin liittyy. Vaikka en vastusta sukupuolineutraalia avioliittolakia, suhtaudun erittäin pidättyvästi jonkin Tulkaa Kaikki-liikkeen kätkettyihin ideologiseen vaikuttimiin.

      On ehkä syytä muistaa, että virallinen kommunistinen ideologia suhtautui erittäin kielteisesti johonkin Gramsciin, eräänlaisen myöhemmän eurokommunismin varhaiseen edeltäjään.

  5. On ihan selvää että lestadiolaisissa on homoseksuaaleja ihan siinä missä muuallakin.

    Helpottaisiko Mobergia jos SRK antaisi julkilausuman jossa homoseksuaaleja kiellettäisiin kutsumasta itseään lestadiolaisiksi?

    Pitäiskö samalla kieltää myös ehkäisyä käyttäviä, YLE Areenasta ohjelmia katsovia, konserteissa käyviä, meikkaavia ja sunnuntaisin liikuntaa harrastavia kutsumasta itseään lestadiolaiseksi?

    • Arkkipiispa Kari Mäkisen suurin huoli onkin kirkon yksiksimieliisyyden puute tässä homoavioliitosta. Hän tekee kaikkensa sen edistämiseksi. Hänen kirkkain tavoite on: homoavioliitot sallitaan kirkoissamme.

      Kari Mäkinen ei ole teollain, toiminallaan ja tavoitteillaan enään Suomen evl-kirkkoa ykseyttävä piispa, vaan sen hajoittaja.

      Presidentti Niinistön tulisikin harkita olisiko aihetta piispalle myönnetty, neljänneksi arvokkain, mitali syytä perua itsenäisyyspäivänä?

  6. Yhteiskunnallisen kehityksen rakenteet johtavat aivan selkeästi tiettyyn tulokseen. Ei ole näkyvissä mitään, mikä muuttaisi tämän kehitysen suuntaa. Monet kirkon jäsenet ovat vain nimellisesti mukana. Kuitenkin heitä on valtaosa. He lähtevät ensin. Heidän lähtönsä vaikuttaa kirkon tuloihin. Tällöin toimintaa on supistettava. Supistukset taas aiheuttavat uusien lähdon ja kierre jatkuu. Kirkko tulee menettämään ennenpitkää merkittävän asemansa Suomessa.
    Tätä kehitystä ei voida enää mitenkään estää. Mitä enemmän ihmisiä eroaa, niin sitä enemmän eripuraisuus kirkon sisällä voimistuu. Muutoksia vaaditaan yhä tiukemmin ja tiukemmin. Kirkon hajoaminen on aina tullut sisältäpäin. Kirkon aseman romhdettua kaikki kristillinen toiminta maasaamme on sen jälkeen suojaa vailla.
    Oli sitten jonkun tahon tarkoitus tämä, tai ei, niin näihän tässä tulee käymään.

Kirjoittaja

Missioblogi
Missioblogihttps://felm.suomenlahetysseura.fi/
Missioblogi on moniääninen blogi, josta voit lukea kuulumisia kirkosta ja lähetystyöstä eri puolilta maailmaa. Sen kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseuran tai sen yhteistyökumppanien työntekijöitä, jotka tuovat terveisiä etelän kasvavista kirkoista, ilonaiheista, ongelmista ja teologisesta keskustelusta sekä uskon, toivon ja rakkauden työstä kehittyvissä maissa. Tuoreimman Missioblogin on kirjoittanut Suomen Lähetysseuran yhteisöasiantuntija Mikko Pyhtilä.