Nielemisen autuas harjoitus

Joskus oli armaassa isänmaassamme aika, jolloin kommunikoitiin suomeksi. Puhuttiin suomeksi ja laulettiin suomeksi niin, että sanomasta sai selvää. Kuitenkin siinä rinnalla on ollut myös vaikenemisen kulttuuri. Siitä kertoo ehkäpä Severi Suhosen laulu, jossa on muunmuassa sanat: Parempi on sanojansa siästellä eikä kaikkia ilimoille piästellä. Kun nyt olemme sisäisen yhteenoton sataa vuotta juhlivinaan, niin näyttää olevan vaikeaa päättää miten sitä voidaan juhlistaa? Sanotaanko asiat niinkuin ne on, vai ojennammeko ystävän kättä sovinnon merkiksi ja toteaisimme, että paljon tapahtui mitä ei pitänyt tapahtua, mutta emme voi enää mitään. Tällä alueella on paljon vaikenemisen kulttuuria, mutta se saattaa olla vain pintävärettä ja siellä pinnan alla edelleen veriset haavat avataan montakertaa vuodessa salaisemmin, kahden, tai kolmen kesken. Sitten on myös se näkökulma, että perimätiedolla ja totuudella voi olla isokin ero..

Ihan näinä päivinä mieleeni tuli tuo nieleminen. Kun olen sivusta seurannut avioliittoleiritystä ja todennut sen auttaneen monia, jopa niin, että sinne on päästävä toistamiseen. En itse omaa kokemusta, mutta olen ymmärtänyt, että siellä keskustellaan ja avataan niitä tunnelukkoja ja tunnistetaan asioita ja lähes pyhyyden rajalle avataan itseä kumppanin katsottavaksi. Onko niin, että vain kotoa poissa ihminen on sen verran irti arjesta, että voi avautua ja voi myös perehtyä kumppanin sisimpään. Jos suhde on tasapuolinen niin, ettei ole alistussuhdetta, niin äärimmäinen avoimuus voi olla hyvä asia. Jos kumminkin yleensä mies on harjoittanut vaikenemisen kulttuuria ja sitten pitäisi avautua, josta ei ole mitään kokemusta eikä välttämättä sanojakaan, niin se voi olla kauhistus. Toisaalta siitten, jos saa kuulla sellaista mistä ei ole ollut pientäkään aavistusta, se voi olla shokeeraava ulostulo. Aina on ollut hyviä ja myös huonosti onnistuneita parisuhteita eli avioliittoja. Jopa siihen asti, että toinen on elänyt paratiisissa ja toinen helvetissä.

Miten sitten voi soveltaa autuasta nielemistä arkisessa avioliitossa? Kun isot asiat on tehty ja on siirrytty kolmanteen vaiheeseen elämässä. Tapahtumat eivät yleensä ole merkittäviä, mutta närää aiheuttavia hetkiä saattaa tulla. Joskus se on kuin syömään käskisi, kielelle herahtaa mehevä juttu. Sen pitäisi nyt antaa tulla. Jos olemme oppineet kinaamaan eli riitelemään taidollisesti, niin me tiedämme mikä saa toisen suuttumaan, jos yleensä saa. Kun käytämme järeimpiä aseitamme, voimme voittaa taistelun, mutta häviämme sodan. Siksi yleensä Pyhä Henki voi antaa uskovalle ne vaihtoehdot: Nielaise tai oksenna! Joku nuori veli lanseerasi termin: Joskus tulee oksennuksia! Hän tarkoitti ärtsyjä reaktioita asioihin. Oksennus ei yleensä tee hetkestä rakastettavampaa vaan tulee sotkua ja löyhkää. Kun siis haavoittava sana tulee kielelle, niin terve harkinta antaisi neuvon: Nielaise niin se poistuu luonnollista tietä, eikä tarvita katumusharjoituksia. Tämä sama kaava sopii myös muuhun inhimillisen elämään, jos yhteinen pyrkimys on samaan päämäärään pääsy. Joskus päämäärät erkanevat niin kauaksi, että erkaantuminen on välttämätöntä ja silloin harjoitetaan oksentamista ylenaikaa, jota toivottavasti myöhemmin kadutaan.

4 kommenttia

  • Tuula Hölttä sanoo:

    Lauri Lahtinen :”Sanotaanko asiat niinkuin ne on…”

    Toivottavasti sanotaan itsensuurin perinteestä vapaana vihdoin ja viimein. Tätä kuultiin jo 70-luvulla ja onko poliittinen suoltaminen muuttunut siitä missään vaiheessa millään tavalla:

    https://www.youtube.com/watch?v=YAiFi37A_l4

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Minä olen ollut huomaavinani vankilalähetin urallani seuraavan ilmiön: Kun rikosoikeudellinen käsittely kestaa kuukausista jopa vuosiin, niin syytetyllä alkaa haihtua mielessään rikoksen ja seuraamuksen yhteys toisiinsa. Syytetty muuttuu helposti omassa mielessään uhriksi. Tästä syystä satavuotta hellitty “punikit/lahtarit” akseli saattaa venyä niin pitkäksi, ettei enää kukaan tunnista niitä tapahtumia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Lauri Lahtinen :” Tästä syystä satavuotta hellitty “punikit/lahtarit” akseli saattaa venyä niin pitkäksi, ettei enää kukaan tunnista niitä tapahtumia.”

      “Punikit/lahtarit” akselin vuosikymmeniä jatkunut helliminen on mielestäni ollut pelkkää propagandaa, jonka avulla “punikit” ovat peittäneet oman väkivaltaisuutensa ja rakkaudettomuutensa. Nämä asiathan annettiin virallisesti anteeksi puolin ja toisin jo Tarton rauhansopimuksessa,mutta mm. presidentti Risto Rytin puolustuspuheen sensuroineet “punikit” ovat halunneet vaalia “reliikkiään”, jonka mukaan 1939-1945 sodissa maata puolustaneet suyyllistyivät tai olivat osasyyllisiä ihmiskunnan pahimpiin koskaan vanhenemattomiin rikoksiin vaikka he olisivat olleet lapsia, kuten esim. v. 1918 punaorvoksi jääneen äidin vanhin lapsi, joka oli isäni.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tämä keskustelu ei taida jotaa mihinkään, jos emme pääse lähemmäksi tätä hetkeä. Korkeintaan voin ihmetellä sitä, että mikä antoi sysäyksen sotaan, kun eduskunnan enemmistö oli hyväksynyt itsenäisyysjulistuksen. Siis kuka ampui ensimmäisen laukauksen.

    Ajattelin enemmän tavallista elämää. Vanhana miehenä olen nähnyt aikoja ja ihmisiä, jotka olivat sikäli huonot, että oikeaa anteeksiantamusta ei juuri tahtonut löytyä. Lähes aina oli kyse siitä, että pitäisi voittaa tuo toinen ihminen. Silloin kärpästä lyödään moukarilla ja silloin voi kaatua koko seinä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Lauri Lahtinen
    Lauri Lahtinen

    Olen eläkkeellä sotilasammatista. Vanhemmiten ovat hengelliset asiat tulleet tärkeiksi. Olen tuottanut päivänsanakirjan: Muruja Herran pöydästä. Agape-kodin pastorina tuotan joka torstai klo 12.00 noin puolentunnin live-lähetyksen, kun kokoontuminen ei nyyt onnistu kasvotusten.. NYt olen käsitellyt Vuorisaarnaa ja hakukone varmasti löytää, jos jotain kiinnostaa..

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Katso kaikki

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit