Nikean uskontunnustus ja yhteinen kristillinen uskomme

Luterilaisen kirkon piispainkokous päätti 29. toukokuuta kokouksessaan suosittaa Nikean uskontunnustuksen käyttöä alkuperäisessä, vuoden 381 sanamuodossa ekumeenisissa tilanteissa, jotka järjestetään yhdessä ortodoksien kanssa. Tämä tarkoittaa, että ei käytetä ns. filioque-lisäystä (”ja Pojasta”). Jos ja kun tilaisuuksien järjestäjissä on mukana muita, voidaan toki yhdessä sopien käyttää sanamuotoa myös laajemmissa ekumeenisissa yhteyksissä osoituksena yhteisestä sitoutumisesta apostoliseen uskoon. Tällaiseen ekumenian edistämisen mahdollisuuteen viitattiin jo 1990-luvun lopussa myös kirkolliskokouksen perustevaliokunnassa, kun käsiteltiin uskontunnustusten suomennoksia. Asia oli tällöin ollut varsin paljon esillä myös kansainvälisesti.

Kyseessä olevat ekumeeniset tilaisuudet voivat olla sanajumalanpalveluksia, rukoushetkiä, kirkollisia toimituksia – miksei vaikkapa kristittyjen ykseyden rukousviikon messussakin, jos vaikka on pyydetty paikallinen ortodoksinen kuoro laulamaan, ortodoksipappi vieraaksi puhumaan tms. Kirkon virkaan vihittäessä tai asetettaessa käytetään kuitenkin aina virallista eli läntistä versiota ”ja Pojasta”-lisäyksineen. Tuolloin näet tunnustaudutaan virallisesti kirkon yhteiseen uskoon sellaisena kuin se on kirkollisissa kirjoissa esitetty.

Nikean uskontunnustus on ainoa ensimmäisen vuosituhannen ekumeenisissa kirkolliskokouksissa hyväksytty uskontunnustus. Kaikki seitsemän vanhakirkollista kirkolliskokousta edustavat itseymmärryksensä mukaan nikealaista uskoa eli selittävät ja varjelevat ensimmäisen kirkolliskokouksen päätöksiä. Yhteisymmärrys tästä on lisääntynyt myös idän orientaalisten ortodoksien kanssa. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa on kuitenkin myös apostolinen ja Athanasiuksen uskontunnustus. Läntisessä perinteessä myös näiden vanhakirkollisten uskontunnustusten katsotaan edustavan nikealaista uskoa, joka on siis uskontunnustusten yleinen kriteeri.

Nikean vuoden 325 kirkolliskokouksen suuri asia oli juuri uskontunnustuksen käsittely ja se, että hylättiin areiolainen käsitys Jeesuksen Kristuksen asemasta ”puolijumalana” ihmisen ja Isän Jumalan välissä ja hyväksyttiin sitovasti anti-areiolainen tunnustus. Sen mukaan Jeesus Kristus on ”samaa olemusta kuin” (kr. homoousios) Isä. Areioksen käsityksen nähtiin näet tuhoavan kristillisen käsityksen pelastuksesta Jumalan tekona. Vuoden 381 Konstantinopolin kirkolliskokouksessa uskontunnustusta täydennettiin Pyhää Henkeä käsittelevällä osiolla. Nyt vakiintui se, miten Jumala-uskon kolminainen rakenne voidaan ajatuksellisesti yhdistää Jumalan ykseyden kanssa.

Keskeiseksi hahmoksi nousi kirkkoisä Athanasius, joka korosti kolminaisuusopin pelastusopillista merkitystä ja painotti siksi Jumalan ykseyttä. Vain kun Hengen vaikuttamassa Kristus-kohtaamisessa kohdataan todellisesti ja olemuksellisesti Jumala, saadaan uskon kautta osallisuus Jumalasta ja yhdistytään jumalalliseen (Irenaeus). Se on ihmisen pelastuksen määränpää ja Kristuksen lunastustyön täyttymys. Tästä näkökulmasta Athanasius puolusti voimakkaasti homoousios-käsitettä. Kolminaisuuden kannalta ratkaisevaa on hänelle Jumalan persoonan salaisuus ja pitäytyminen Kristuksen välittämään kasteformeliin (Mt. 28:19), jossa käytetyt eri nimet kertovat Jumalan sisäisestä eriytymisestä. Athanasius puhui myös Isästä jumaluuden lähteenä. Kappadokialaisten isien rooli oli samoin tärkeä opin kehityksessä.

Läntisessä kolminaisuusteologian kehityksessä Augustinuksen asema on ohittamaton. Keskiaikais-skolastisen teologian tulkinnat palautuvat augustinolaiseen pohjaan. Samaa voidaan sanoa luterilaisen reformaation teologiasta. Augustinus näkee itsensä selkeästi nikealaiseksi teologiksi ja on suoraan (Gregorius Nazianzilainen) tai epäsuorasti (Ambrosius) tietoinen Nikean-Konstantinopolin tunnustuksen pohjalla olevasta kappadokialaisten kolminaisuusteologisesta mallista. Nikealaisen perinnön pohjalta hän kehittää oman kolminaisuusteologiansa, joka tekee mahdolliseksi filioque-lisäyksen, eli että Pyhä Henki lähtee Isästä ”ja Pojasta”. Se ettei näitä erilaisia teologioita nähty pitkään aikaan vastakohtina, on osoitus siitä, että nikealainen tunnustus voitiin teologisesti selittää eri tavoin. Uudella ajalla onkin voitu rakentaa ekumeenista lähestymistä tämän tosiseikan varaan. Kappadokialaisista isistä jo Gregorius Nyssalainen muotoili, että Pyhä Henki lähtee Isästä Pojan kautta. Myös läntisen käsityksen mukaan Isä on Hengen ensimmäinen alkuperä.

Filioque-lisäyksen kannalta keskeinen etappi on Toledon 3. kirkolliskokous 589. Se liittyi länsigoottien kuninkaan Rekaredin siirtymiseen areiolaisuudesta katoliseen kirkkoon. Teologianhistoriallisesti vielä Maksimos Tunnustaja pyrki 600-luvulla välittävään kantaan ja tulkitsi läntisen ”ja Pojasta” merkitsevän ”Pojan kautta”, ei siis Hengen alkuperää Isässä kieltävänä ilmauksena. Jo Johannes Damaskolainen sen sijaan näki 700-luvulla vaihtoehdot toisensa poissulkevina. Vuoden 1054 suuri skisma ei kuitenkaan suoraan koskenut filioque-kiistaa. Kardinaali Humbert von Silva Candidan ja patriarkka Mikael Kerullarioksen keskinäinen panna koski vain heitä henkilökohtaisesti, ei kirkkoja. Filioque-kiistan kannalta olennaisempaa oli, että paavi Benedictus VIII lisäsi v. 1014 filioquen messuliturgiaan laulettuun Nikean tunnustukseen. Näin hyväksyttiin vielä paavi Leo III:n hylkäämä, Kaarle Suuren ehdottama frankkilainen käytäntö. Etelä-Italian normannien ja turkkilaisten paineen kasvaessa idän keisarit pyrkivät silti saavuttamaan idän ja lännen yhteyden tässä kiistassa. Ristiretket merkitsivät idän ja lännen kohtaamisten tiivistymistä.

Ferraran ja Firenzen konsiileissa saavutettiinkin yhteisymmärrys 1438/39 – tai siltä näytti. Lähemmässä tarkastelussa päätökset edustivat selvästi läntistä filioque-teologiaa. Latinalaiselle pohjalle rakentunut kompromissi, jossa latinalaiset eivät enää vaatineet filioque-lisäystä idältä ja idän teologit tunnustivat latinalaisen kolminaisuusopin dogmaattisen virheettömyyden, ei ollut kestävällä pohjalla. Kyseessä oli tunnustukselliseen identiteettiin pohjautuva asia, jonka peruselementit eivät tyydyttävästi toteutuneet. Molemmat pyrkivät apostolisen tradition autenttiseen ilmaisemiseen ajatellen niin historiallista jatkuvuutta kuin nykyisyyttä. Latinalaisessa traditiossa tunnustustraditio oli kuitenkin alisteinen paavilliselle opetusviralle. Paavi oli tunnustautunut filioque-lisään viimeistään Lyonin kirkolliskokouksessa 1274. Idässä taas identiteetin takuu ja ilmaus oli tunnustustekstin itsenäisyys ja muuttumattomuus. Reformaatio liittyi läntiseen uomaan pyrkimyksessään pysyä uskollisena apostoliselle traditiolle. Luther ja Melanchthon näkivät perityn kolminaisuusopin olevan Raamatun pelastusopillinen keskus.

Uusimmassa läntisessä ja itäisessä keskustelussa on havaittavissa motiivien lähentymistä. Merkittäviä etappeja teeman ekumeenisen kehittelyn kannalta olivat Faith and Order -kokoukset Klingenthalin linnassa Elsaßissa 1978 ja 1979. Kokousten tulokset otettiin huomioon Faith and Order -projektissa ”Tunnustamme yhden uskon. Apostolisen uskon ekumeeninen selitys Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustuksen (381) mukaan” (1991). Käytetyssä tekstissä pitäydyttiin vuoden 381 muotoon ilman filioque-lisäystä. Nämä keskustelut eivät kuitenkaan ole kirkollisesti sitovia. Kirkollisia kannanottoja ajatellen vanhakatoliset luopuivat filioque-lisäyksestä 1970, ja anglikaanien Lambeth-konferenssi pyysi 1978 kommuunion jäsenkirkkoja harkitsemaan Nikean uskontunnustuksen käyttöä vuoden 381 muodossa ilman että läntistä lisäystä pidettäisiin harhaoppisena.

Paavillinen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvosto julkaisi paavi Johannes Paavali II:n pyynnöstä 1995 selvennyksen liittyen Pyhän Hengen lähtemiseen kreikkalaisessa ja latinalaisessa traditiossa. Tekstissä tunnustetaan Nikean ”uskontunnustuksen konsiliaarinen, ekumeeninen, normatiivinen ja peruuttamaton pätevyys, joka tuli tunnetuksi kreikan kielellä vuonna 381 Konstantinopolin toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, ilmaisuna yhdestä yhteisestä Kirkon ja kaikkien kristittyjen uskosta.” Se on siksi normatiivinen kriteeri toisille ”uskontunnustuksille, jotka saattavat kuulua erityiseen liturgiseen perintöön”. Lisäksi Isän Jumalan tulee ymmärtää olevan ainut alkulähde molemmille persoonille, Pojalle ja Hengelle.

Luterilaisen maailmanliiton Curitiban yleiskokous totesi päätöslauselmassaan 1990: ”Yleiskokous suosittaa, että luterilaiset kirkot osoittavat suurempaa huomiota Nikean uskontunnustuksen liturgiselle ja katekeettiselle käytölle ja tulevaisuudessa – missä tämä ei ole jo käytäntö – käyttävät sitä jumalanpalveluksissa ainakin kirkkovuoden pääjuhlina… Yleiskokous pitää asianmukaisena, että kirkot, jotka jo käyttävät Nikean uskontunnustusta liturgioissaan voivat käyttää vuoden 381 versiota, esimerkiksi ekumeenisissa palveluksissa.”

Aiempaa selvemmin voidaan siis ilmaista läntisen ja itäisen perinteen yhteinen sitoutuminen apostoliseen uskoon jättämällä filioque Nikean tunnustuksesta pois ekumeenisissa tilaisuuksissa, joissa ortodoksit ovat läsnä. Käytäntöä voidaan verrata nykyiseen Herran rukouksen ekumeenisen sanamuodon käyttöön, mutta se on tarkoitettu erityisesti ortodoksien – myös orientaalisten ortodoksien – kohtaamiseen. Seurakunnissa soisi muutenkin käytettävän Nikean uskontunnustusta ehtoollismessussa useammin osoituksena sitoutumisesta yhteiseen apostoliseen uskoon, ainakin suurina juhlapyhinä. Jumalanpalveluksen opas toteaa, että ”erityisesti messussa voidaan suositella käytettäväksi perinnekirkkojen yhteistä uskontunnustusta, Nikean tunnustusta.” Muutamin paikoin maassamme Nikean tunnustusta onkin käytetty keskimääräistä useammin, eikä se ole tuottanut hankaluuksia.

12 kommenttia

  • Harri Ahdesmäki sanoo:

    Tänä päivänä areiolaista harhaoppia edustavat edelleen Jehovan todistajat, jotka kieltävät sekä jeesuksen jumaluuden että myös kolminaisuuden.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Jeesus lupasi tulla p i a n ja käytti hyvin lyhyttä aikaa tarkoittavaa kreikan sanaa takhy. Kun yli 2000 vuotta on mennyt niin eiköhän se ihan aikuisen oikeasti ole ihan se ja sama miten jokin uskontunustuksen yksityiskohta menee. Hengelliset bisnesmiehet tietysti tarvitsevat ankarat oppirajat saadalsen kukin porukkansa pysymään oman kolehtikuppinsa äärellä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jari Haukka sanoo:

    Kiitän kiinnostavasta ja rohkaisevasta blokista.

    Alkuperäiseen uskontunnustukseen siirtyminen on hyvä ensiaskel. Ehdotan seuraavaksi askeleeksi protestanteille luopumista paaviudesta. Nyt joku saattaa ihmetellä että eiväthän esim. luterilaiset tunnusta paavin erehtymättömyyttä.

    Asia ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen. Luther tosin hylkäsi Rooman paavin monopolin erehtymättömyyteen, mutta tuli antaneeksi tilalle paljon suuremman joukon paaveja. Protestantit katsovat jokaisella liikkeeseen kuuluvalla olevan oikeus tulkita kirjoitettua Traditiota eli Raamattu. Näin siis de facto protestantismilla (josta luterilaisuus on pieni osa) onkin yhden paavin sijasta n. 432 miljoonaa tai enemmänkin paaveja. Tämä on johtanut siihen, että maailmassa on kymmeniä tuhansia protestanttisia ja helluntailaisia liikkeitä, joiden perustajat oman käsityksensä mukaan tulkitseva oppi erehtymättömästi.

    Ehkä seuraava askel tervehtymisen tiellä olisi luopua tästä “massapaaviudesta” ja palata alkuperäiseen käytäntöön, että vain Kirkko tulkitsee Traditiota, eivät sen yksittäiset sen jäsenet.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. (Joh. 1:1)

    Jumalalla on näinollen sana, jonka kautta hän puhui. Sanoja ei kuitenkaan ole sana, eikä sanakaan ole sanoja, vaan sana tuli sanojasta. Sanojalla ei näinollen ole olemusta sanasta, vaan omasta itsestään. Molemmat olivat kuitenkin jo alussa, kuten Johannes toteaa. Siksi on myöskin mielestäni ymmärrettävää, että Jumalan kolmas persoona lähtee sekä Sanojasta, että Sanasta, sillä mahdotonta on erottaa Pyhää Henkeä Jumalasta ja Sanasta, jotka olivat jo alussa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. (Joh. 1:1)

      Menee oikeammin näin: “Alussa oli tuo sana, (logos pienellä kirjaimella) ja tuo sana oli edessä tuon jumalan ja tuo sana oli theos.” (jumala) Kuten fiksuimmat tutkijat ovat todenneet, tässä ei puhuta välttämättä Jeesuksesta vaan Vanhan testamentin sanaparista jhvh elohjim, jossa toinen jumalaa tarkoittava sana sijaitsee lauseopillisesti toisen jumala-sanan e d e s s ä.

      Edellä kirjoitan logoksen ja jumalan pienellä yksinkertaisesti siitä syystä, että mikään kieliopillinen seikka eikä käytettävissä olevat varhaisimmat käsikirjoitukset edellytä isoja kirjaimia. Eli koska silloin kun Johannes tai joku hänen nimissään kirjoitti evankeliumin, ei mitään Uutta testamenttia ollut vielä olemassakaan. Käytettiin Vanhaa testamenttia ja siitä tehtyä kreikankielistä käännöstä Septuagintaa. Septuagintassa Genesiksen käsitepari jhvh elohjm oli kreikaksi kyrios ho theos eli toinen jumalaa merkitsevä sana sijaistee toisen jumala tarkoittavan sanan edessä. Joh. evankeliumin käsite en arkhe eli alussa on sama muoto.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      Sepolle, Jukka Thurenin kommentaarista ( Jukka Thuren oli RKK jäsen)

      ” Sana oli Jumala. Edellisessä säkeessä sanalla “Jumala” on artikkeli, ho theos, tässä se on vailla artikkelia, theos. “Sana” ei ole identtinen Jumalan kanssa, mutta ei myöskään toinen jumalolento. Nikaian kirkolliskokous turvautui filosofiseen oppisanaan tämän arvoituksellisen totuuden selittämiseksi: Sana eli Jumalan Poika on “samaa olemusta kuin Isä”.

      ” Alussa tarkoittaa koko olevaisuuden alkua. Samalla sanalla alkaa 1. Moos 1:1. Vrt.1. Joh:n alkua!

      Jumalan luona ilmaistaan tällä kertaa prepositiolla pros +akk., mikä tavallisesti tarkoittaa suuntaa ‘johonkin päin’. Mahdollisesti meidän tulisi siis näistä sanoista kuulla samalla se ajatus, että Sana on aina tarkkaavan kuuliaisena suuntautuneena Jumalaan päin – toisin kuin maailma, joka käänsi selkänsä Sanalle ja hänessä Jumalalle “

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Kosti jos saat hankittua niin lue Vladimir Lossky ( idän mystinen teologia) http://www.ortodoksi.net/index.php/Id%C3%A4n_kirkon_mystinen_teologia_(kirja). Lossky edustaa Apofaattisen teologian ns. toista traditiota( Uuspatristinen synteesi) tuossa aukeaa hiukan tämän ” LÄHTEE ISÄSTÄ ” filioque kiistaa. Ei niitä helpoimpia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kosti Vasumäki sanoo:

      Kiitos Sami vinkistä. En tiennyt, että tuo kirja on suomennettu. Ehkä tuo filoque-kiista oli piste ii:n päällä idän- ja lännen kirkon muutenkin tulehtuneissa väleissä. Kovin suurelta tuo ” ja Pojasta” tuntuu, että pelkästään se olisi ollut skisman aiheuttaja.

      Mielestäni Sanan jumaluus, jonka kautta kaikki on luotu joutuu hieman outoon valoon, mikäli Pyhä Henki lähtee Isästä. Kuten Mooses toteaa, Jumalan Henki liikkui vetten päällä ja heti sen jälkeen Jumala sanoi. Tässä on siten nähtävissä Jumala kolmessa eri persoonassa. Kolme yhdessä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      Kosti jotkut näkevät tuossa poliittista valtapeliä, voi olla sitäkin. Tuossa voisi olla hyvä artikkeli; http://www.tsasouna.net/index.php/9-artikkeleja/283-filioque-kysymyksen-merkitys

      Jukka Thuren kirja Israelin usko ( ilmeisesti hänen väitöskirja) käsittelee tätä. s. 154-156.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Edellä olevista kommenteista ilmenee, että filoque-kiista, joka jakoi katolisen kirkon kahtia 1000-luvulla on edelleenkin ratkaisematta. Luterilainen kirkko on läntisen kirkon haarauma, joten kirkkomme käyttämä liturginen sanamuoto on kannanotto siitä, että kuulumme läntiseen traditioon. Sovinnon avaimet lienevät Roomassa ja Konstantinopolissa, kirkonkiroukset on onneksi jo saatu peruttua. Toivoisin kyllä Nikean tunnustuken laajempaa käyttöä varsinkin juhlapyhien messuissa, se on selittämättä selvä uskomme ilmaisu.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jari Haukka sanoo:

      Yrjö S,

      Ratkaisu on hyvin yksinkertainen, mutta silti vaativa. Omavaltaisesta lisäyksestä on luovuttava. Tämä vaatisi Rooman paavin erehtymättömyydestä luopumista, mikä tuntuu olevan myös luterilaisille vaikeaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Athanasioksen uskontunnustuksen mukaan Pyhä Henki on luomaton, ikuinen, ääretön, ikuinen, kaikkivaltias Jumala ja Herra. Loogisesti hän päättelee Pyhän Hengen lähtevän Isästä ja Pojasta, joka on Isästä iankaikkisuudessa syntynyt ei luotu. Kun Sana on iankaikkinen Jumala, on hänellä hamasta iankaikkisuudesta ollut myös Henki. Hengettömät jumalat ovat Raamatun mukaan puu/kivijumalia.

    Samaa mieltä olen siitä, että paavi voisi luopua erehtymättömyydestä, mitä tulee neitsyt Marian perisynnittömän sikiämisen suhteen, sillä kukapa meistä olisi perisynniltä välttynyt.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Tomi Karttunen
    Tomi Karttunen

    Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja olen toiminut pääosin seurakuntapappina mutta myös apurahatutkijana sekä vuoden systemaattisen teologian lehtorina. Väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Vuoden 2008 joulukuusta olen työskennellyt teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.