No small talk please, olemme suomalaisia

Joku vääräleuka on sanonut, että korkeimmat karjalaiset hengentuotteet ovat karjalan piirakat ja kälätys. Kieltämättä karjalaisuuteen on aina kuulunut loputon puheen sorina ja ilman karjalanpiirakoita ei elämästä edes selviä kunnolla - ravintoa hengelle ja ruumiille!

Pohdin näitä karjalaisia ominaisuuksia, kun luin Internations-järjestön tutkimusta ulkomailla väliaikaisesti asuvien ihmisten kokemuksista.

Tutkimukseen osallistui yli 14 000 ihmistä 191 maasta ja siinä selvitettiin miten hyvin ulkomaalaiset asettuvat asumaan eri maihin ja löytävät uusia ystäviä paikallisista.

Kyseisellä finding friends eli ystävien löytäminen-listalla Suomi löytyi häntäpäästä: 67 arvioidun maan joukossa Suomi oli sijalla 59.

Tutkimuksen tulokset vahvistavat sitä perinteistä kuvaa meistä suomalaisista, että olemme vaikeasti lähestyttäviä.

Miksi sitten meihin suomalaisiin on vaikea tutustua?

Tottahan se on, että me suomalaiset emme ole small talk kansaa eli emme pidä niin tärkeänä jutella kaikesta mielestämme joutavasta vaan pystymme olemaan joukossakin hiljaa, jopa pitkiä aikoja. Meille ei ole kiusallista olla vaan hissukseen porukassa ja antaa toisten puhua. Monessa muussa kulttuurissa tällainen ei tulisi mieleenkään ja vaikeneminen olisi todella kiusallista.

Kahden yhdessä matkustavan miehen 500 kilometriä autossa saattaa vierähtää ilman mitään muuta kommunikointia kuin; ”käytäskö kahvilla”?

Monelle ulkomailta tulevalle tällainen käyttäytyminen vaikuttaa välinpitämättömältä, tylyltä ja loukkaavalta, kun taas suomalainen ei sitä paljon ihmettele. Olemme monella tapaa sisäänpäin kääntyneitä eri syistä. Yksi syy on varmaan se, kun olemme eläneet eristyksissä täällä pohjan perillä pitkään yhden kulttuurin keskellä.

Kaikkea ei silti kannata yrittää selittää; moni avioero lienee saaneen alkunsa tuosta suomalaisesta vaikenemisesta.

Tansanialainen pastoriystäväni tuli aikoinaan Suomeen vierailulle ensimmäistä kertaa. Kun hän sitten saarnasi seurakunnassa ensimmäistä kertaa, oli kokemus hänelle murskaava. Hän ei voinut käsittää millään täysin hiljaa kirkossa istuvaa väkeä. Tilaisuuden jälkeen hän kysyi; vihaavatko nämä ihmiset minua? Meillä oli kova työ selittää hänelle, että ei ihmiset sinua vihaa. Suomalaiset vain ovat sellaisia, että saarnaa kuunnellaan hiljaa eikä siihen reagoida koko ajan niin kuin Afrikassa on tapana.

Myöhemmillä Suomen matkoilla pastoriystäväni on ymmärtänyt asian ja hyväksynyt sen ettei seurakunta hihku aamenta koko ajan, ja ole muutenkaan ilmeillä ja liikkeillä mukana saarnassa. Tosin en usko, että hän pystyy hiljaisuuttamme vieläkään ymmärtämään.

Ei siis ihme jos ulkomaalaiset kokevat ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä keskellämme vaikka halu olisi kova tutustua meihin jäyhiin Suomalaisiin. Se on vaan kova haaste. Kun päivittäinen kommunikaatio puuttuu niin siinä ilmapiirissä myös väärinkäsitykset syntyvät helposti. Se näkyy yhteiskunnassamme koventuvissa asenteissa.

Mitäpä jos tarjoaisimme pienen hymyn tänään maahanmuuttajille ja kysyisimme: ”mitä sinulle kuuluu”?

Ystävällisyyteen ei tarvita paljoa.

Ystävälliset sanat voivat avata myös meille suomalaisille uusia ajatuksia ja näkemyksiä. Sitä kautta eteemme voi avautua uusi maailma, kun pääsemme kurkistamaan uusien ystäviemme taustoihin. Kun opimme heidän perheistään, taustastaan ja syistä miksi he ovat Suomeen tulleet, voimme oppia paljon heidän maailmastaan ja se voi rikastaa meidänkin elämää.

Siinä epäluulot karsiintuvat tehokkaasti ja ennenkaikkea voimme saada hienoja uusia ystäviä.

11 kommenttia

  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Meitä suomalaisiakin on moneksi. Kerron omasta kokemuksestani. Muutin 46 vuotta sitten vastavalmistuneena sairaanhoitjana Pohjois-Karjalasta Helsinkiin (olin avioitunut viikkoa aiemmin syntyperäisen helsinkiläisen miehen kanssa). Aloitin työelämän ja matkustin bussilla ja ratikalla töihin. Alussa yritin puhua vieressä tai vastapäätä istuvien kanssa. Yleensä huonolla menestyksellä. Ihmiset eivät vastanneet tai käänsivät vain päänsä katsomaan mykkinä ulos ikkunasta.

    Kerran pääsin erään kanssamatkustajan kanssa puheissa niin pitkälle, että hän kysyi, mitä työtä teen. Kun kuuli, että olen sairaanhoitaja hän sanoi suoraan “Miksi olet tullut tänne viemään meidän työpaikkamme. Mene takaisin sinne, mistä olet tullutkin. ” Siihen aikaan sairaanhoitajien oli vaikeaa saada työtä.

    En ole huomannut, että ihmiset täällä etelässä päin olisivat tulleet juurikaan puheliaammiksi vuosikymmenien saatossa. Tietysti täällä on paljon ns. junantuomia ja heidän kanssaan jutta syntyy. Nykyisin jopa minustakin tuntuu kotiseuduilla vieraillessa, että miksi nuo vieraat ihmiset minulle puhuvat. Niin se aika ja seura tekee tehtävänsä. 🙂

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Olli Pitkänen sanoo:

      Huomaan itsekkin, kun aina palaan Suomeen, että vedän suomivaihteen päälle ja puhun varovaisemmin. Afrikassa ja Lähi-idässä puhutaan aina ja missä vaan, eikä kukaan sitä ihmettele.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Aarnio sanoo:

    Hyvä kirjoitus. Ehkä todella Suomessa asuinalueissa on eroa. Itse Helsingissä kasvaneena ja aikuisiällä tänne kaakkoon muuttaneena ero tässä juttukulttuurissa oli aluksi hiukan outo helsinkiläisyyteen tottuneena. Täällä todella jutellaan tai vaikka kälätetään 😀 kaikkien kanssa ja kätellään. Ihan vieraskin saataa kadulla kommentoida jotain havaintoaan vaikka ohi kävellessään ja siitä pari sanaa sitten vaihdetaan. Tosin toki poikkeuksiakin löytyy.

    Länsisuomalainen sukulaismies oli ällistynyt tästä “rupattelukulttuurista”. Hän sanoi, että Länsi-Suomessa mennään markettiin ostoksille. Täällä todella kaupoista ja torilta löydät kaikkialla ihmisiä isoissa tai pienemmissä ryhmissä antaumuksella pohtimassa vaikka mitä :). Eikä se riitä. Keskustellaan oman ryhmän kanssa, mutta pidetään keskusteluyhteys myös lähellä olevaan ryhmään, jos aihe on mielekiintoinen! 😀 😀

    Onhan täälläkin maahanmuuttajia jopa pienemmissä kyläyhteisöissä ja samoin heidän kanssaan “kälätetään” jos jossain mutkassa kohdataan. Ainakin moikataan vaikkei mitään ihan tuttuja oltaisikaan. Ehkä alueissa on eroja?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Olli Pitkänen sanoo:

      Alueissa on varmasti eroa. Muistan miten karjalaiset evakkosukulaiseni olivat kovia puhumaan. Se oli hieno perintö. Toisaalta se lienee myös tottumuskysymys.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Miksi pidetään itsestään selvänä että bussilla matkustavan pitäisi kuunnella jotakin viereensä istuvaa hölöttäjää? Matkustajalla saattaa olla jotain lukemista tai hän muuten haluaa olla rauhassa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Ei se olekaan itsestään selvyys. Kyse on enemmänkin siitä, miten reagoidaan siihen, jos kanssamatkustaja avaa suunsa. Töykeästi mulkaisten tai ystävällisesti kertoen, että valmistaudun töihin tai tenttiin ja luen siksi tätä opusta?

      Itse yritän reagoida ystävällisesti kaikenlaisiin suullisiin lähestymisyrityksiin, mikäli mahdollista.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Olli Pitkänen sanoo:

      No suomessa ei todellakaan pidetä itsestäänselvänä että vieruskaverille puhutaan. Mehän siinä häviämme

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Riippuu vieruskaverista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Tarkoitin riippumisella sitä että yleensä heti alussa selviää, haluaako jutella toisen kanssa. Esimerkiksi juopuneen jorinoita harvemmin jaksaa kuunnella.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Olli Pitkänen
    Olli Pitkänen

    Olen kehitysmaa-aktivisti ja maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Mekongin ja Oseanian Aluepäällikkönä. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista.