Nouse moraalittomuudestasi - ainakin polvillesi!

"Pelkurit kuolevat lukemattomia kertoja. Urheat vain kerran.”

 Mietelause elokuvasta The Magnificent Seven. Fiktion keinoin luotu, mutta niin elämän makuinen kuva maailmasta, jota ei vain enää ole. Maailmasta, jossa vallitsi kirkas ja selkeä moraali. Maailmasta, jossa miehet tekivät, mitä miehen täytyy tehdä. Maailmasta, jossa oli myös vastattava teoistaan. Ennemmin tai myöhemmin.

 Elokuvan sankarit Vin ja Chris aprikoivat, mikä saa heidät panemaan päänsä ampiaispesään. Mikä panee heidät suojelemaan heikompien oikeutta vainoojia vastaan? Vin epäilee joutuneensa seikkailun lumoihin ja kaipaavansa vain taistelun kiihkoa. Chris toteaa lujasti, että hän heittää aseensa syvimpään kaivoon sinä päivänä kun tajuaa ampuvansa vain nähdäkseen jonkun kaatuvan.

 Menkäämme syvemmälle tuohon symboliikkaan. Elämmehän niin kutsutun vittuilun kulta-aikaa. Toki se tyyli tunnettiin jo viime vuosisadalla. Mutta ihmisten kiusaaminen, panettelu ja ivailu, pahan puhuminen ja vähättely ovat lisääntyneet 2000-luvulle tultaessa. Enää eivät asiat taistele, vaan ihmiset ampuvat puskista toisiaan ihan vain huvikseen. Lännessäkin taisteltiin, mutta selkään ampujat saivat ankarimman tuomion. 

 Mietitäänpä: milloin kaikki menikään äärimmäisen henkilökohtaiseksi? Yhteisöllisyys katosi. Yksilön vastuu omista teoista ja lähimmäisistä menetti merkityksensä. Tilalle tulivat herkkähipiäisyys, äärimmilleen viety itsekeskeisyys ja individualistinen vouhotus. Elämä helpommaksi – siitä tuli johtotähti.

 Lännenleffat kertovat vastuunsa kantavista miehistä. Kun elokuvassa High Noon sheriffin pallia kärkkyvä nuori Lloyd Bridges aprikoi, mitä järkeä sheriffiä esittävän Gary Cooperin on käydä kolmea kostonhimoista roistoa vastaan yksin, hänelle vastaa sheriffin exä: ”Hän on mies. Ja koska sinä olet vain poikanen, et voi ymmärtää.”

 Yhteiskuntamme on kehittynyt, sanotaan. Tiede on kehittynyt, erilaiset tekniikan keksinnöt ovat tehneet matkustamisesta, tiedonvälityksestä ja arjen rutiineista helpompaa. Mutta elämän suurten kysymysten käsittely ei ole tullut helpommaksi. Pikemminkin vaikeammaksi. Kaikki on suhteellista, jotenkin hämärää. Moraalikysymykset vellovat, vastaukset ovat hukassa.

 Kuka näkee? Kuka ymmärtää vastuunsa? Vastuun omista teoista, vastuun perheestä. Vastuun yhteisöstä, johon on liitetty. Joka väistää alinomaa vastuunsa, on kuollut, vaikka kuvittelee elävänsä.

 Yul Brynner, Gary Cooper, Burt Lancaster, Randolph Scott , John Wayne.. kaikki he ovat jo ratsastaneet viimeisen kerran auringonlaskua kohti. Mutta vaikka sankarit ovat kuolleet ja elokuvat ovat vain tarua, ne voivat nostaa esille äärimmäisen tosia asioita. Loppukiteytykseksi käyköön Yul Brynnerin roolihahmon Chrisin toteamus heikkouttaan murehtivalle  papille: ” Ylös, padre! Nouse! Ainakin polvillesi.”

6 kommenttia

  • Yki Räikkälä sanoo:

    Viisi tähteä minultakin. En muista seitsemästä rohkeasta miehestä kovin paljoa, täytys kattoa uudestaan. On huvittavaa se, että Sturges teki tämän elokuvan Kurosawan Seitsemän samurain pohjalta, joka taas sai innoituksen Hollywoodin länkkäreistä. Glovaalia kulttuurikierrätystä 50- ja 60-luvuilla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Janne Onnela sanoo:

    Ei tuollaista maailmaa, mistä kerroit ole koskaan ollut olemassa. Amerikkalaista höttöä. Itse asiassa tuolloin 50-luvulla tai ennen hirtettiin mm. mustia suoraan puuhun ilman oikeudenkäyntejä.Edelleenkin amerikkalaisissa vankiloissa, joista suurin osa ovat yksityisiä yrityksiä, suurin osa vangeista ovat afroamerikkalaisia miehiä, joita saa mielivaltaisesti ratsata ja takavarikoida omaisuutta ratsausten yhteydessä kuten rahaa ja autoja. Sitäpaitsi USA on läpensä korruptoitunut valtio. Poliittisia päätöksiä ostetaan eli kongressin edustajille maksetaan, jotta tietynlaisia lakimuutoksia saadaan läpi tai ettei veronkiristyksiä tule rikkaille. Läpensä mätä valtio: aina ollut sitä!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Janne Onnela sanoo:

    Minusta suomalainen yhteisöllisyys katosi n. 1920-luvulla, kun ihmisiä joutui lähtemään työn perässä Yhdysvaltoihin. Samoihin aikoihin oli sisäistä muuttoliikettä. Maalaistaloissa ei ollut työtä. 1960-70-luvulla lähdettiin Ruotsiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    “Go ahead, make my day”, lausuu Dirty Harry.

    Moraalipuhetta vai vittuilua?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Timo Juntunen
    Timo Juntunen

    Saaristorovasti. Runoilija. Elämän taiteilija. Tapaamisiin pappilan sillalla!