Nyt tarvitsemme oppipaaston!

Opillisuuden varjolla tehdään hallaa. Ajan hengen myötäilyllä tehdään hallaa. Oppi on kavennettu mielipiteiksi kuten ajan henkikin. Molemmissa, sekä kristinuskon opissa että ajan hengessä olisi syvempääkin ymmärrettävää.

Oppi on ahdaskatseisuutta. Ajan henki on avaramielistä edistyksellisyyttä. Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa. ”Kristillinen teologia oli alusta alkaen aina rukoilevaa ajattelua, siis eksistenttistä – ei koskaan neutraalia – ajattelua.”  (Horst Georg Pöhlmann). Ajan henki puolestaan on jotain sellaista, jonka sisäpuolella ja vaikutuspiirissä me kirkossakin kiistojamme käymme – sitä toki tunnustamatta.

Oppipaastolla tarkoitan tässä erityisesti raamattukäsityksen juuriin pyrkimistä. Kun luen Raamattuani, en lukiessani pyri sitä analysoimaan. Raamattu saa vaikuttaa sellaisenaan, juuri siinä, luettuna ja omassa elämäntilanteessani. Tämä on jokaisen lukijan oikeus. Raamattu minulle sellaisenaan ei kuitenkaan tarkoita sitä, että minä ymmärtäisin Raamatun ohi kaikkien aikakausien ja kehitysvaiheiden. Raamattu sellaisenaan on tämä kirja tässä, notkeissa nahkakansissaan. Kun sitten kirkolliskokouksessa käytämme Raamattua kirkkomme päätösten ja kannanottojen perusteluna, on tilanne toisenlainen. Omantunnon kirkkomme tarvitsee uudenlaista, yhteistä omaatuntoa (conscientia).

Kirkollamme on tarkasti määritetty käsitys Raamatusta mutta päätöksenteossamme emme pidä siitä kiinni. Siksi kirkolliskokouskin velloo opillisuuden ja ajan hengen ristiaallokossa. Jopa Martti Luther olisi tästä aika kummissaan. Hän ei näytä hyväksyneen sen paremmin fundamentalistista eli sanatarkkaa Raamatun erehtymättömyyttä kuin ns. ajan hengen myötäilyäkään.

Luther piti keskeisenä sitä, mikä ”ajaa Kristusta”. Nykyinen katekismuksemme on samoilla linjoilla: ”Kristus ja hänen rakkautensa meitä kohtaan on avain Raamatun ymmärtämiseen”.

Aika usein tunnutaan vedottavan siihen, että Raamattu on kirkolle sen opin ainoa normi. Tämä normi käy ohjeeksi nytkin.  Alkuperäisessä merkityksessä sola scriptura viittasi julkiseen kiistatilanteeseen, jossa on arvioitava, mikä opetus on Kristuksen evankeliumin mukaista ja mikä ei.

Tarkkaan ottaen kirkko ei siis tee päätöksiä tai julista evankeliumia vain lainaamalla Raamatun lauseita. Kirkko ”tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa” (KL 1:1). Luterilaisessa kirkossamme Raamattu on siis yksin mutta Raamattu ei ole koskaan yksin (sola scriptura, scriptura numquam sola)!

Evankelis-luterilaisen kirkon Tunnustuskirjoissa on Yksimielisyyden ohje. Ohjeen mukaan kiistat ”sovitaan Jumalan sanan johdolla ja kristillisen oppimme pääsisällön mukaisesti”. Tästä on kysymys. Pääsisältö vain pitää työskennellä ja rukoilla esiin – ja tyytyä siihen.

Yksinäinen Raamatun lukeminen on aika hämmentävää. Lukuisissa kohdissa törmää asioihin, joita ei mitenkään voi hyväksyä tai edes ymmärtää. Tällä kokemuksella on juurensa jo Raamatun kaanonin hyväksymisessä. Kirkon täytyi aikanaan määritellä kirjoitukset, jotka ovat niin luotettavia, että kuuluvat Raamattuun (kaanon) ja kirjoitukset, jotka taas eivät kuulu. Tämän lisäksi jo varhain kävi ilmi, että tietyt kirjoitukset myös Raamatun kaanonin sisäpuolella saivat seurakunnissa muita suuremman arvovallan. Raamatun sisällekin jäi siis yllin kyllin aprikoitavaa.

Kansankirkko on vajavainen ja opillisesti monia erilaisia näkemyksiä sisäänsä sulkeva. Suomen kirkon kohtalon kysymys on siinä, tahdommeko säilyttää tämän erilaisten näkemysten ja erilaisten ihmisten yhteisen kirkon. Vastapoolina on pieni tosiuskovien yhteisö. Historiasta ja esimerkiksi Augsburgin tunnustuksesta näkyy, ettei tämäkään ratkaisu ole ongelmaton eikä kestäväkään.

”Raamattukäsitys ratkaisee kirkkomme tulevaisuuden. Kirkkomme tulevaisuus on vaakalaudalla, ellemme ota Raamattua sille kuuluvalle yhteiselle ja arvokkaalle paikalle. Kirkko on totuusyhteisö. Totuuden omistaminen on sekä vaarallista että välttämätöntä. Meillä kullakin saa olla ja ovat omat näkemyksemme. Kirkolle kuuluu kuitenkin käsitys Raamatusta, johon nojaamme ja jonka sisälle sovimme ja jota viestimme maailmalle yhteisenä viestinämme.” (Puheenvuoro kirkolliskokouksen täysistunnossa 15.5.2018).

Muistan hyvin nuorena opiskelijana saamani ohjeen: Tulet kohtaamaan ihmisiä, jotka väittävät, että heidän uskonsa perustuu suoraan ja vain Raamattuun. Kuuntele heitä rauhassa. Pääset piankin perille siitä, mihin aatehistorian kohtaan heidän ajattelunsa ja raamattunäkemyksensä perustuu. Nykyhetkessä kenelläkään ei ole olemassa Raamattua sellaisenaan (paitsi tietenkin se kirja, jota juuri nyt luen – kuten edellä kuvailin).

Meidän pitää kirkon päätöksenteossa laajentaa ja syventää ymmärrystämme Raamatusta ja sen yhteisestä käytöstä. Nyt me kavennamme ja pinnallistamme.  Siinä on oppipaaston paikka!

 

5 kommenttia

  • Sami Paajanen sanoo:

    Kiitos pohdiskelevasta kirjoituksesta. Muutamia reunahuomautuksia; “Luther piti keskeisenä sitä, mikä ”ajaa Kristusta”. Tämä on myös ongelma Lutherin ajattelussa, ns. kristologinen kaanon tulkinta, tästämyös seurasi, että Luther hylkäsi osan uuden testamentin kirjoista, näin olen asian ymmärtänyt.Mietestäni tämä on ongelmallinen tapa tulkita raamattua.

    Miten luther päätyi tähän luomaansa omaan arviointiperusteisiinsa Raamatun tulkinnasta? Oliko tässä taustalla Raamatun lukemisesta ja omasta kokemuksesta nouseva näkemys mitä kristinuskossa tulisi muuttaa?

    Toisaalta reformaattoreille Raamattu ei ollut ainut auktoriteetti, vaan tärkein ( siksi solo scriptura periaatetta täytyy tulkita huolellisesti). Raamattu ei ole koskaa yksin ilman traditiota, kaanoneita, ekumeenisia konsiileja. Samalla kuin painotettiin tätä, luterilaisuus katkaisi tratition ketjun. Miksi vain 3 konsiilia hyväksyttiin? Miksi monet alkukirkon ja patristisen ajan kirkon traditiot hylättiin. Se on laajakysymys. mutta liittyy Raamattukysymykseen ja sen tulkintaperiaatteisiin.

    Yksi mielenkiintoinen on, että kirkomme uudessa Raamatun käännöksessä ei ole apokryfikirjat syy oli ulkomainen rahoittaja joka ei suostunut rahoittamaan jos nämä kirjat tulisivat käännökseen. Luterilaisilla kaanon kysymys on vaikea. Meillä protestanteilla kaanon on suppeampi, en tiedä tämän historiallista taustaa.

    Historiasta katsoten ongelmat kasaantuvat koska monia virheliikkeitä on tehty, joten ongelma on ratkottavana.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Anteeksi monet kirjoitusvirheet, mutta ajatukseni varmasti avautuvat.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Kiitos kirjoituksesta. Siinä on hyvää ja rakentavaa yllin kyllin.

    Blogisti: “Meidän pitää kirkon päätöksenteossa laajentaa ja syventää ymmärrystämme Raamatusta ja sen yhteisestä käytöstä. Nyt me kavennamme…”

    Mikä kaventaa? Liika sitoutuminen tunnustuskirjoihin ja Lutheriin? Olen hokenut kyllästymiseen asti juurille palaamista? Mitä se kenellekin sitten tarkoittaa, niin ei ole avautunut?

    Blogisti: “Oppipaastolla tarkoitan tässä erityisesti raamattukäsityksen juuriin pyrkimistä.”

    Hyvä. Miten päästään apostolien sanoman juurille? Kirkon Ut:n käännökset ovat sen verran ongelmallisia suhteessa alkuteksteihin, että tehtävä ei ole mitenkään helppo.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Blogistilta hyvä kirjoitus. On tärkeää antaa Raamatun aueta lukjalle juuri sellaisenaan virheineen päivineen. Kriittinen tutkinta ja tekstiin syventyminen on tärkeää, mutta Hengellinen hätä ja avun etsiminen ja saaminen Jumalan Sanasta on loppulta Raamatun ydin ja apu hukkuvalle sielulle.

    Lukemattomat ihmiset ovat lukeneet Raamattua ja saaneet avun, uskon ja yhteyden Korkeimman Jumalaan.

    Hyvä teologia edistää tämän edellä mainitun tapahtuman mahdollistumista, papit ja seurakunta ovat taas näiden lukemattomien ihmisten yhteisö.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Kuten blogisti mielenkiintoisen artikkelinsa lopussa toteaa. “Nykyhetkessä kenelläkään ei ole olemassa Raamattua sellaisenaan.”

    Lieneekö tämä tulkittavissa tiedoksi esimerkiksi, että meillä ei ole yhtään ainoata alkuperäistä kokonaista UT:n käsikirjoitusta. Sen sijaan meillä on enemmän tai vähemmän toisistaan poikkeavia kopioiden kopioita.” (Vartija 4/2017)

    Tuo “kristillinen teologia – rukoileva ajattelu” sai myös Lutherin aikanaan toteamaan: “Lopulta minä yötä päivää asiaa pohtiessani Jumalan armosta kiinnitin huomioni lauseyhteyteen, nimittäin: »Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy, niin kuin kirjoitettu on: Vanhurskas on elävä uskosta”, ja siinä aloin käsittää Jumalan vanhurskaudeksi sen, minkä varassa vanhurskas Jumalan lahjana elää, nimittäin uskosta.”

    Vaikka meillä olisikin käytössä Raamatusta noita “toisistaan poikkeavia kopioiden kopioita”, tuo uskon vanhurkaus välityy sangen kirkkaana nykyäänkin käytetyistä Raamatun teksteistä.

    Mitä Lutherin kristologisen kaanonin tulkintaan tulee, se on mielestäni varsin ymmärrettävää. Mikä ei opeta Kristusta, se ei ole apostolista. Lutherhan ei hyväksynyt sola scriptura–periaatetta varauksetta. Tätä kristologista kaanonin tulkintaa seuraten Luther katsoi, että Kirje heprealaisille, Jaakobin kirje, Juudaksen kirje ja Johanneksen ilmestys eivät kuulu Raamatun kristologiseen kaanoniin. Mutta ei hän niitä kuitenkaan hylännyt.

    Horst Georg Pöhlmann, (De Scriptura Sacra) toteaa Lutherin vastustavan Raamatun allegorista tulkintaa ja puolusti sen sanallista ymmärtämistä. Lutherin mukaan Raamattu on “ainoa kuningatar” (solam scripturam regnare) so. itsessään äärimmäisen uskottava, selvä ja oma tulkitsijansa.”

    Mielestäni Raamatun sanallinen ymmärtäminen vaikuttaa olevan varsin keskeisessä asemassa Lutherin ajattelussa vaikkapa siinä, että est on est eikä muuttuu. On havaittavissa, että Raamatun välittämä Jumalan sanan ymmärtäminen ja uskossa sanaan pitäytyminen muutenkin hallitsee kaikkea Lutherin tuottamaa teologista kirjallisuutta.

    On totta, että ”Raamattukäsitys ratkaisee kirkkomme tulevaisuuden.” Onko Raamattu kirjoitettu meille, vai onko se kenties “laajennettuna” meidän vastauksemme Jumalalle? Uskon suhteen – mitä tulee Jumalan sanaan – emme nähdäkseni tarvitse paaston aikanakaan “paastota.” Lisäksi usko Jumalaan ja hänen Sanaansa taitaa olla ainut oikea todellinen paasto – järjelle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Matti Perälä
    Matti Perälä

    Teologian tohtori, liikunnan, piirtämisen ja kitaransoiton harrastaja. Mikkelin hiippakuntavaltuuston jäsen. Kirkolliskokousedustaja. Kirja Nuorten elämänkatsomus, Kirjapaja 1985. E-kirja Muistoja Jumalasta, Mediapinta 2014. Twitter: @MattiPerl. Kannanottoja ja elämäntarinaa: www.mattiperala.fi. Sivuillani on linkki PODCASTEIHINI. Kuuntelemaan pääset myös tällä osoitteella: https://soundcloud.com/user-94130735