Oh my Lord, mikä leffa!

Jos vähänkin pidät gospelista, niin nyt kannatta mennä elokuviin. Ja vaikka et pitäisikään, myös silloin kannattaa mennä elokuviin.

Soulin kuningattaren Aretha Franklinin kahden päivän äänityssessiosta New Yorkin New Temple Missionary Baptist -kirkossa tammikuussa 1972 taltioitu ja uudestaan viime vuonna restauroitu dokumenttielokuva Amazing Grace on ehkä huikein mustan gospelin syvimpään olemukseen vievä johdatus ikinä.

Kysymys ei ole vain häikäisevän uran tehneen Franklinin upeasta äänestä tai kaikkia rajoja rikkovasta tulkinnasta vaan koko tapahtumaan osallistuneiden artistien ja mukana elävän yleisön tavasta heittää dogmit nurkkaan ja ylistää kaiken Luojaa ja toivon antajaa – siis vuonna 1972, vain neljä vuotta Martin Luther Kingin murhan jälkeen, keskellä Vietnamin sodasta irtautuvaa ja rotusorron juuria kitkevää Amerikkaa.

Aretha Franklin ja James Cleveland äänityssessiossa 1972. Taustalla Southern California Community Choir. Kuva IndieWire.

Amazing Grace elokuvan syntyhistoria on ainutlaatuinen. Itse asiassa elokuva on tallenne kirkossa järjestetystä liveäänityksestä, josta syntyi samanniminen ja kaikkien aikojen myydyin gospelalbumi. Alkuperäinen elokuva sitä vastoin ei koskaan päässyt levitykseen, vaikka sen ohjaajaksi oli saatu tuon ja myöhemmän ajan kuuluisuus Sydney Pollack. Syyksi kerrottiin tekniset vaikeudet eli kuvaa ja ääntä ei saatu silloisella tekniikalla synkronoitua.

Äänitys siis onnistui, mutta filmi unohtui hyllylle pölyttymään, kunnes tuottaja Alan Elliot kaivoi kelat esiin vuonna 2007, digitalisoi ne ja Jeff Buchanan leikkasi ne uudeksi kokonaisuudeksi, jossa ääni ja kuva toimivat hämmentävän tarkasti. Mutta vielä tuli mutka matkaan: Aretha Franklin ei antanut lupaa elokuvan esittämiseen. Vasta Franklinin kuoleman jälkeen 2018 perikunta myöntyi elokuvan levitykseen.

Amazing Graze on loistava esimerkki siitä, että jos viesti on kristallinkirkas, puitteista ei ole niin väliä. Elokuvan näyttämö on vaatimaton baptistikirkon sali, jota ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa ainakaan yleväksi. Teatterimaisesti nousevat penkkirivistöt, saarnatuoliin sijoitetut äänitysmikit, penkkien väliin ahdettu orkesteri, alttarin takana äänekkäästi mukana elävä Alexander Hamiltonin mestarillisesti johtama Southern California Community Choir. Ja kaiken taustalla parasta toritaidetta edustava alttaritaulu, jossa Johannes Kastaja kahlaa opetuslapsineen Jordan virtaan.

Mutta flyygeli on sentään Steinway. Ja sen äärellä viihtyvä koko session seremoniamestari on pastori ja mustan gospelin sielu James Cleveland, jolta Aretha Franklin on ammentanut gospeltulkintojensa syvimmät tunnot. Yhdessä he luovat jotain, joka vie ikuisuuden porteille, mysteerin ulottuvuuteen. Siinä on jotain, joka tempasi mukaansa nuhruisen kirkon penkeissä istuneen yleisön vuonna 1972 – mutta joka kurottaa tänään samalla voimalla suomalaisen elokuvateatterin punaisella plyysillä päällystettyjen pehmeiden penkkien ja Surround äänentoiston syvyyteen.

Amazing Graze on siitäkin mielenkiintoinen elokuva, että sen katsomista ei ollenkaan häiritse intiimin kuvauksen rosoisuus: kuva on nykyiseen Full HD laatuun tottuneelle hämyisen utuinen, ääniteknikot häärivät taustalla, nopeissa zoomauksissa tarkennus ei pysy mukana, kamerat näkyvät kuvissa, kaatuilevat vesilasit mykistävät mikit ja takaraivot peittävät välillä puolet valkokankaasta.

Mutta turha tätä on yrittää verbalisoida. Tai kirjoittaa viisaita teologisia esseitä. Se pitää vain nähdä ja kokea.

Sillä elokuvasta välittyy vain yksi viesti: Praise The Lord. Tai kuten nimikin vakuuttaa: Amazing Grace.

Siis se viesti, kun usko – sananmukaisesti ilosanoma – pääsee vaikuttamaan tunnetasolla. Kun on vain sielua ravisteleva ja ravitseva musiikki – on se musiikki sitten Mozartin Requiem, tai Bachin passiot.

Tai tässä tapauksessa mustan gospelin kuningatar Aretha Franklin. Siinä sanat ja opit kadottavat merkityksensä. On vain kokemisen taivaallinen ilo, joka vaikuttaa jopa täällä aneemisen akateemisessa Pohjolassa.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli

Kirjoittaja

Hannu Kuosmanen
Hannu Kuosmanen
Olen eläkkeellä oleva sitoutumaton toimittaja ja tiedotuspäällikkö, aikoinaan Kotimaan uutispäällikkö ja Uuden Suomen kirkollisista vastaava toimittaja. Toisenlaista näkökulmaa tarjosi tiedotuspäällikön työ suomalaisen kuljetusvälineteollisuuden palveluksessa. Nykyisin katselen maailman menoa kaikkien kuplien ulkopuolelta Kehä III:n tuntumasta, josta näkee hyvin joka suuntaan. Kirkon menoja seuraan julkisuuden ja median muodostaman mielikuvan kautta.