Oikeassa olemisen sietämätön pakko

Televisiossa oli aikoinaan mainos, jossa lapset kinastelevat hiekkalaatikolla siitä, kenen äiti on kaikkein paras ruoanlaittaja. Yksi pojista keksi: meidän äiti tekee teidän äitien ruoat! Muut eivät pysty enää vastaamaan siihen. Hienot viimeiset sanat! Kyseessä oli mainosmiesten keksimä hauska mainos sijoitettuna lasten maailmaan. Luulisi että asetelma kuuluu vain lasten maailmaan, mutta viimeistä sanaa etsitään aikuisten maailmassakin – ja siitä on usein leikki kaukana.

Presidentti Tarja Halonen siteerasi jossain puheessaan vanhaa viisautta: totuus tekee kipeää, mutta hiljaisuus tappaa. Avoimuus keskustelussa on lisääntynyt myös hengellisissä piireissä, ainakin jossain määrin. Silti meillä on edelleen kipeitä asioita joista emme välttämättä osaa tai edes halua puhua. Usein hyvin alkaneet keskustelut päättyvät vastapuolen aliarvioimiseen ja halventamiseen, ja lausuntoihin: kuinka joku voi edes ajatella asiasta tällä tavalla? Miten meillä voi olla opettajia, jotka opettavat asioista tällä tavalla? On helppo vedota nuoruuteen ja ymmärtämättömyyteen – puhumattakaan harhaoppisuudesta. Kun matto on vedetty toisinajattelijan alta, on samalla rakentava keskustelu jo hyytynyt alkumetreille. Taas yksi mahdollisuus ymmärtää toistemme näkemyksiä on tyrehtynyt ja kovimmin iskeneet on nostettu jalustalle hurraahuutojen kera!

Jeesus kyseli tapaamiltaan ihmisiltä paljon erilaisia kysymyksiä koska hän oli aidosti kiinnostunut ihmisestä. Hänellä ei ollut tarvetta olla oikeassa vaikka Hän olikin kaikessa oikeassa. Hän ei aliarvioinut opetuslapsiaan vaikka heidän suustaan tulikin melkoisia sammakoita. Sitä vastoin opetuslapsilla oli jatkuvasti tarvetta sanoa viimeinen sana – esimerkiksi Pietarin keskustelu Mestarinsa kanssa: vaikka kaikki muut luopuisivat sinusta, minä en. Tiedämme miten tässä(kin) oikeassa olemisessa lopulta kävi.

Eräs lahkolaisuuden tunnusmerkki on avoimen keskustelun kieltäminen: kritiikkiä eikä eriäviä näkökantoja hyväksytä. Silti lahkoissa pidetään itsestäänselvyytenä kertoa oma totuus ainoana oikeana totuutena. Tutkijat sanovat, että tällaisessa ilmapiirissä heikon ihmisen on helppo olla, sillä yhteisön asettamien tiukkojen rajojen sisällä ei tarvitse itse tehdä päätöksiä. Lahkon opista on tullut normisto, joka pystyy vastaamaan kaikkiin elämän kysymyksiin aukottomasti.

Avoin keskustelu voi olla pelottavaa, mutta heikkoudessamme voi armo ilmetä aivan uudella tavalla. Muita kuuntelemalla opimme Jeesuksen kaikkivaltiudesta jotain uutta ja avoimesti keskustelemalla voimme suojautua hengellisiltä väärinkäytöksiltä. Emmehän kai halua esiintyä kaikentietävänä sääntökokoelmana? Eikö identiteettimme Kristuksessa tulisi olla niin vahva, että se kestää myös sen, ettei meillä ole vastausta kaikkiin kysymyksiin?

Kuuntelemalla ja keskustelemalla erilailla ajattelevia veljiä ja siskoja voimme kokea kasvavaa yhteyttä keskenämme. Voisiko uusi vuosi olla aikaa jolloin kuuntelemme toisiamme ja rakennumme yhteisestä uskosta? Voi tosin käydä niin, ettei kenelläkään ole enää tarvetta sanoa sitä viimeistä sanaa.

Lopuksi kuitenkin kaikkiin tilanteisiin sopivat viimeiset sanat; Isä, tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassa. Niinpä!

Kirjoittaja

Pitkänen Olli
Pitkänen Olli
Olen maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Etelä- ja Kaakkois-Aasian Aluejohtajana. Kohdemaitani ovat Thaimaa, Myanmar, Kambodza, Laos ja Nepal. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista sitten kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista. Kaikki ajatukseni ovat tiukasti omiani ja omalla vastuullani, eivätkä välttämättä edusta työnantajani käsityksiä.