Olemme kaikki toistemme serkkuja

 

Suvun merkitys muuttuu, muttei häviä. Ennen niin sukukeskeinen elämä on käpertynyt ydinperheen kiireiden ympärille. Siitä huolimatta, tai sen vastapainoksi, etäisemmät juuret kiinnostavat. Sukuseurat, -kokoukset ja -kirjat kukoistavat. Tavallinen Örppönen voi halutessaan viedä oman vaakunan Suomen Heraldisen Seuran rekisteriin, ei tarvitse olla o.s. von Penningström.

 

Internetin myötä juurien tutkiminen on tullut helpommaksi ja arkistotkin vievät aineistojaan verkkoon. Tämä tuo uusia ongelmia: kuka saa kertoa kenestä mitä? Britanniassa on avattu jopa 1930-luvulle ulottuvia rikosrekisteritietoja netissä. Suomessakin sukututkijat käyttävät Valtiollisen poliisin kortistoja samalta ajalta.

 

Tällaisten tietojen käyttö vaatii vastuullisuutta. Sotilaskarkuri tai rahanväärentäjä esi-isänä voi olla nuorista hauska juttu, muttei isoäidistä, jota on lapsena kiusattu aiheesta. Sukupuita netissä ylläpitäville tuleekin silloin tällöin pyyntöjä jättää tuo taikka tämä sukuhaara pois.

 

Ajan myötä perintöriidat, piikatytön aviottomat lapset, sotien aikaiset tragediatkin muuttuvat harmittomiksi väriläiskiksi historiassa. Mutta on oltava herkkä menneelle kärsimykselle ja arvioitava kohtuullinen suoja-aika mieluummin yläkanttiin. Joku yksityisyys vainajillekin on suotava. Uudetkin tiedot voivat olla arkoja, kaikki eivät halua esitellä avioerojaan sukukirjassa.

 

Tiedon ja vastuun ongelma on astumassa aivan uuteen aikaan. Jotkut teettävät jo DNA-testejä, joilla päästään kirkonkirjoja pitemmälle. Jo jonkin aikaa testit – esimerkiksi National Geographic -järjestön tarjoamat –  ovat pystyneet vihjaamaan, mitä kautta itse kunkin esi-isät ja -äidit ovat tulleet Afrikan alkukodistamme Pohjolan perille, ja missä suhteessa polveudumme eri alkuväestöistä.

 

Emme tiedä vielä, mitä DNA-tiedolla voi tulevaisuudessa tehdä hyvässä ja pahassa. Kuopuksensa perimän esittely Facebookissa voi olla karhunpalvelus, jos lapsen tuleva työnantaja tulkitseekin niiden tai näiden geenien osoittavan taipumusta alkoholismiin tai kleptomaniaan. Vertailevatko nuoret pian DNA-profiilejaan, ennen kuin uskaltautuvat seurustelemaan vakavasti?

 

Toisaalta DNA-sukututkimuksen voisi toivoa tekevän lopun kaikesta rasismista. Polveudumme kaikki Afrikasta, olemme saman suuren suvun monen eri sukuhaaran sekoituksia ja ulkonäkömme on sattumanvaraisten mutaatioiden merkityksetön summa.

 

Sukututkijat tekevät siis tärkeää työtä suurten kysymysten parissa – ja sukuseura jos mikä on yleishyödyllinen yhteisö! Kumma kyllä, verottaja näkee asian toisin. Seurojen verotuskohtelussa esiintyneet kummalliset tulkinnat on viipymättä oikaistava, tarvittaessa lainsäädännöllä.

 

Uudet haasteet vaativat joka tapauksessa valppautta lainsäätäjiltä. Säädösten, kuten EU:n uuden tietosuoja-asetuksen, valmistelussa on huolehdittava siitä, ettei sukututkijoiden ansiokas työ liikaa vaikeudu. Toisaalta on yksityisyyttä kaipaaville se suotava, samoin niille, jotka eivät itse pysty asiasta päättämään, kuten lapsille ja kasvavalle dementoituneiden vanhusten joukolle.

 

On tärkeää, että väärien tietojen oikaisumahdollisuuksia parannetaan, eikä antauduta internetin rannattomuudenkaan edessä. Mutta paraskaan laki ei voi korvata vastuuta. Tieto on valtaa, nyt ja yhä enemmän tulevaisuudessa.

  1. Hieman ihmisen sukujuuresta:

    Punainen on hepreaksi dam ja vastaa samalla käsitettä veri mikä on ymmärrettävää.
    Mutta erikoisesti heprean ’kaltainen’ on dam ja damah josta ihmisen tekemisen yhteydessä käytetty demut.
    Elohimit siis tekivät ihmisen itseasiassa verenkuvansa kaltaisuudessa ja niinpä ihmisen lajinimeksikin tuli vereen perustuva sana a-dam

    Mutta oliko elohimeilla verenkierto? Kas siinäpä kysymys, no ainakin ne kykenivät ihmisten tyttärien kanssa sitttemmin myös pariutumaan.

Kirjoittaja

Repo Mitro
Repo Mitrohttp://www.mitrorepo.eu
Olen ortodoksipappi ja toimin 2009-14 Euroopan parlamentin jäsenenä.