Olinhan siellä minäkin

Taannoin uutisoitiin maailman johtavan sotilaspapiston kokoontuneen Suomeen. Asioista perillä olevat tietävät, ettei uutisointi ollut aivan tarkkaa. Maailman johtava sotilaspapisto on jatkuvasti Suomessa – osa toki myös kansainvälisissä tehtävissä maan rajojen ulkopuolella.

Tänä vuonna vietetään nykymuotoisen puolustusvoimien kirkollisen työn satavuotisjuhlaa. Oma palvelukseni varusmiehenä ja reserviläisenä kattaa tuosta ajasta täsmälleen viidesosan. Kutakuinkin päivälleen kaksikymmentä vuotta sitten alkoi varusmiespappikurssi, jonka myötä sain kirkollisen työn ristin hihaani. Toki jo alokkaana ennen kurssia olin opettanut patterille valavirret sekä pohtinut uskoa ja elämää varusmiesrippikoululaisten kanssa, mutta kurssin myötä sain virallisesti ristin kannettavakseni.

Kirkollinen työ vei ilmatorjunnan letkeään meininkiin tottuneen varusmiehen RUK:n panssarintorjuntakomppaniaan. Kaakonkulman metsissä hikoillessa mieleen nousi toisinaan kysymys siitä, miksi varusmiespapin tulee paneutua kovalla vaivalla ja kivulla panssarintorjunnan taitoon. Kun illalla ennen Kirkkojärven marssia jaoin ehtoollista joukkueelleni, komppanialleni ja koko kurssille, tiesin vastauksen. Tuo vastaus on sittemmin osoittautunut kestäväksi.

Näen puolustusvoimien kirkollisen työn ytimessä inkarnaation. Jumalan Poika tuli ihmiseksi, koska täällä iloitaan ja itketään, rakastetaan ja soditaan, eletään ja kuollaan. Todistus ihmiseksi tulleesta Jumalan Pojasta välittyy siellä, missä elämän todellisuuden kaikki ulottuvuudet jaetaan. Varusmiehenä ja reserviläisenä on tuntunut merkitykselliseltä olla rivissä, näyttää samalta kuin muu joukko ja syödä samaa kuraa – ja toki niitä munkkejakin – kuin kuka muu tahansa.

Koin varusmiehenä, että joukon mukana eläneet sotilas- ja varusmiespapit vahvistivat usein ”toisen maailman ääntä”, josta virressä 600 veisataan. Tuon äänen vuoksi olen pystynyt seisomaan paremmin molemmilla jaloilla jo tässä maailmassa, sen kaikkien jännitteiden keskellä. Ristin ja rynnäkkökiväärin näkeminen samassa kädessä herätti – ja sen kuuluukin herättää – jännitteisiä ajatuksia. Toisaalta ristin puuttuminen tuosta todellisuudesta herättäisi suurempia kysymyksiä.

Sikäli kuin olen nuorisotutkimuksia oikein ymmärtänyt, kuulun viimeisiin vuosikertoihin, jotka liittävät oman varusmiespalveluksen edeltäneiden sukupolvien työhön sodissa. Olen omin korvin kuullut lottana palvelleen isoäitini sekä Laguksen ja Pennasen porukoissa toimineiden isoisieni kertomuksia heidän sotakokemuksistaan. Perintö on välittynyt ilman välikäsiä. Palvelukseni on niveltynyt isovanhempien työhön – samoin kuin palvelukseni on niveltynyt ja niveltyy tämän päivän kokonaisturvallisuuden rakentamiseen ja globaaliin työhön rauhan puolesta.

Oma työni rauhan puolesta on päästänyt minut helpolla verrattuna isovanhempieni kokemuksiin. He kohtasivat jotain sellaista, mitä yhdenkään ihmisen ei tulisi kohdata. Itse en ole kokenut kuolemanpelkoa tai voimattomuutta haavoihinsa kuolevan palvelustoverin rinnalla. En ole herännyt painajaisiin tai puuttuvan jalan aiheuttamiin kipuihin. En ole kuluttanut nuoruuteni parhaita vuosia vieraissa maisemissa. Toivon, että kaikki tuo jää minulta kokematta. Siksi olen motivoitunut palvelemaan parhaani mukaan osana joukkoa, sen parasta etsien ja osaltani kantamaan ristiä jo rauhan aikana.

Vaikka isovanhempani kohtasivat sodan kauhut, he palasivat rauhan tultua koteihinsa ihmisinä. He säilyttivät toimintakykynsä maan puolustajina ja lähimmäisinä. He kykenivät rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta. Olen tulkinnut heidän kertomuksiaan niin, että kristillisellä vakaumuksella oli tässä suuri merkitys. Usko ja kristilliset arvot vaikuttivat sielläkin, missä monet muut inhimilliset rakennelmat tuhoutuivat ihmisten mukana. Risti oli siellä, missä minkään ei kuuluisi olla. Se on osa inkarnaation salaisuutta.

Viime vuosina kirkkoa on usein kutsuttu olemaan siellä, missä ihmiset ovat. Puolustusvoimien kirkollisessa työssä tämä periaate on toteutunut jo kauan. Onnittelen ja kiitän puolustusvoimien kirkollista työtä ja sen tekijöitä – maailman johtavaa sotilaspapistoa.

7 kommenttia

  • Ari Pasanen sanoo:

    Mikä on evankeliumin sanoma, voiko Isänmaata puolustaa miekalla eli aseilla?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Matias Roto sanoo:

      Ari

      Roomalaiskirje 13; 1-6

      13:1 Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat. >> Jakeen lisätiedot 13:2 Sentähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka nousevat vastaan, tuottavat itsellensä tuomion. 13:3 Sillä hallitusmiehet eivät ole niiden pelkona, jotka tekevät hyvää, vaan niiden, jotka tekevät pahaa. Jos siis tahdot olla esivaltaa pelkäämättä, niin tee sitä, mikä hyvää on, ja sinä saat siltä kiitoksen; 13:4 sillä se on Jumalan palvelija, sinulle hyväksi. Mutta jos pahaa teet, niin pelkää; sillä se ei miekkaa turhaan kanna, koska se on Jumalan palvelija, kostaja sen rankaisemiseksi, joka pahaa tekee. 13:5 Siksi tulee olla alamainen, ei ainoastaan rangaistuksen tähden, vaan myös omantunnon tähden. 13:6 Sentähdenhän te verojakin maksatte. Sillä he ovat Jumalan palvelusmiehiä, ahkeroiden virassansa juuri sitä varten.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Paavali puhuu esivallan miekasta. Se on laitettu pahantekijöille rangaistukseksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Matias Roto ja Lauri Lahtinen ette vastaa ollenkaan siihen mitä kysyn, siis onko EVANKELIUMIN mukaan oikein puolustaa Isänmaata asein? (helpotan vielä, ette siis ottaneet evankeliumista vastaustanne vaan Paavalin sanoista)

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Yrjö Sahama sanoo:

      Kaikki UT:n kanoniset kirjoitukset ovat yhtäläisesti ohjeellisia. Ev. lut. kirkkoon ja sen papistoon mahtuu niin pasifistit kuin sotilaatkin. Itse ajattelen, että on rakkauden teko puolustaa kotimaan siviilejä vihollisen julmuuksia vastaan. Jotkut toiset kristityt ajattelevat tästä toisin, ja se on ihan OK.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Timo Haapiainen :”Onnittelen ja kiitän puolustusvoimien kirkollista työtä ja sen tekijöitä – maailman johtavaa sotilaspapistoa.”

    Henk.koht. teen samoin. Olen kiitollinen puolustusvoimille siitä, että he turvasivat meille oikeuden saada vaikka 10-vuotiaana syntymäpäivälahjaksi oman Raamattu, jonka sanomaan myös lapsemme tutustuivat samalla tavalla kuin olin itsekin tehnyt. Kiitän siitä, että lapsemme saivat kasvaa aikuisiksi seurakunnan nuorisokuorossa ja siitäkin, että yksi rippikoulun väliin jättänyt, josta tuli lapsemme aviopuoliso, halusi käydä myös rippikoulun ennen avioliiton solmimista.

    Tässä puolue- ja kirkkopoliittisessa sekamelskassa, jossa patsaita ei haluta pystyttää Lotta-Svärd -järjestön muistoksi, mutta verovaroilla kustannetaan oma museo Leninille, voin olla kiitollinen siitäkin, että jälkeläisemme haluavat muistoissaan säilyttää aikajanan kaikkien iso- ja esivanhempiensa elämään, vaikka he olisivat 1918 menehtyneet ortodoksi-punakaartilaisina vankileirin seurauksena tai olleet 1939-1945 Suomen Suojeluskunnan sotilaspoikia tai Lotta-Svärd-järjestön jäseniä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Yrjö Sahama jos ei kuule Jeesuksen ääntä on turha lukea muitakaan Raamatun kirjoituksia, siis jos ei usko evankeliumia niin ei voi ymmärtää muitakaan.

    Vielä onko siis Jeesuksen Sanat “kyllä ja ei” vai pelkästään “kyllä TAI ei”?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Timo-Matti Haapiainen
    Timo-Matti Haapiainen

    Olen nelikymppinen vantaalainen pappi ja ikiteekkari. Toimin projektisihteerinä kirkkohallituksessa.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit