Olipa kiva lukea Kari Kuulan kriittistä pohdintaa rippileireistä

Pappi Kari Kuula pohtii sitä, miten rippikoulun vetovastuuseen joutuu henkilöitä, jotka eivät ole tuon vaativan työtehtävän tasolla.

Arvelen, että moni heistä odottaa kesää-ja rippileirejä kauhun sekaisin tuntein. Entäpä nuori, joka innostuneena saapuu leirille ja kohtaa tämän pelokkaan ohjaajan. Ohjaaja tietysti voi kätkeä pelkonsa, jopa itseltäänkin ja yrittää peittää sen tiukalla ja määrätietoisella otteella. Nuori joka näkee tuon kaiken läpi, ei voi kokea itseään tervetulleeksi tällaiseen tapahtumaan.
Jo ovella koko leiri voi olla hänen kohdallaan pilalla. Mahdollisuudet, joita seurakunnalla olisi, menetetään jo heti alussa.
Hienoa, että Kari Kuula tuo esiin tuon kirkon sokean pisteen, josta useimmat työntekijät eivät puhu.

Jos ohjaajat menettävät leirin hallinnan ja pappi lukitaan työhuoneeseensa, tai käsiraudoilla lipputankoon, niin kukapa niistä kokemuksiaan haluaisi kertoa.
Surullista on seurata kanttorin, tai diakonissan yritystä opettaa ja samalla pitää porukkaa kurissa. Monille aivan toivoton tehtävä. Kirkossa kuitenkin jatketaan tätä mieletöntä menoa, koska kukaan ei uskalla kertoa, ettei “kuninkaalla ole vaatteita”. Koska asiasta ei edes puhuta, niin korjausta toivottomaan tilanteeseen ei edes pyritä saamaan.

Olen samoja asioita yrittänyt tuoda esiin jo kymmenet vuodet, mutta kukaan ei ole korvaansa lotkauttanut. Olisiko syynä se, että vain tietynlaiset kertomukset leireistä ovat sallittuja.
Niiden kertomukset, -jotka nuorten kohelluksesta, jopa pienestä kapinasta nauttivat ja leireillä tulevat nuorten kanssa ihan mainiosti toimeen-heidän kertomuksensa kyllä kelpaavat. Katastrofeista puhuminen onkin sitten jo tabu.

15 kommenttia

  • Yrjö Sahama sanoo:

    Myöhään alkaneeseen pappisuraani mahtui kaksi rippikoululeiriä. Molemmat sujuivat ilman ongelmia, ja itsekin viihdyin hyvin. Onnistumisen eväänä oli kaksi asiaa: ensinnäkin kokeneet ja jämäkät nuoriso-ohjaajat ja toiseksi se seikka että itselläni oli yli 30 vuoden kokemus murrosikäisten nuorten opettajana. Mutta ymmärrän kyllä, että jos papin pedagogiset valmiudet ovat pelkästään teologian maisterikoulutuksen soveltavien opintojen kasvatusosion varassa, vaikeuksia saattaa ilmetä. Jos papilla ei ole aiempaa kokemusta nuorten ohjaamisesta on selviäminen leiristä pelkästään hänen persoonallisen karismansa varassa. Yksi ongelma saattaa myös olla se, että ei ehkä osaakaan puhua nuorille ymmärrettävää kieltä. En tarkoita mitään nuorisoslangia, vaan sitä, että teologiset termit pitäisi pukea semmoiselle selkokielelle, jota uskonasioille vieraskin voi ymmärtää. Lisäksi pitää rippikoulun opettajan sietää provosoiviakin vastaväitteitä ja pystyä myös niihin vastaamaan asiallisesti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Siinähän ne tuli hyvän riparin ainekset. Rippikouluun kuuluu yleensä joitakin oppitunteja ennen leiriä. Sekä tietysti jumalanpalveluskäynnit. Nekin olisi hyvä saada toimimaan nuorille mielekkäällä tavalla. Rippivaarit ja mummot voisi aivan hyvin kulkea niissäkin mukana. Vaarit ja mummot sitoisivat eri kohtaamiset yhdeksi kokonaisuudeksi. Nyt eri opettajat kohtaavat nuoret oppitunneillaan ja jumalanpalveluksissa. Eikä heillä ole henkilökohtaista suhdetta rippikouluryhmään. Mikä taas olisi tärkeää, mikäli toivotaan oikeasti nuorten mukaantuloa seurakuntaan. Seurakuntaan kun sitoudutaan suhteisen kautta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Jospa Tuo Kari Kuulan näköala saisi vihdoinkin kirkossa tilaa. Asiaan olisi yksinkertaisin keinoin saatavissa toimivia ratkaisuja. Puuttuu vain se, että työntekijät kertoisivat todellisen tilanteen ja haluaisivat siihen apua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Tähän asti on työntekijät syyllistäneet itsensä näistä kauhukokemuksista, joihin heidät on pakotettu. Jospa löytyisi joku rohkea, joka uskaltaisi tulla esiin, niin saataisiin muutkin mukaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Jaa. Eipä sentään kirkossa olla valmiita tunnustamaan sitä, että rippikoulutyössä olisi jotain perustavaa laatua olevaa pielessä. Siihen kai vain on jo niin totuttu, että nuoret meuhkaavat oppitunneilla. Ne pidetään, kun ne täytyy vain pitää. Sillä ei niinkään ole väliä oppivatko nuoret sellaisilla oppitunneilla yhtään mitään. Systeemi kun on tuollainen, jossa työntekijät joutuvat pitämään tunteja. riippumatta siitä, onko heillä minkäänlaisia edellytyksiä saada lapsia kuuntelemaan ja keskittymään opetukseen.

    Jäi mieleen, kun eräskin pappi huokaili kesän tuloa:”Pian tulee kesä ja rippikoulu”. Ripari hänelle oli jo edeltä käsin kauhukokemus. Pienessä seurakunnassa kun vain ei ollut muuta vaihtoehtoa. Ripari oli pidettävä ja hän oli se jonka se oli hoidettava. Sellaiselle leirille , kun nuori tulee ja havaitsee miten vastenmielistä leirin vetäminen on ohjaajalle, niin oppimismotivaatiokaan ei voi nousta kovin korkealle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Pesonen
    Pekka Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.