Olipa kiva lukea Kari Kuulan kriittistä pohdintaa rippileireistä

Pappi Kari Kuula pohtii sitä, miten rippikoulun vetovastuuseen joutuu henkilöitä, jotka eivät ole tuon vaativan työtehtävän tasolla.

Arvelen, että moni heistä odottaa kesää-ja rippileirejä kauhun sekaisin tuntein. Entäpä nuori, joka innostuneena saapuu leirille ja kohtaa tämän pelokkaan ohjaajan. Ohjaaja tietysti voi kätkeä pelkonsa, jopa itseltäänkin ja yrittää peittää sen tiukalla ja määrätietoisella otteella. Nuori joka näkee tuon kaiken läpi, ei voi kokea itseään tervetulleeksi tällaiseen tapahtumaan.
Jo ovella koko leiri voi olla hänen kohdallaan pilalla. Mahdollisuudet, joita seurakunnalla olisi, menetetään jo heti alussa.
Hienoa, että Kari Kuula tuo esiin tuon kirkon sokean pisteen, josta useimmat työntekijät eivät puhu.

Jos ohjaajat menettävät leirin hallinnan ja pappi lukitaan työhuoneeseensa, tai käsiraudoilla lipputankoon, niin kukapa niistä kokemuksiaan haluaisi kertoa.
Surullista on seurata kanttorin, tai diakonissan yritystä opettaa ja samalla pitää porukkaa kurissa. Monille aivan toivoton tehtävä. Kirkossa kuitenkin jatketaan tätä mieletöntä menoa, koska kukaan ei uskalla kertoa, ettei “kuninkaalla ole vaatteita”. Koska asiasta ei edes puhuta, niin korjausta toivottomaan tilanteeseen ei edes pyritä saamaan.

Olen samoja asioita yrittänyt tuoda esiin jo kymmenet vuodet, mutta kukaan ei ole korvaansa lotkauttanut. Olisiko syynä se, että vain tietynlaiset kertomukset leireistä ovat sallittuja.
Niiden kertomukset, -jotka nuorten kohelluksesta, jopa pienestä kapinasta nauttivat ja leireillä tulevat nuorten kanssa ihan mainiosti toimeen-heidän kertomuksensa kyllä kelpaavat. Katastrofeista puhuminen onkin sitten jo tabu.

15 kommenttia

  • Jouni Parviainen sanoo:

    Hallinnan menettämisestä:

    Opin aikanaan kesäteologina kantapään kautta, että nuori näkee bluffin läpi. Yritin nimittäin selvittää, onko leirille onnistuttu salakuljettamaan alkoholia. Koetin puhutella erästä kilolasien taakse piiloutunutta epäiltyä nuorta vaivihkaa toimistossani kahden kesken sillä verukkeella, että hänen menestyksensä kokeessa oli epätyydyttävä.

    Nuori havaitsi oitis aukon selityksessä puhuttelukutsuun, koska se oli ristiriidassa kokeesta etukäteen ilmoitettujen pelisääntöjen kanssa. Hän totesi, että häntä ei olisi saanut kutsua puhutteluun lainkaan. Peli oli siis saman tien hänen osaltaan menetetty.

    Jatkossa minulla oli leireillä vain yksi sääntö: Kaikki se on kiellettyä, mitä ei nimenomaisesti ole sallittu.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Pekka eikös “kirkko” jo selkeäati opeta “ettei kuninkaalla ole vaatteita”?

    Siis kyllä opetetaan kymmenen käskyä mutta sen jälkeen ettei voimaa niiden mukaan elämiseen ei ole, kaikki voi tehdä mitä syntejä tahansa, siis uskovilla ei ole voimaa.

    Jumalasta tehdään “huono isä”, siis kyllä opetetaan että Hän rakastaa lapsiaan ja on kaikkivaltias mutta ei auta lapsiaan elämään niin ettei paha satuta.

    Siis kirkon opetus on ettei Jumalalla ole voimaa auttaa lapsiaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Joskus leireilin näkövammaisten kanssa seurakunnan leirikeskuksissa. Huoneessa oli vieraskirja, joa iltapuhteella selailin joskus. Sieltä selvisi miten vaiherikasta se toiminta oli ollut. Olisiko nyt niin, että kirkosta olisi tullut uskonnollisten toimitusten ministeriö, joka toimii samoilla onnistumiskritereillä mitä muutkin. Meillähän on esimerkkejä toimialoista, jotka saavat toimia, vaikka onnistumisprosentti olisi miten alhainen. Jos katsomme koululaitosta, niin pyrkimys olisi päästä siihen, ettei väliinputoajia olisi. Päihdekuntoutusta on, koska toivotaa edes joidenkin pääsevän irti. Mitä kertovat asiakkaat? Monet kuntoutuvat katkaisussa sen verran, että pystyy jatkamaan. Jumalan valtakunnan tavoitteen tulee olla sataprosenttinen, mutta miten voisimme löytää edes yhteisen tahdon eli päämäärän ja yhteisen tien tavoitteeseen.?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Olet oikeassa Ari.

    Paras palaute mitä olen nuorilta saanut: Eräänä aamuna luokan taululle oli kirjoitettuna: :Peku, etkö huomaa, että me kapinoidaan?”

    Olinhan minä sen tietysti havainnut, mutta kun rakastin niitä ja tiesin, että nuorten elämänvaiheeseen kuuluu kapinoida. Niinpä miksi siihen ankarasti puuttuisin. Lapset ovat siinä vaiheessa vielä niin konkreettisen ajattelun pauloissa, että jos heille sanoo: heittäkää kenkänne tähän, niin he todella heittävät ne ja on äkkiä siirryttävä syrjemmälle, ettei saa päähänsä jonkun kengästä. Heille on elämässä vain kaksi vaihetta: sallitut ja kielletyt. Harmaata aluetta he eivät vielä tunne. Niinpä kun heidän vanhempansa ovat operoineet harmaalla alueella ja tehneet siellä valintoja. Niin nuori on kokenut ne ratkaisut omasta suppeasta näkökulmastaan vääriksi. Nuori on saanut sen kuvan, että me aikuiset rikomme omia sääntöjämme, joita lapset kuitenkin joutuvat tarkasti noudattamaan. Siksi nuorten mielestä kapina on oikeutettua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Uskoisin että rakastavat rippimummot ja vaarit muuttaisivat tilanteen hiukan paremmaksi. Nuorten kapina ei yleensä kohdistu heille osoitettua aitoa huomiota ja rakkaudellisuutta vastaan. Sitähän nuoret elämässään kaikkein eniten kaipaavat.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Pekka tarkoitatko siis että lapsi (ja vielä nuori) ajattelee että kun rakastaa toista niin ei voi tehdä hänelle mitään pahaa eli lapsi selkeästi ajattelee ettei isä rakasta äitiä kun lyö tätä, eikö näin?

    Sitten tulee “kirkko” ja opettaa että kyllä isä rakastaa äitiä vaikka lyö ja näin lapset/nuoret totutetaan tähän kirkon “oikeaan uskoon” .

    Kirkko tekee Jumalasta voimattoman auttamaan, siis ihmiset eivät etsi Jumalalta apua kun ovat tottuneet voimattomaan “rakastavaan” Jumalaan, eivät ymmärrä kääntyä parannukseen ja todellisen Jumalan luo joka on voimallinen auttamaan ja parantamaan paatuneen sydämen ja antamaan voiman rakastaa niin ettei tee mitään pahaa lähimmäisille.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    En ole kuullut koskaan semmoista että kirkko olisi tehnyt jotain, muuta kuin seisonut keskellä kylää. Niin se tekee meidänkin kirkko tuolla mäellä. Ei se ole lähtenyt mihinkään hipsimään. Eikä ole tehnyt muutakaan hyvää, tai pahaa. Rippikoulujakaan se ei pidä. Kirkon opin suhteen on ihan sama juttu. Sekään ei pidä rippikouluja. Kirkon työntekijät niitä tähän asti on pitäneet. Siitä, millaiset opin käsitykset kullakin heistä on, niin siitä minulla ei ole käsitystä. Tunnustuskirjojakaan en ole tenttinyt, joten siinäkin suhteessa olen huono vastaamaa kirkon puolesta kysymyksiisi. Joten jätän ne omaan arvoonsa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Siitä sen sijaan kannan suurta huolta, millaisen kuvan nuori saa seurakunnan toiminnasta, silloin kun leiristä on vastuussa henkilöt, jotka eivät tunne sitä maailmaa, jossa nuoret elävät. Sekä siitä hukkaan menevästä opetuksesta, joka jää nuorten meuhkaamisen jalkoihin. Jos leiri rakentuu alusta asti valtataisteluun, jossa osapuolina ovat nuoret ja ohjaajat, niin seurakunta on se joka siinä häviää. Onnistumisen yksi edellytys on saada nuoret yhdessä ohjaajien kanssa tekemään leiristä hieno kokemus. Kotonakin jos lapset onnistuvat saamaan vanhemman hermostumaan, niin he lopulta voittavat.. Sama pätee oppitunteihin leirillä. Valtataistelua ei saa päästää syntymään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Kauppinen sanoo:

    Mielenkiintoista lueskellä näitä. Tämä teema liittyy laajemminkin pappeuskäsitykseen. Hannu Vuorinen kirjoittaa siitä hyvin kirjassaan Uskon ydintä etsimässä:

    “Uuden testamentin kuvaamiin palvelusvirkoihin kasvettiin kokemuksen kautta, hengellinen kasvu oli seurausta Kristuksen kanssa kulkemisesta, jolloin he, hengelliset isät ja äidit, pystyivät tukemaan toisia eteenpäin. Painotus alkuseurakunnassa oli hengellisen viisauden jakamisessa, ei ns. kirjatiedon välittämisessä. Tavoitteena se, että jokaisesta kristitystä tuli vuorollaan muiden palvelija, valtakunnan kansalainen. Olemme tilanteessa, missä papin toimenkuvan ajatellaan välittävän seurakuntalaisille pelastusta eri tilanteissa, mutta sen sijaan papin tehtäväksi harvemmin nähdään kristittyjen johdattaminen hengelliseen aikuisuuteen.

    Siksi nykyinen, yliopistossa koulutettu pappi, uskonnon ja rakkauden ammattilainen, työnkuvanaan toimitukset ja messu, ylläpitää ja synnyttää ajattelua, joka on ristiriidassa kristittyjen yleisen pappeuden ja uuden liiton arvojen kanssa. Kirkon toiminnasta on tullut epäjumala, jonka palvelijoita papit ovat. Ja samalla ei edes kysytä, tuottaako nykyinen seurakunnissa harjoitettu jumalanpalveluselämä hyvää hedelmää?”

    Alkuseurakunnan tilanne ja myöhempi kansankirkollinen tilanne ovat kyllä kaksi eri asiaa. Aivan alussa palvelusvirkoihin valitut opettivat ja opastivat sellaisia, jotka halusivat kääntyä kristinuskoon. Ennen kastettakin oli katekumeeniaika. (UT ei tosin sellaista tunne.) Sittemmin rippikoulusta tuli koko kansaa koskeva eikä osallistumista sanellut se, halusiko opetettava seurata Jeesusta tai oliko hänellä minkäänlaista kiinnostusta uskoon.

    Katson näitä juttuja vähän ulkopuolelta, mutta ehkä Pekan ehdottamilla rippimummoilla ja -vaareilla voisi olla annettavaa ripareilla? Yleisen pappeuden periaatteen mukaista se ainakin olisi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kiitos Risto.

    Lampaiden kasvatuksessa on myös tuo rippivaari periaate. Karitsat jos kesällä lasketaan keskenään laitumelle kirmailemaan, niin syksyllä tulee hankaluuksia. Sisätiloissa ne jatkavat kirmailuaan ja katkovat jalkojaan. Jos sen sijaan siellä niityllä on mukana yksi vanha lammas, joka on siellä omissa oloissaan, niin syksyllä karitsat ovatkin rauhallisempia ja vahingoilta vältytään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Pesonen
    Pekka Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.