Omientuntojen vai Sanan kirkko?

Pappisvihkimyksessä piispa kysyy papiksi vihittäviltä yhteisen (Nikean) uskontunnustuksen jälkeen neljä tärkeää kysymystä:

  1. ”Tahdotteko Jumalan avulla pysyä lujina tässä kirkon uskossa ja vahvistaa siinä seurakuntalaisia?”
  2. ”Tahdotteko kolmiyhteisen Jumalan nimessä ryhtyä pappisvirkaan ja hoitaa sitä oikein ja uskollisesti Jumalan sanan ja kirkkomme tunnustuksen mukaisesti”
  3. ”Tahdotteko julistaa ja opettaa evankeliumia puhtaasti, jakaa sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaisesti ja hoitaa pappisvirkaa kirkkomme järjestyksen mukaan?”
  4. ”Tahdotteko edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa, ja elää niin, että olette esikuvana seurakunnalle?”

Kun papiksi vihittävä on vastannut jokaiseen kysymykseen erikseen ”tahdon”, piispa voi vihkiä hänet pappisvirkaan. Missään vaiheessa papiksi vihittävältä ei edellytetä, että hän uskoisi tai toimisi omantuntonsa mukaan, vaan ainoastaan kirkon uskon, Jumalan sanan ja kirkkomme tunnustuksen ja järjestyksen mukaisesti. Eikä siinä kaikki. Papiksi vihittävä lupaa myös edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa ja elää esikuvana seurakunnalle.

Ei siis mitään pikkunäpertelyä, vaan todellista sitoutumista yhteiseen kirkon uskoon ja kirkon tunnustukseen, jossa ei mennä fiilispohjalta, vaan vakaan harkinnan ja elinikäisen sitoutumisen pohjalta.

Tätä on nykyisin vaikea uskoa todeksi, kun seuraa kirkossa käytävää avioliittokeskustelua. Ajankohtaisen esimerkin tarjoaa Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin päätöksestä syntynyt jälkiviisaus, kun samaa sukupuolta olevan parin vihkineestä papista oli tehty tuomiokapituliin kantelu. Joillekin papiksi vihityille on ilmeisen käsittämätöntä, että pappisvirka edellyttää papilta aitoa sitoutumista 24/7 kirkon oppiin ja järjestykseen siitäkin huolimatta, että omat fiilikset ja omatunto sanoisivat jotain muuta.

Vai kuinka on mahdollista, että osa papeista on päättänyt hylätä pappislupauksensa ja lähteä hoitamaan pappisvirkaa omantuntonsa pohjalta, joka ei ole sitoutunut yhteisesti sovittuihin pelisääntöihin? Lisäksi he vetävät tässä esiin omat tulkintansa niin Raamatusta kuin kirkon tunnustuksestakin – vaikka yhteiset tulkinnatkin ovat selkeästi luettavissa. Näitä yhteisiä tulkintoja ja pelisääntöjä kutsutaan kirkkolaiksi ja -järjestykseksi, jotka papin arkitoiminnassa ilmentyvät kirkkokäsikirjoissa ja piispojen ohjeissa.

On toki hienoa, että papit harjoittavat teologiaa ja ajattelevat kirkosta itsenäisesti ja omien intressiensä mukaisesti. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että jokainen pappisyksilö tai kirkkopoliittinen ryhmittymä voisi kirkossa toimia itsenäisesti ja omien intressiensä mukaisesti.

Hyvän esimerkin tällaisesta tarjoaa virkakysymys. Kirkkomme on todennut, että virkakysymyksessä ns. perinteisellä kannalla olevat eivät ole harhaoppisia ja heillä on oikeus ajatella tässä asiassa omantuntonsa mukaisesti. Sitten tulee se ”mutta”: heillä ei kuitenkaan ole omantuntonsa ja raamatuntulkintansa nojalla oikeutta toimia niin kuin kirkossamme ei olisikaan nykyistä virkakäsitystä. Näin siksi, että kirkkomme raamatuntulkinta ja sen myötä virkakäsitys on vuosikymmeniä kestäneen prosessin jälkeen yhteisellä päätöksellä muuttunut, ja naiset toimivat pappisvirassa ja papin viroissa miesten rinnalla yhdenvertaisesti.

Jostain syystä ne papit, joille kirkkomme avioliitto-opetus ei omantunnon ja valitun raamatuntulkinnan perusteella kelpaa, katsovat voivansa – ei vain ajatella vastoin kirkon opetusta, vaan –  myös toimia vastoin yhdessä sovittuja käytänteitä. Nämä papit kokevat loukkaavaksi, kun heitä tämän toiminnan perusteella kutsutaan ”anarkisti-papeiksi”, olkoonkin että tässä toiminnassa kyse on määritelmällisesti anarkiasta (oman käden / omantunnon oikeudesta).

Tässä kirkkoamme repivässä tilanteessa on haluttu löytää yhteinen tie ulos umpikujasta, jossa papit ovat toiminnallisesti jakautuneet yhtäältä niihin, joille on tärkeää odottaa kirkon yhteistä päätöstä ja toisaalta niihin, joiden mielestä odotus kirkossamme on jo kestänyt ”liian kauan” ja asiassa pitää nopeasti "päästä eteenpäin". Tehtiinhän eduskunnassa päätös samaa sukupuolta olevien vihkimisestä lähes kolme vuotta sitten (vertailun vuoksi todettakoon, että naispappeuskeskustelu jatkui 1950-luvulta vuoteen 1986, jolloin päätös naisten vihkimisestä papeiksi saatiin yhteiseen päätöksen).

Ns. Helanderin selvitys tähtää tämän ongelman ratkaisemiseen tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoja. Yksinkertaisimmillaan Helanderin selvityksen tarjoama kompromissi tarkoittaisi sitä, että kirkon opetukseen ja järjestykseen kuuluva ”ei” voisi merkitä omientuntojen papeille ”kyllä”.

Mielenkiintoista on havaita, että tämä ”ei” ja samalla ”kyllä” olisi selvityksen mukaan toimiva kompromissi avioliittokysymyksessä, mutta tuskin enää esim. virkakysymyksessä (tähän Helanderin selvitys ei tietenkään ota kantaa, koska se ei ollut edes tehtäväksi antona). Avioliittokysymyksessä olisi siis mahdollista vedota papin omaantuntoon toiminnallisena perusteena, mutta virkakysymyksessä tai vielä suuremman luokan kysymyksessä, suhteessa sakramentteihin, tämän on jo nyt katsottu olevan mahdotonta, mikäli papin omatunto on ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa.

Onko siis papin omastatunnosta tulossa kirkon toiminnan peruste vain avioliittokysymyksessä, jossa pitäisi nopeasti ”päästä eteenpäin”? Siltä näyttää, ainakin sen perusteella, kuinka paljon kirkon yhteisestä linjasta poikkeavat papit omiintuntoihinsa vetoavat ja saavat siihen vastakaikua. Kirkon omat prosessit vahvistavat tätä näkemystä sitä mukaa, kun vastoin kirkon avioliitto-opetusta samaa sukupuolta olevia pareja vihkivät papit ovat "tulleet kaapista ulos". Käytännössä rangaistuksia ei ole jaettu, ainoastaan "vakava moite". Tämä on sikäli mielenkiintoista, että pappisvihkimyksessä ei nykyisinkään kysytä sitoutumista papin omaantuntoon, vaan Kristuksen evankeliumiin sekä kirkon uskoon ja järjestykseen.

Kun sain pappisvihkimyksen Helsingin hiippakuntaan yli kolme vuosikymmentä sitten, minulta edellytettiin pappisvalan mukaisesti em. sitoutumista kirkon pappina. Jos käsitykseni Jumalan sanasta sekä kirkon uskosta ja järjestyksestä olisi ollut vastoin omaatuntoani, en olisi koskaan voinut suostua pappisvirkaan – ja luultavasti päätynyt jonkun toisen kirkon papiksi tai aivan muihin tehtäviin.

Vuonna 1986 jouduin käymään tämän prosessin uudelleen läpi, olihan kirkko muuttanut opetustaan virasta sen jälkeen, kun olin oman pappisvalani vannonut. Siinäkin auttoi sitoutuminen kirkon yhteisen uskoon, kirkon tulkintaan Jumalan Sanasta ja yhteisiin pelisääntöihin.

Mutta vaihtoehdot olivat jo tuolloin – ja yhä ovat – varsin niukat: joko sitoudun kirkon yhteiseen uskoon ja sen järjestykseen tai huomaan olevani pappina väärässä kirkossa. Jos taas kirkon uskoon ja sen järjestykseen sitoutuneena pappina haluan nykytilaan muutosta, minulle jää tie, joka on pitkä ja pölyinen. Se on kirkon yhteisen uskon ja yhdessä sovitun järjestyksen tie.

Pikavoittoja ei minulle ole luvassa, koska sellainen on moniääninen kirkko. Kaikissa kysymyksissä ei voida eikä tarvitsekaan ”päästä eteenpäin”, koska kirkko on jo perillä – siis löytänyt jo opetukselleen vahvan perustan omasta konstituutiostaan.

Konsensuksen löytyminen ja ”eteenpäin pääseminen” kiistakysymyksissä edellyttää loputtomilta tuntuvia keskusteluja, päättymättömiä seminaareja, pitkiä hiljaisuuden retriittejä – ja jatkuvaa omantunnon siedätystä erilaisuuteen ja yhteisten prosessien hitauteen. Luultavasti muutokseen tarvitaan jopa ylisukupolvista siedätystä. Ja sittenkään kaikki eivät pääse muutokseen sen enempää muutoksen tekijöiksi kuin siihen sopeutujiksi.

Onko tämä johdonmukaisesti omientuntojen vai Sanan ja yhteisten pelisääntöjen kirkko? Jos tämä on johdonmukaisesti omientuntojen kirkko, silloin pitää toimia nopeasti aina, kun pappien omattunnot reagoivat muuttuneisiin olosuhteisiin, jotta ”päästään eteenpäin”.

Johdonmukaisimmin tämä voisi onnistua, jos meillä olisi aidosti henkilöseurakunnat suuren kansankirkon sateenvarjon alla. Mutta silloin olisi johdonmukaisuuden vuoksi myönnettävä sekin, ettei sellainen kansankirkko olisi enää Sanan ja yhteisten pelisääntöjen kirkko, vaan omientuntojen kirkko, jonka tulkinta Raamatusta ja luterilaisesta tunnustuksesta, kirkkolaista ja -järjestyksestä olisi rehellisesti avoin. Eikä se ehkä olisi kovin kaukana nykytodellisuudesta.

70 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Jumalan sanan arviointiin liittyy oleellisesti usko Jumalaan. Ei pelkästään kirjoitetut sanat. Tekstiä lukemalla ei voi tehdä oikeita päätelmiä, jollei usko siihen, että Jumala on todellinen persoona, joka on sanansa takana.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Manu Ryösö sanoo:

    Ymmärrän kyllä sinällään Jounin hätää pitää ääntä yhteisten pelisääntöjen puolesta. Vaikka yhteisiä pelisääntöjä ei saakaan nostaa yli Raamatun sanaan sitoutuvat omantunnon, olisi toki kohtuullista odottaa, että edes Jounin oman kirkon arkkipiispa antaisi yhteisille pelisäännöille edes sen arvon, ettei puhuisi niitä vastaan itse:

    https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/arkkipiispa-kari-makinen-kyselytunnilla-vihkijaksi-ilmoittautuminen-on-selkeaa-ja-reilua/

    Minä ainakin tuntisin itseni peräti hylätyksi ja turvattomaksi, jos edustamani yhteisön ylin tappi kyseenalaistaisi säännöt, joita minä poloinen yritän solidaarisesti puolustaa ja noudattaa… Ei kovin reilua Mäkiseltä!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Ryösö: “Ei kovin reilua Mäkiseltä!”

      Lienee se ainakin hänen rehellinen, oman vakaumuksensa mukainen mielipide, kun häneltä sitä kysyttiin. Kumpi sitten on tärkeämpää, olla rehellinen vaiko reilu ja epärehellinen? Se jääköön jokaisen itse pohdittavaksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Kimmo W.

      Rehellisyyttä ja reiluutta ei tarvitse asettaa arvoina vastakkain. Jos olet töissä maitokaupassa, mutta haluat myydä kaljaa, on paras vaihtaa toiseen puotiin (tai ainakin saman kaupan toiselle osastolle, jos sellainen löytyy). Joku tällainen olisi rehellistä ja reilua niiltä pastoreilta ja piispoilta, jotka lähtökohtaisesti lupaavat toimia tietyn vakuutuksen mukaan, mutta päätyvätkin sitten kohta mainostamaan itseään erilaisten aatteiden edustajina…

      Luulenpa, että maallisella sektorilla rehellisyys ja reiluus nähdään jotenkin näin. – Miksi arvokeskustelijioina esiintyvät kirkot voisivat toimia toisin?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouni Turtiainen sanoo:

    Kiitos mielenkiintoisista kommenteista. Pointtini on koko ajan ollut se, että oltiinpa totuus-kysymyksestä mitä mieltä tahansa (siis kenen raamatuntulkinta asiassa on “oikein”), toiminnallisia päätöksiä ja käytänteitä ei luoda kirkkoon työntekijöiden omientuntojen mukaisesti, vaan yhteisesti sopimalla.

    Ja näistä linjauksista päättää kirkolliskokous, koska niin on sovittu. Aivan niin kuin Suomen laista päättää eduskunta, koska niin on sovittu.

    Sitten on kokonaan eri asia se, tekeekö kirkolliskokous “oikeita” ja “raamatullisia” päätöksiä. Selvää on, että kirkolliskokouksetkin voivat erehtyä. Ja eduskunnat. Mutta se on demokraattisesti toimivan järjestelmän riski.

    Kaikki inhimilliset järjestelmät ovat puutteellisia ja erehtyväisiä. Nekin, jota nojaavat “yksin Raamattu” -periaatteeseen, koska joutuvat päätöksissään aina inhimillisesti tulkitsemaan Raamattua. Silloinkin, kun tulkitsevat sitä Pyhän Hengen johdatuksessa (ainakin omasta mielestään).

    Jo nyt elämme tilanteessa, jossa kirkon nykyisen avioliitto-opetuksen takana on kirkolliskokouksen päätös ja vahvat Raamatusta nousevat teologiset perusteet. Siihen muutosta haluavat pitävät sitä ilmeisen vääränä – tai ainakin vanhentuneena ja vaativat siihen muutosta.

    Nämä (papit) eivät kuitenkaan malta odottaa, että kirkolliskokous voisi tehdä asiassa uuden päätöksen, koska pelkäävät (ja valistuneesti arvaavat), että siihen ei ole oikotietä. Muutos on valitun demokratian (määräenemmistön) tietä pitkä ja pölyinen.

    Muutosta haluavia harmittaa se, kun he joutuvat pelaamaan jalkapalloa ja haluaisivat muuttaa sen sääntöjä itselleen sopivammiksi. Sekin harmittaa, kun toiset näkevät jo kaukaa, että tämä on selvä “keltaisen kortin” paikka, mutta tuomari ei vihellä edes vapaapotkua.. heristää vain sormeaan.

    En siis ota kantaa totuus-kysymykseen, vaan kysyn: onko meillä tässä kirkossa muuta tietä eteenpäin kuin yhteisen päätöksen tie? Olipa päätös mikä tahansa, selvää on, ettei se kaikkia miellytä. Silloin on itse tehtävä johtopäätökset: olenko oikeassa kirkossa töissä?

    Se kysymys olisi muutosta haluavien pappien hyvä tehdä itselleen nyt, kun he haluavat muutokseen vastoin sovittuja pelisääntöjä. Vai onko niin, että kaikki kirkossa olevat kysymykset (esim. lähetystyö, Kristuksen ainutlaatuisuus..) ovat sellaisia kysymyksiä, joissa yhteistä tietä ei kannata etsiä, vaan jokainen toimikoon omantuntonsa mukaisesti?

    Se on luonnollisesti oikotie omaan onneen eikä pelattavan pelin säännöillä ole enää niin väliä. Mutta mikä sen tien päässä sitten on?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Onko kysymyksessä lainkaan kannanotto kirkon avioliitto-opetukseen? Eikö näiden pappien ratkaisu lähde siitä, että avioliittolakimme on muuttunut ja vihkimään oikeutettujen tulee noudattaa sen mukaista tasapuolisuutta? Onko joku selkeä kielto, jota he rikkovat näin tehdessään, vai toimivatko he vain vastoin vakiintunutta tapaa?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Turtiainen: “Silloin on itse tehtävä johtopäätökset: olenko oikeassa kirkossa töissä?”

      Vai leikkikirkossa? Niinpä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Olet tavallaan oikeassa Martti Pentti. Kyse ei välttämättä ole siitä, mikä on kirkon avioliitto-opetus, vaan siitä mikä kirkko on.

      Suostuisimmeko siihen , jos valtiovalta kieltäisi meitä liittämään vanhempien pyynnöstä kirkkoon alaikäisiä lapsia? Suostuisimmeko siihen jos valtio kieltäisi ehtoollisen vieton? Emmekö? Miksi sitten antasimme valtiovallan puuttua vihkiseremoihimme.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Valtiovalta ei ole puuttunut kirkon vihkiseremonioihin. Se on määritellyt uudestaan, ketkä saavat solmia maassamme avioliiton. Eräät parit, joille tämä on nyt tullut mahdolliseksi, haluavat kirkon vihkivän heidät. Eräät kirkon papit ovat puolestaan ilmoittaneet suostuvansa sen palveluksen heille tekemään.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Kivimäki: “Miksi sitten antasimme valtiovallan puuttua vihkiseremoihimme.”

      Miten valtiovalta on puuttunut kirkon vihkiseremonioihin?

      Martti Pentti sanoo asian jälleen tiiviisti ja helppotajuisesti, niin kuin se on.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Manu Ryösö sanoo:

    JT: “Olipa päätös mikä tahansa, selvää on, ettei se kaikkia miellytä. Silloin on itse tehtävä johtopäätökset: olenko oikeassa kirkossa töissä?”

    Juuri niin. Tässä on ydin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Manu Ryösö ja Pekka T Väänänen nostavat esille tärkeitä näkemyksiä. Olen samaa mieltä muun muassa siitä, että Turtiaisen sinänsä hyvät pohdinnat johtavat nimenomaan katolisoivaan malliin. Heitän ajatuksen: Toisaalta nykytilanne alkaa yhä enemmän vaikuttaa omalaatuiselta keitokselta radikaalia ja tasa-arvoideologian eräistä tulkinnoista ammentavaa ajattelua sekä katolisesta perinteestä ammentavaa jumalanpalvelusteologiaa ja hurskauselämää. Varhaiskeskiajallahan kirkon käytäntö ohjasi usein teologiaa eikä teologia kirkon käytäntöä. Samalla kirkkoa piti koossa kanoninen oikeus ja virkahierarkia. Sateenkaariradikaalit näyttävät soveltavan käytäntöön keskiajan mallia: ensin toimitaan ja sitten saadaan kirkon oppi ja elämä muutetuksi. Samalla juridiikka nousee paradoksaalisesti Raamatun ja kirkon uskon yläpuolelle: oma kirkon uskon vastainen toiminta perustellaan maallisella lainsäädännöllä ja ihmisoikeuspuheella.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      “Samalla juridiikka nousee paradoksaalisesti Raamatun ja kirkon uskon yläpuolelle: oma kirkon uskon vastainen toiminta perustellaan maallisella lainsäädännöllä ja ihmisoikeuspuheella.” Marko S.

      Juuri näin on taphatunut jo jonkin aikaa ja yhä tapahtuu.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Ps. Lisäys edelliseen. Näin tehdään ehkä siksi, että ei pystytä esittämään teologisia perusteita spn-avioliitoille. Ei pystytä, koska Raamatusta sellaisia ei löydy.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    . Ei pystytä, koska Raamatusta sellaisia ei löydy.

    Jaa, minusta löytyy, Davidin ja Joonatanin BERIT ja Rutin ja Naomin liitto.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jouni Turtiainen sanoo:

      Tämä on Seppo Heinolan käsitys ja tulkinta. Ei eksegeettien eikä kirkon käsitys asian todellisesta laidasta (olen jo kauan sitten esittänyt pätevät perusteet tämän Heinolan tulkinnan käsityksen onttoudesta, mutta eihän se mene perille, kun mennään ideologia eikä teksti edellä).

      Tämä on juuri sitä “omientuntojen” (lue: “mutulla mennään”) pappien touhua, jolla ei ole mitään tekemistä sanan kirkon kanssa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Ei se ole vain minun tulkintani, maailmassa on paljon muitakin jotka jakavat asian. Jos jokin ei mene perille, niin se, että arkajalkaiset teologit eivät uskalla antaa painoa tekstin selvälle sanomalle ” naisen rakkautta ihanammasta rakkaudesta” ja etenkään kykene uskottavasti selittämään, miksi juurikin tässä asiayhteydessa Saul haukkuu poikansa häpäisevän äitinsä h ä v y n ja haukkuu poikaa p e r v e r s s in äidin pojaksi. Näin tässäkin asiassa näyttää pätevän sääntö: “Mitä ei saa olla,sitä ei voi olla,,,”

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jouni Turtiainen
    Jouni Turtiainen

    Espoonlahden ev.lut. seurakunnan kirkkoherra, joka asuu pappisvaimonsa kanssa kahden Helsingissä. Kolme aikuista lasta. Ympärivuotinen pyöräilijä.