Onko asia niin kuin se on vai sitä miltä se näyttää?

Yhä useammin törmää nykyään – myös seurakunnissa ja kirkossa – ajatukseen: Asia on sitä, miltä se näyttää. Maineenhallinta on kaikki kaikessa. Kriisiviestinnän osaamiseen ja ennakointiin panostetaan.

Tämä on ymmärrettävää. Ja samalla joku tässä vaivaa minua kovasti.

Nykyisessä mediakentässä ihmisistä ja yhteisöistä tulee syyllisiä hetkessä, kun heidän päälleen langetetaan julkisesti erilaisia syytöksiä tai epäilyksiä. Tämä sotii länsimaisia oikeusperiaatteita vastaan. Ketään ei saisi tuomita ennen kuin asiaa ovat tutkineet ne, joille tuomiovalta on demonkraattisesti annettu. Käytännössä julkisuuden eri kanavat ja yksittäiset ihmiset niiden käyttäjinä ovat kuitenkin saaneet tavattoman suuren vallan ohi kaikkien oikeusjärjestelmien.

Asiassa on puolensa ja puolensa. Kun vääryyttä kokeneet ja kaltoin kohdellut saavat julkisuuden avulla oikeutta, siinä ei ole mitään pahaa. Kun kauan piilossa ollut rakenteellinen väkivalta paljastuu julkisuuden avulla, siitä hyötyy lopulta koko yhteiskunta. Parhaimmillaan julkinen mätäpaiseen puhkaisu ennaltaehkäisee väkivaltaa ja uhriutumista jatkossa. Vastuullinen media on tunnettu jo kauan neljäntenä valtiomahtina, jonka tehtävä on osaltaan vahtia niiden toimintaa ja moraalia, joilla on paljon valtaa ylitse muiden. Hengellistä väkivaltaa ei toisinaan tunnisteta ja tunnusteta joissakin yhteisöissä ennen kuin asia saa laajaa julkisuutta. Lisäksi jokaisella on ehdoton oikeus kertoa omista kokemuksistaan.

Toisaalta julkisuudessa syytetyksi tulleen oikeusturva on heikko. Julkisuuden langettama tuomio voi lyödä yksilöön leiman, jolta mikään ei enää pelasta. Ja tällöin on yhdentekevää, miten asiat todella ovat tai mitä myöhemmissä tutkimuksissa ja selvityksissä ilmenee. Vain se merkitsee, miltä jokin asia tietyllä hetkellä näyttää. Myös jonkun yhteisön jäsenet voivat tulla järkyttävällä tavalla leimatuiksi, vaikka esiin nostettu ongelma koskettaisi vain harvojen toimintaa kyseisessä yhteisössä.

Medialla ja nykyään myös jokaisella yksilöllä sosiaalisen median käyttäjänä on valtava vastuu.  Olen miettinyt tätä kaikkea jo ennen #metoo -kampanjaa tai Suomen teatteri- ja elokuva-alan viimeisiä kohuja. Olen miettinyt tätä jo ennen tapaus Laajasaloa ja ennen vanhoillislestadiolaisuuteen liittynyttä pedofiliakohua. Nämä ajatukseni eivät nyt liity mihinkään yksittäiseen tapaukseen.

Ongelman ytimessä on mielestäni kolme kysymystä: Missä määrin asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät? Mikä määrä totuuden ymmärtämistä oikeuttaa meidät saattamaan jonkun ihmisen tai yhteisön julkisen tuomion ja häpeän alaiseksi ohi oikeuslaitoksen? Miten taata yhtä aikaa ihmiselle ehdoton oikeus kertoa omista kokemuksistaan julkisesti ja "vastapuolelle" oikeus maineeseen ja kunniaan?

Markkinoinnin ja viestinnän yksi tärkeä tehtävä on saada asiat näyttämään siltä, miltä palkkaa maksava taho haluaa niiden näyttävän. Haluaisin ajatella, että vastuullisen median ensisijainen tehtävä on tuoda tietystä asiasta tai tapauksesta esiin kaikki eri näkökulmat ja etsiä mahdollisimman puolueettomasti ja tinkimättömästi totuuden ydintä. Samalla on pakko tiedostaa, että paraskaan toimittaja ei ole sidonnaisuuksista vapaa, kaikkitietävä tai täydellisen objektiivinen. Ja toisekseen, lyhyet jutut ja kiihkeä julkaisutempo eivät millään mahdollista kaikkien eri näkökulmien esille tuomista samassa jutussa.

Haluaisin ajatella, että myös kirkon työn ytimessä on totuus eikä se, miltä joku asia näyttää. Toki nämä asiat voivat joskus olla lähellä toisiaan.

Pystymmekö ylipäätään koskaan saamaan esiin jostakin asiasta kaikki eri näkökulmat ytimiään myöten? Vastaus lienee: emme. Kuinka lähelle totuutta yksittäinen ihminen tai tiedotusväline sitten voi päästä? Mikä määrä totuuden eri puolia riittää perusteeksi tehdä juttu, kirjoittaa julkinen blogikirjoitus tai kolumni niin, että sen seurauksena joku ihminen tai yhteisö joutuu erittäin huonoon valoon?

Minulla ei ole näihin kysymyksiin vastauksia. Ne vaivaavat minua.

 

 

12 kommenttia

  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Sanonnan “niin on jos siltä näyttää” alkuperäisin muoto on Pirandellolta ja se kuuluu: “niin on jos teistä siltä tuntuu,” ja se ehkä parhaiten kuvaa sitä, miten totuus jostakin asiasta nykyisin muodostuu.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Kiitos Kari-Matti, tuo on ehkä vielä astetta hurjempi lause.

    Somekeskustelussa omalla Facebook-seinälläni tuli muuten esiin tähän liittyen yksi tärkeä lisänäkökulma, jota en kirjoittanut blogikirjoitukseen: Oikeusjärjestelmämme keinot puuttua (varsinkaan ennaltaehkäisevästi tai riittävän aikaisessa vaiheessa) kiusaamiseen ja alistamiseen ovat puutteelliset. Se on iso osa ongelmaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Terhi Saarinen sanoo:

    Erittäin hyvin kirjoitettu blogi ja kysymyksenasettelu on selkeä. Jäin pohtimaan kuitenkin, onko totuus se sana, joka on paras sana blogin teemassa. Luin juuri jonkun vähän vanhemman lehtijutun, jossa ulkolainen, taisi olla amerikkalainen media-alan ihminen sanoi, että tässä ajassa totuus ei voi enää olla median tavoite, vaan pikemminkin se, että on luotettava. Toki on edelleenkin tilanteita, jossa juuri totuus on se, josta mediaa kiitetään. Ilman mediaa totuus ei olisi tullut julki – tämä on teemana elokuvassa The Post, ohjaus Steven Spielberg.

    Siis kysymys tuolloin onkin, milloin voimme luottaa median välittämään uutiseen ja tai kuvaukseen asiasta tai tapauksesta. Ammattijournalismi säätelee oma eettinen ohjeistus, toisin on harrastelijasisällöntuottajilla.

    Mitä näkökulmien runsauteen tulee, on siinä monia haasteita. Ensinnäkin kuka kelpaa, sopii, on tarjolla, näkökulmansa esittäjäksi. Toisekseen ovatko kaikki näkökulmat yhtä arvokkaita, tai luotettavia. Käsittääkseni näkökulmien kohdalla journalistit ovat liian helposti ajautuneet tasapuolisuuden ansaan. Esimerkiksi aiemmin ilmastonmuutosta koskevissa ohjelmissa saattoi olla eturivin ilmastotutkija sekä ilmastoskeptikko, jolla ei ollut omaa tutkimustaustaa.

    Uskontojournalismissa moninäkökulmaisuus saattaa olla erityisen haastavaa, koska ollaan kosketuksissa ihmisten identiteetin kaltaisten arvomaailmojen ja maailmankuvien kanssa ja yhteisöjen kanssa. Tunteet ovat lukijalla tuolloin vahvasti mukana, ainakin toisinaan. Ihmiset tukeutuvat omaan kokemukseensa ja saattavat sen pohjalta kiistää uutisen, kolumnin jne. Tai vaikkapa tiedejournalistin laajan artikkelin.

    Itse koen, että viimeisen vuoden aikana on tapahtunut edistystä kirkollisessa mediassa. En yksilöi tarkemmin tässä kommentissani, miksi olen tyytyväinen.

    Näkökulmista toteaisin vielä sen, että on mahdollista kertoa suurta yleisöä koskettavasti jotain hyvin tärkeää kertomalla siitä mitä tapahtuu kirjoittamalla vain omasta näkökulmastaan. Näinhän teki Kirkko ja kaupunki -lehden entinen, vastikään syöpään menehtynyt toimittaja Marja Kuparinen. Hän kirjoitti elämänsä viimeisen vuoden kolumnia Syöpäläinen.

    Luotettavuus liittyy läpinäkyvyyteen, taustatyön tekemiseen, joka ei ole vaikeaa netin aikakaudella. Näkökulmia löytyy, wikipediasta löytyy tietoaines, löytyy sosiaalisen median blogeja ja kommenttiketjuja. Olennaista onkin se, onko aikuisilla median lukutaitoa; onko aikuisilla taitoa arvioida tiedon ja informaation luotettavuutta; onko aikuisilla taitoa arvioita onko tietolähde luotettava ja mitkä ovat tietolähteen sidonnaisuudet ymv. Aikuiset tarvitsisivat mediakasvatusta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Kiitos Terhi Saarinen monipuolisesta pohdinnastasi. Tuo onkin kinnostava kysymys, voivatko totuudellisuus ja luotettavuus tarkoittaa joskus eri asiaa. Itse näkisin ne kyllä aikalailla yhteneväisiksi asioiksi, kun puhutaan mediasisällöistä.

    Tuosta olen ehdottomasti samaa mieltä, että kaikki näkökulmat johonkin tiettyyn asiaan tai ongelmaan eivät aina ole samanarvoisia. Tieteellisesti tutkittu tieto ja “minusta tuntuu” tai “minä uskon” -argumentit eivät ole tasaveroiset vastinparit.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Terhi Saarinen sanoo:

      Täsmennän, että minun näkemyksessäni totuudellisuus ja luotettavuus ovat molemmat yhtäaikaisia pyrkimyksiä. Mutta totuus ja totuudellisuus eivät ole ole sama asia. Totuudellisuus on yksi olennainen osa sitä, miten luotettavuus rakentuu.

      Olennaista on pyrkiä totuudellisuuteen. Eri asia taas on tavoittaako totuuden tyhjentävästi. Kuva jonkun tapauksen totuudesta täydentyy toisinaan ajan myötä, ehkä monien vuosien tai vuosikymmenienkin jälkeen. Ratkaisevaa voi olla se, että jotkut sidonnaisuudet purkautuvat tai yhteiskunnassa käsitykset ja ilmapiiri muuttuu, tai tulee #metoo-kaltainen kampanja, joka palauttaa menneitä tapahtumia mieleen ja antaa uuden tilan puhua ja SANOITTAA kokemuksia, tapahtumia.

      Totuus tulee julki, kun jotkut siirtyvät eläkkeelle tai siirtyvät vanhuuttaan tuonpuoleiseen. Totuus tulee julki, kun jonkun suljetun yhteisön omasta keskuudesta nousee tutkijoita tai kirjailijoita tai dokumenttielokuvien tekijöitä. Tai totuus tulee julki kun arkistot avautuvat, kuten käy poliittisen historian osalta tai vaikka kansanmurhien osalta silloin, kun löydetään joukkohautojen lisäksi kirjallisia dokumentteja. Totuuden pahin vihollinen on hiljaisuuden ja vaientamisen kulttuuri sekä pyrkimys todisteiden hävittämiseen.

      Matkalla kohti totuutta totuudellisuus on luovuttamaton eettinen sitoumus.

      Mutta toki on niin, että on mahdollista rakentaa luotettavuutta ilman totuudellisuutta. Tuollaista luotettavuutta kutsutaan petokseksi, huijaukseksi, tai sosiopatiaksi, persoonallisuushäiriöksi. Mediasta puheenollen taas kyseessä on onnistunut valemedia.

      Väärinkäytöksistään kiinnijääneen tunnetun ja menestyneen henkilön kohdalla taas kyse on konsulttivetoisesta maineen hallintaoperaatiosta, jossa olennaista on luotettavuuden uudelleenrakentaminen. Siinä projektissa apureina voi toimia monen monta toimijaa, myös toimittajia kukin omien sidonnaisuuksiensa pohjalta. Hyötyjä, verkostoja, vastapalveluksia – on kaikenlaista, josta emme useimmiten tule koskaan tietämään.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Terhi Saarinen sanoo:

      Totuudellisuus tarkoittaa vilpittömyyttä, rehellisyyttä, sekä sitä että ilmaisee sen, mitä tietää asoiden totuudenmukaisesti olevan ja ilmaisee myös sen, mitä ei (vielä) tiedä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Emilia Karhu sanoo:

      Kiinnostava ajatus tuo, että on mahdollista rakentaa luotettavuutta ilman totuudellisuutta. Itse en kyllä siinä yhteydessä käyttäisi lainkaan sanaa luotettavuus, vaan juurikin niitä muita sanoja joita ehdotat: petos, huijaus tai sosiopatia. Itse liitän luotettavuuden ja totuudellisuuden aina termeinä yhteen. En näe että voisi olla todellista ja aitoa luottamusta ja luotettavuutta ilma pyrkimystä totuudellisuuteen. Mutta tuon ilmiön toki tunnistan, mistä kirjoitat.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Terhi Saarinen sanoo:

      Täsmennys onkin tarpeen liittyen luotettavuuteen. Niinpä palaan blogisi otsikkoon

      _Onko asia niin kuin se on vai sitä miltä se näyttää_

      Eli luotettavuus ilman totuudellisuutta näyttää luotettavuudelta.

      Luotettavuus plus totuudellisuus ovat luotettavuutta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Sähköpostilla saamassani palautteessa nousi hienosti esille ajatus siitä, että asioita on pakko käsitellä, myös julkisesti, vaikka koskaan emme tiedä kaikkea tai pysty kattavasti esittelemään kaikkia näkökulmia. On siis valtavan tärkeää ymmärtää ymmärryksensä rajallisuus. Pitäisi jättää aina auki mielessään ja sydämessään se mahdollisuus, että en näe tai tiedä tässä asiassa jotakin olennaista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Tärkeä blogi! Elämme erikoista aikakautta, muutama vuosikymmen sitten, emme saaneet sanaamme kuuluville, vaikka kuinka olisi ollut halua ja tarvetta. Hesarin mielipide palstalle oli turha kirjoittaa, koska vain promille pääsi läpi. Sana on nyt vapaa, mutta monesti vastuu puuttuu. Kaikki ovat nykyisin oikeassa ja kukaan ei ole väärässä, paitsi se, joka ei ole kanssani samaa mieltä. Moni joutuu tuomiolle, vaikka ei ole edes osallistunut keskuteluun…

    On hyvä muistaa myös se, että ihmisten tuomareiksi pyrkivät monesti itsensä kunnollisiksi luokittelevat ja itseään muita permpana pitävät ihmiset. Joku on sanonutkin, että ns. ”Hyvät” ihmiset ovat saaneet maailmassa paljon pahaa aikaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Kyllä Ismo Malinen: Maailma on muuttunut valtavasti ja nopeasti tässä suhteessa. Ja sekin lienee totta, että hyvyyden ja totuuden nimissä tehdään myös pahaa, tahallaan ja tahattomasti. Tässä uudessa tilanteessa on joskus kauhean vaikea arvioida, kenen hyvä ja kenen totuus painaa enemmän ja mikä oikeuttaa mihinkin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Niinpä ja joudumme väistämättä hakemaan oikean ja väärän mitan jossain vaiheessa takaisin keskusteluun. Nyt näyttää siltä, kuin jokainen itse määrittää nuo mitat vain itselleen sopivaksi ja siksi niiden suhde yleiseen todellisuuteen alkaa hämärtymään.

    Jos totuus on suhteellista, niin ollaan siirtymässä harmaalle sektorille. Oikea totuushan on alati pysyvä ja muuttumaton, siis tarkoitan, että on oltava totuus, joka on aina ollut totta ja pysyvää, meistä riippumatta tai juuri siksi, että olemme siitä lopulta hyvinkin riippuvaisia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Emilia Karhu
    Emilia Karhu

    Olen Kotimaan toimittaja, joka palasi jälleen opintovapaalta töihin.