Onko jumalanpalvelus koko seurakunnan juhla?

Jumalanpalvelusta on sanottu koko seurakunnan juhlaksi ja vielä siten, että se on kunkin seurakunnan näköinen. Mutta onko se sitä?

Kotiseurakuntani viime vuoden tasekirjassa on jumalanpalveluselämän tavoitteiden toteutumista arvioitaessa todettu, että ”valitettavasti jumalanpalvelus ei ole nykyisellään koko seurakunnan kohtaaminen vaan pikemminkin oma erillinen työmuotonsa”.

Tasekirjaa kirkkovaltuustossa käsiteltäessä tästä kohdasta syntyi keskustelua. Asian esille ottaneiden valtuutettujen mielestä näin ei voi kirjoittaa seurakunnan toimintakertomukseen. Heidän mielestään jumalanpalvelus on osallistujamäärästä riippumatta seurakuntaelämän keskus.

Tämä on hengellisesti ja teologisesti totta. Kirkko syntyi jumalanpalveluksen ympärille, jumalanpalvelusyhteisöksi. Ajateltiin, että palvelus tapahtuu nimenomaan tuossa tilaisuudessa pyhäpäivänä. Silloin Jumala palvelee ihmistä ja ihmiset palvovat ja kiittävät Jumalaa.

Pitkään seurakunnan toiminta ylipäätään tarkoitti vain jumalanpalvelukseen kokoontumista kirkossa ja kirkollisia toimituksia kasteesta alkaen. Myöhemmin ajatus on laajentunut niin, että jumalanpalvelus voi tapahtua muuallakin ja muuna ajankohtana kuin vain yhdessä tilaisuudessa ja yhdessä paikassa.

Sittemmin diakonia, työ lasten ja nuorten parissa ja vaikkapa yhteiskunnallinen vaikuttaminen sekä varsinkin kaikki ihmisten oma arkinen työ on nähty jumalanpalveluksena.

Näin jumalanpalvelus toteutuu riippumatta siitä, miten nuo pyhäpäiväiset messut toteutetaan ja kuinka moni niihin osallistuu.

Tasekirjan arvioinnissa oli kyse sen arvioimisesta, miten noiden messujen toteuttamisessa oli onnistuttu. Arvioitiin ihmisten toiminnan tuloksia. Kyse ei ollut messun hengellisen merkityksen arvioinnista. Sitä emme kykene mittaamaan, miten Jumala on messussa palvellut. Se on hyvin yksityinen kokemus.

Edellä lainatun arvion taustalla ilmeisesti oli sen toteaminen, että kovin pieni osa seurakuntalaisista tai edes seurakunnan työntekijöistä osallistuu viikoittaiseen messuun, eikä se siinä mielessä ”läpäise” kaikkea seurakunnan toimintaa.

Toisaalta juuri kertomusvuonna 2016 yhä enemmän seurakuntalaiset (”vapaaehtoiset”, ”maallikot”) osallistuivat kotiseurakunnassani – ja varmaan muuallakin – messujen, siis jumalanpalvelusten valmisteluun ja toteuttamiseen. Siinä mielessä ”koko seurakunnan juhla” toteutui.

Tiedän, että paljon tehtiin messujen eteen töitä, ja tuntui usein, että onnistuttiin.

Voidaan myös pohtia sitä, mitä osallistuminen tarkoittaa? Osallistuttiinko entisinä aikoina enemmän, kun oli pakko käydä kirkossa, mutta  messun toimitti pappi yksin? Tai vielä aikaisemmin, kun penkissä istuja ei ymmärtänyt kielestä mitään (eikä vieläkään aina).

Vuoden 2016 toimintasuunnitelmassa ei jumalanpalvelukselle ollut asetettu tarkkoja tavoitteita, joten mittaaminenkin voi tapahtua vain yleisellä tasolla. Miten voisi mitata messun toteutuksen onnistumista? Olisiko mittarina kävijöiden ja avustavien seurakuntalaisten määrä? Entä miten mitataan laatua? Voisiko eteisessä olla kysely kirkkoväelle saarnan, musiikin ym onnistumisesta?

Milloin toteutuu se, että messu on juuri kunkin seurakunnan näköinen? Siihen voi vaikuttaa muun muassa seurakuntalaisten osallistuminen valmisteluun. Usein messu taitaa kuitenkin olla enemmän toimittavan papin näköinen ja hänen mielensä mukainen.

Vanhastaan tiedetään, että monille seurakuntalaisille on tärkeää, että jumalanpalveluksia järjestetään, vaikka he eivät itse kovin usein osallistuisikaan. Kirkossa rukoillaan kaikkien puolesta. Konfirmaatiomessuissa ja vaikkapa joulukirkoissa voi todeta koko (iso määrä ja laaja kirjo) seurakunnan osallistumisen juhlaan.

Oma kantani ja suhteeni messuun on, että ihmisen osa on yrittää toteuttaa sen mahdollisimman hyvin juuri meidän aikamme ihmisille. Ja seurakunnassa tehtävälle työlle on myös asetettava toiminnallisia tavoitteita ja niitä voidaan mitata.

Mutta olen myös sitä mieltä, että jumalanpalvelus tapahtuu muuallakin kuin kirkkotilassa. Samoin ei kirkossa käymisellä voi mitata ihmisten uskonnollisuutta saati uskoa. Hengellisen elämän muodotkin muuttuvat ajan mukana. Niinpä pyhäkoulujakin voidaan pitää nykyään arkena.

Ihmisten hengellisen elämän muotojen muuttumisen tunnustaminen on kirkossa erityisen vaikeata. Vanhoista muodoista ja tavoista yritetään kaikin tavoin ainoina oikeina pitää kiinni.

  1. Kari-Matti Laaksosen ehdottamalla parokiaalisen järjestelmä purkamisella on varjopuolensa.

    Kirkkomme paikallisilla seurakunnilla on oma alueellinen vastuunsa kirkkomme sisälähetystyössä. Kirkolliset järjestöt toteuttavat sisälähetystyötä seurakuntarajat ylittäen. Molemmille työmuodoille on oma paikkansa.

    Paikalinen seurakunta verkostoituu paikkakunnan erilaisten toimijoiden verkkoon ja samalla kutsuu väkeä seurakunnan toimintaan. Paikallisen seurakunnan jumalanpalvelukseen löytää tiensä myös ne, jotka sukulaisten ja tuttavien kirkollisten toimitusten lisäksi käyvät messussa harvakseltaan, ehkä 2 – 5 kertaa vuodessa, ehkä vielä harvemmin, mutta käyvät kuitenkin.

    Aluevastuussa olevien seurakuntien rinnalla toimivat jumalanpalvelusyhteisöt tuovat saman kirkollisen ykseyden sisälle rinnakkaisen, toisiaan täydentävän mahdollisuuden osallistua jumalanpalveluselämään. Tätä mahdollisuutta voivat käyttää myös ne, jotka jostain syystä eivät koe kotipaikkakuntansa alueellisen seurakunnan jumalanpalveluselämää omakseen. Jumalanpalvelusyhteisön jäseninä he ovat osa samaa kirkkoa, edellä viittaamieni harvakseltaan messussa kävijöiden kanssa.

    Kirkon perinteisellä virkakannalla olevien teologien pappisvihkimysten osalta Kari-Matti Laaksonen on yksinkertaisesti väärässä. Heitä on vihitty pappisvirkaan kirkkomme kaikissa hiippakunnissa. Ei tosin muista virkaan vihittävistä erikseen.

    Osalle teologeista erillisvihkimys on omantunnon kysymys, mutta mikäli asiaa ei pohdita juuri kyseisen teologin , vaan kirkkomme tavallisten seurakuntalaisten näkökulmasta, niin miksi pitäisi vihkiä erikseen? On totta, että osa kirkkomme jäsenistä osallistuu jumalanpalvelukseen vain silloin kun sekä liturgi että saarnaaja on miespuolinen pappi. Harva heistä kuitenkaan kantaa huolta siitä, kuka kirkkomme piispa on kyseisen papin virkaan vihkinyt ja keitä muita on vihitty samalla kertaa.

  2. Jukka

    Parokiaalinen (eli kotikadun perusteella jokaiselle oman evl-seurakunnan määrittelevä) seurakuntarakenne on kuin viemäriverkosto. Parhaimmillaan se toimii hyvin ja palvelee kaikkia. Jos viemäri alkaa kuitenkin työntää tavaraa väärään suuntaan, siitä tulee kaikkien yhteinen ongelma. – Silloin on parempi päästä eroon koko viemäriverkosta ja alkaa käyttää ulkohuussia!!!

    Kuvio ei ole tietenkään aivan näin yksinkertainen. Voimmehan leikkiä ajatuksella, että vain osa viemäriverkostosta toimii väärinpäin. Kirkollisena ajatusleikkinä voisimme ajatella, että esim. Helsingin ja Turun viemärit työntävät tavaraa väärinpäin, mutta muualla maassa vielä kakka/pissi päätyy jätelaitokselle, vaikka välillä vähän pulpahteleekin väärinpäin… Silloin ulkohuusseihin ei tarvitsisi turvautua kuin Helsingissä ja Turussa…

    Muutettavat muuttaen voisi siis ajatella, että parokiaalinen järjestelmä purettaisiin aluksi vain osittain…

    Erillisvihkimykset ovat sitten hieman toinen juttu. Minusta ne ovat nykyoloissa aika kornia leikkiä, jos ei olla aidosti vastavuoroisessa hengellisen ohjauksen suhteessa omaan alueelliseen piispaan. – Olen siis ihan tyytyväinen, ettei niitä ole juurikaan järjestynyt…

  3. ”Kirkkomme paikallisilla seurakunnilla on oma alueellinen vastuunsa kirkkomme sisälähetystyössä.” Jossain päin käsitetään tuo lause, sunnuntaisien messujen pitämisenä. Eikä sitten muuta. Naapuriseurakunnassa sen sijaan voi olla aivan toiselainen meininki. Joka tähden matka suuntautuukin aina sinne. Papit ja työntekijät tulevat siellä tutuiksi. Silti pysyy tiukasti oman osoiteensa mukaisen seurakunnan jäsenenä. Oma seurakunta voi pysyä täysin vieraana. Jokin siinä kuviossa mättää pahasti.

Kirjoittaja

Markku Jalava
Markku Jalava
Olen kirkosta, historiasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta (muun muassa) kiinnostunut toimittaja-viestintäpäällikkö. Virasta irti, mutta luottamustehtävissä jatkan innolla, ja kirjoittamista. Olen kirkkovaltuutettu ja kirkkoneuvoston jäsen Nurmijärven seurakunnassa sekä ex-kirkolliskokouksen jäsen. Kokemusta on suntionkin tehtävästä.