Onko lain saarna suvaitsematonta syrjintää?

Onko nykypäivänä soveliasta saattaa toinen syyllisyyden tuntoon jostakin sellaisesta, joka on aikakautemme maalisten lakien mukaan täysin luvallista ja jota henkilö pitää omalla kohdallaan hyvänä asiana. Saako ihmiselle osoittaa juuri ne synnit joihin hän on elämässään takertunut? Entä jos siihen hajoaa hänen koko elämänsä ja identiteettinsä perusta? Sopiiko edes kyseenalaistaa onko henkilön motiivit elämänsä valintoihin itsekkäitä? Entä onko syrjintää saattaa ihminen löytämään itsestään sellaista syntiä, jota ei samassa muodossa ole kaikissa muissa?

Schmalkaldenin opinkohtien kolmannessa osassa 2. kohdassa todetaan: ”lain tärkein tehtävä ja vaikutus on, että se paljastaa perisynnin hedelmineen ja osoittaa ihmiselle, kuinka pohjattoman syvälle hänen luontonsa on langennut ja turmeltunut” ja edelleen 3. kohdassa: ”Ihmisen täytyy kuulla tämä tuomio: Kenestäkään ei ole mihinkään, olittepa julkisyntisiä tai pyhimyksiä. Teidän jokaisen täytyy muuttua muuksi ja toimia toisin kuin nyt olette ja toimitte, keitä ja kuinka suuria, viisaita, mahtavia ja pyhiä te sitten olettekin. Tässä ei kukaan ole hurskas.”

Yksimielisyyden ohjeessa 5. kohdassa puolestaan todetaan: ” Kaikille lain saarnan järkyttämille katuville syntisille pyhän evankeliumin lohtua tuova julistus tarjoaa Kristuksen ansio uskolla vastaanotettavaksi. Evankeliumi ei nimittäin julista syntien anteeksiantamusta piittaamattomille, itsevarmoille sydämille, vaan särkyneille ja katuville (Luuk. 4:18). Evankeliumin saarnaa tarvitaan, sillä muutoin lain aikaansaama katumus eli järkytys ei koidu pelastukseksi (2 Kor. 7:10) vaan johtaa epätoivoon.”

Lain saarnan tehtävä on siis pudottaa jokainen erikseen alas omalta individualistiselta jalustaltaan ja sen jälkeen hänelle annetaan evankeliumin julistuksella lohdutus.

Miten asia on käytännössä nykyaikaisessa yksilökeskeisessä yhteiskunnassa? Kerrommeko vaikkapa urheilijalle, joka on koko elämänsä etsinyt menestystä kilpakentiltä, että hänen pitää laittaa talenttinsa jakoon, mutta ei saa etsiä siitä omaa kunniaansa. Kunnianhimo on ollut hänelle menestyksen avain, mutta nyt se onkin este hänen ja Jumalan välillä. Me toiset emme toki näe, mikä on ollut kilpailemisen todellinen motiivi ja onko oma kunnia mennyt Jumalan edelle, mutta jos kalikka kuitenkin kolahtaa? Toimimmeko silloin häntä kohtaan väärin?

Entä ihminen joka on omalla tavallaan ”menestynyt parisuhderintamalla” toisin sanoen hänellä on monipuolisesti kokemusta haureudesta, eikä hän katso elämäntavassa olevan mitään vialla. Pitäisikö hänen saada jatkaa tyytyväisyyden tilaansa ilman lain saarnaa? Miten hän silloin voisi kohdata pelastavan evankeliumin?

123 kommenttia

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Herran ja Hänen tahtonsa tuntemista on vaikea opiskella ilman laista kertomista. Toinen kysymys on sitten se, mitä johtopäätöstä lain kuulemisesta ja opiskelemisesta hyvässä lykyssä seuraa. Lain saarnaa voi useasti verrata suihkussa käyntiin, minkä jälkeen hetken tuntuu paremmalta ja puhtaammalta. Todellista kääntymistä ja uudelleen suuntautumista tapahtuu sitten vähemmän. Mutta miten voisikaan muuta tapahtua. Me olemme pakotettuja reilun pelin hengessä hyväksymään itsekkyyden ja joukkuepelin vaatimukset. Jos Et niitä hyväksy, Olet ulkona joukkueesta. Hiljaiset säännöt, jotka kaikki tunnemme, ovat niin hyvät ja tehokkaat, että toimimme niin kuin Meidän halutaan ja oletetaan toimivan. Emme tunnusta puhumatonta vaatimusta siitä, että Meistä halutaan kasvattaa pikkukapitalisteja, jotka mitään kyselemättä ostamme ja ostamme Itsellemme parempaa ja jotakin uudestaan onnea tuovaa. Miten rehellistä on tällaisessa kulttuurissa vaikka seurakunnan keskellä toivottaa Herran Rauhaa, Shalom. Missä on kirkon julistus epäjumalanpalvontaa kohtaan. Missä kirkko varoittaa vääristä profeetoista. Miksi kirkko ei anna jäsenilleen sielun hoito-opetusta. Miksi rippi ei kirkossamme kuulu sakramentteihin vaikka sen pitäisi kuulua. En toki katolisia hyvityksiä kaipaa, mutta katumuksen sisällön uudelleen ymmärtämisellä Lutherin ripistä saa riittävän hyvän. Katumuksen ja syyllisyyden ymmärtäminen on ripin suhteen myös haluttava ymmärtää Ihmisarvon mukaisesti. Yksityistä ja yleistä on monesti vaikea erottaa. Siksi ehdotan sitä, että lain paremmin ymmärtämiseksi kirkon julistuksen on selvemmin lähdettävä epäjumalanpalvonnan paljastamisesta. Tämä saattaa olla monelle papille ylivoimainen tehtävä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Minusta joukkuepelin perussäännöt kluuluvat enemmänkin Jumalan lain kuin itsekkyyden lain piiriin. Yhteissiä sääntöjä noudattamalla kukin hillitsee omaa henkilökohtaista itsekkyyttään. Joukkuesäännöt tukevat itsekkyyttä vasta siitten, jos niiden avulla vaimennetan joidenkin ihmisten mahdollisuuksia muuhunkin kuin itsekkyyteen. Näitä tapauksia toki on ja runsaasti.

      Onko sitten yhteinen edunvalvonta itsekkyttä ehkä on, ehkä ei. Riipuu myös siitä millaisia etuja ajetaan. Se on kuitenkin varmaa että henkilöt, jotka ovat kieltämässä muilta yhteisen järjestäytyneen edunvalvonnat tai rajoittamassa tätä merkittävästi, tekevätsen itsekkäaistä perusteista.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    Antinomismi on mitä suurinta epäitsekkyyttä. Se suo etuja muille nautittavaksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Onkohan sitenkään noin. Ajattele kolikon toista puolta.

      Nautinnollinen elämä ei sitäpaitsi ole mikään synti, ellet sitten tarkoita sillä huoraamista ja juopottelua. Mutta jos kolpakko silloin tällöin ilman humalahakuisuutta maistuu, niin hyvä. Siemaise Herraa ylistäen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Synnillistä pohdintaa… Jos kielletään “alkusynti” niin joudutaan teologisesti kaltevalle pinnalle, joudumme myöntämään, että ihminen voi teoillaan pelastaa itsensä synnin ja kuoleman vallasta. Synti ja syntinen on erotettava kuin Laki ja Armo, jos syntinen ihminen tekee luontonsa mukaan, kuka voi auttaa? Jos armahdettu syntinen tekee luontonsa mukaan, kuka voi auttaa?

    Nyt on vallalla outoa teologiaa, jossa ihmisen tila syntisenä pyritään hyväksymään ilman synnin tunnustamista, joka taas johtaa auttamatta siihen, että koska ihminen ei voi elää synnitöntä elämää, niin pitää sallia osittainen synnin tekeminen. (Alkusynti ei ole teologisesti tekemistä vaan olemista)

    Ihminen, joka tuntee syntinsä, ei kiellä omaa kieroutunutta ja raadollista olemustaan, mutta Kristitty tuntee myös Kristuksen avun ja uskon kautta varjeltuu pahasta, joka asuu ihmisessä ja saa meissä aikaan kaikenmoista vääryyttä.

    Kristitty ei siis ole synnitön, muuten kuin Kristuksessa. Kristitty myöskin oppii ajan myötä Armon kasvattamana erottamaan hyvän pahasta.

    Jos meissä asuu synti, niin miksi se kielletään? Totuudessa kulkeminen, ei ole synnin ja kieltämistä, vaan sen tunnustamista josta seuraa katumusta, anteeksiantoa ja anteeksi saamista, lohdutusta, kohtuullisuutta, järjestystä, arvonantoa ja kaikkea hyvää. kateus ja eripura tulee lain ja armon sotkemisesta.

    Minä olen tullut, että teillä olisi Iloa, rauhaa ja yltäkylläinen elämä. Lain kautta tulee kuolema. Eikä lakia ole pantu vanhurskaalle vaan lainrikkojalle, että synti paljastuisi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Synnistä syyllistäminen on kirkon historiassa ja kenties nykyisn kohdistunut usein vieteltyihin,ei viettelijöihin. Niinpä tupakointi oli aikanaan synti, (paitsi rovastin vesipiippu…) muta syöpäteollisuuden edusmies eli tupakkatellisuuspamppu oli kenties kunniavieras piispan pöydässä…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jukka Kivimäki
    Jukka Kivimäki

    Aktiiviseurakuntalainen Espoosta. Päivätyössä ammatillisen koulutuksen parissa.