Onko nojatuolikirkko jumalanpalvelus vai hartaushetki?

Koronaepidemian takia olemme joutuneet tutustumaan aivan erityiseen spesialiteettiin nimeltä etäkirkko: Samaan aikaan kun näitä rivejä kirjoitan, maan hallitus funtsii Säätytalolla, missä järjestyksessä ja missä määrin yhteiskuntaa voidaan käynnistää voimassa olevia rajoituksia purkamalla. Jos kirkonmenot sallitaan seurakunnalle pian laajemminkin, niin tämän bloggauksen juju katoaa kertaheitolla kuin ilmavaiva Saharaan. No, silläkin uhalla jatkan kirjoittamista.

Jumalanpalvelusten striimauksen hyviin puoliin kuuluu se, että nyt on todella helppo päästä kurkistamaan, millaisia sanajumalanpalveluksia Suomen Siionissa toimitetaan. Toivottavasti nyt opittuja taitoja ei täysin hylätä kirkon ovien jälleen avauduttua kaikelle kansalle. Huono puoli asiassa on, että kun kansa on nyt tottunut surffailemaan kirkosta toiseen, saa yhdessä ainoassa kirkossa livenä kovalla kirkonpenkillä istuminen sohvalla löhöämisen sijaan monet kaipaamaan kaukosäädintä, jossa on pikakelaus ja mykistys.

Viestinnän kannalta se, MITEN jokin asia esitetään, on aivan yhtä tärkeä juttu kuin se, MITÄ sanotaan. Korona-aikana tuo MITEN tarkoittaa nimenomaan striimausta. Jos se ei toimi, niin seurakunta äänestää kaukosäätimillään. On hyvin raskasta yrittää seurata lähetystä, jossa kuva on epätarkka, ääni katkeilee, kamera pysyy paikallaan eikä käänny esimerkiksi musisoivia kanttoreita kohti vaan kuvitelee (sinänsä luterilaisesti), että tässä seison enkä muuta voi. Voi, voi sentään!

Selityksiksi huonolle laadulle olen kuullut mm. sen, että ei ole määrärahoja, ei koulutusta, ei taitoa ja huono kalusto. Hei, come on, nämähän ovat pelkkiä tekosyitä: Jos on halua palvella seurakuntalaisia tasokkaasti, niin ostopalveluja löytyy, seurakuntalaisissakin voipi olla riittävää ammattitaitoa homman hoitamiseen. Miksi tällaisten ratkaistavissa olevien asioitten takia pitäiai mämmätä koko seurakunnan hyvä maine?

Entinen duunipaikkani Helsingin tuomiokirkkoseurakunta on jo vuosia sitten oivaltanut ammattitaitoisen ja siksi hyvälaatuisen tallentamisen idean. Raamatun tekstit ja virsien sanat näkyvät kuvasta visuaalisesti hyvin tyyliteltyinä. Niinpä tuomiokirkosta striimattujen jumisten seuraaminen on ilo näkövammaisenkin katsojan silmälle.

Eläkeukkona huomaan tänä outona keväänä haikailleeni, että hei, tuollaisissa kirkonmenoissa olisi varmasti ihan kiinnostavaa saarnata! Seurakunnaksi kirkonpenkkeihin istuttaisin lystikkäitä ja isokokoisia pehmoleluja. Niitä omituisia otuksia saisi varmasti olla läsnä enemmänkin kuin kymmenen. Haaveeni on kuitenkin turha, sillä perussairauksieni takia karanteenielämää viettävänä minun pitää pysyä kotona. Ainoa lohdutukseni on se, että näin voin pelastaa ihmishenkiä, siinä joukossa myös omani.

Aivan toisenlaista mallia Jumalan palvelemisessa edustavat seurakunnat, jotka matkivat telkkarista tuttua nojatuolikirkkoa, jossa käydään sanajumalanpalveluksen kaavaa läpi ilman liturgista vaatetusta laiskanlinnan uumenista käsin päin.

Miten ihmeessä monet seurakunnat ovat omien sunnuntaijumalanpalvelustensa sijaan valinneet tämän TV-formaatin? Miksi toimittajien pitää istua nojatuolissa omissa kamppeissaan kun voisivat vallan hyvin seisoa ja kulkea alboissaan ja stolissaan? Voi, miten laiskan vaikutelman tuollainen istuminen antaa. Terveysviranomaisten  olen antanut kertoa itselleni, että istuminen tappaa. Kun olen kysellyt, miten ihmeessä ortodoksiset uskonveljeni jaksavat seisoa liturgioissa tunnista toiseen, on vastaus ollut ehkä hieman hämmentäväkin: Kyllä siihen tottuu.

Jo papinkoulussa kuulin, että meitä luterilaisia pidetään monessa mielessä laiskoina kristittyinä huolimatta siitä, että eräässä virressämmekin lauletaan näin: ”Tiel elon velttona olla ei auta, / vaarat ne vaanivat vaeltajaa/kunnian kruunua laiska ei voita/ turhaan ei aikaansa tuhlata saa” (Joutukaa sielut-virren vanhat sanat).

Alboista paastoamista vieroksun. Minulle ei riitä vastaukseksi se, että korona-aikana on epähygieenistä käyttää kyseisiä valkovaatteita. Luulenpa kuitenkin, että kirkkojen  sakastien vaatekaapeissa hengaavissa alboissa on puisessa hengarissa kunkin käyttäjän ikioma nimi.

En soisi, että poikkeustilanteessa unohdetaan alban kaunis symboliikka ja teologia: Albahan on kirkollisissa palvelutehtävissä ja toimituksissa käytettävä pitkä, valkoinen kaapu. Alba on erityisesti jumalanpalvelusta toimittavan papin perusasu, mutta Suomen EVL kirkossa sitä käyttävät kaikki ehtoollisen jakajat. Samoin alban pukevat ylleen konfirmoitavat rippikoululaiset. Valkoiseen pukuun puetaan myös kaiken ikäiset kastettavat. Albaan pukeutuva pukee vertauskuvallisesti ylleen Kristuksen (Room. 13:14): Vapahtajan armo ja rakkaus peittävät alleen inehmon oman vajavaisuuden ja syntisyyden. Siksi omia kledjuja ei pitäisi kyseisissä palvelutehtävissä suosia.

Kun oma kotiseurakuntani Tapiola joutui kirkon peruskorjauksen takia väistötiloihin, niin siinä yhteydessä otettiin käyttöön myös epäliturgiset nojatuolit. Olen jutellut netissä monien ihmisten kanssa, jotka ovat sitä mieltä, että ei tämä tällainen ole mikään jumalanpalvelus. Kun kysyn, että mikäs sitten, niin he ovat vastanneet, että pyhäpäivän hartaushetki. Jotkut valistuneet keskustelijat ovat viitanneet jopa kirkkojärjestykseen, joka velvoittaa kaikki seurakunnat järjestämän jumalanpalveluksia sunnuntaisin ja muina pyhäpäivinä, hartaushetkistä ei sanota mitään.

Toisaalta ei kirkkojärjestys tiedä mitään koronastakaan ja sen mukanaan tuomista erityisjärjestelyistä, mutta kirkkojärjestys sanoo, että jumalanpalvelukset on pidettävä ja kirkolliset toimitukset suoritettava kirkkokäsikirjan mukaisesti. Nojatuolit ovat niin ikään pöhköjä mööpeleitä kirkkotilaan.

Uskon, että Tapiolan seurakunta voi hyvinkin petrata kuin possu juoksuaan siirtymällä striimaamaan Otaniemen maailmankuuluun kappeliin, jossa arkkitehtipariskunta Heikki ja Kaija Siren halusi korostaa Luojan ja luodun välistä kohtaamista. Tuossa kappelissa seurakuntamme saanee taas kokea viettävänsä yhteistä Jumalan kansan juhlaa. Kauanko, Herra, meidän vielä täytyy odottaa?

 

Ylin kuva: Kuvaus, kamera, käy!

Keskimmäinen kuva: Kun työvoimaa on vähän, niin vähiä voimia on säästettävä relaamalla

Alin kuva: Otakappeli odottelee päästäkseen taas palvelemaan, vaikka striimiporukkaa

  1. Jahas, tilanne elää, niin kuin tietenkin oikein ja kohtuullista onkin.

    Suomen ev.-lut. kirkon piispat pikaohjeistavat seurakuntia jumalanpalvelusten osalta seuraavasti:

    ”Jumalanpalveluksia voidaan 1.6.2020 alkaen toteuttaa kirkkotilassa läsnä olevan seurakunnan kanssa. Niihin voi osallistua enintään 50 henkeä. Jumalanpalveluksissa voidaan viettää ehtoollista.

    Osanottajien turvallisuus tulee varmistaa huolehtimalla turvaetäisyyksistä ja antamalla ohjeita hygieniasta. Mikäli kirkkotila on pieni, voidaan väkimäärää joutua rajaamaan alle 50 hengen.

    Hiippakunnat antavat tarvittaessa tarkempia ohjeita. Jumalanpalvelusten välittämistä verkkoon (video- tai audiostriimaus) suositellaan jatkettavaksi edelleen.”

    Tässä viestiketjussa oli aikaisemmin puhetta siitä, että josko suntio joutuu kirkon / kappelin / Virsun ovelle portsariksi, niin se olisi aikamoisen kenkku juttu. Vaan jos katsomme aikaa taaksepäin, niin ehtoollisia vietettiin paljon harvemmin ja ehtoolliselle tulijat kirjattiin virallisesti etukäteen edellisenä lauantaina erityisen ripin yhteydessä. Miten olisi tänä päivänä? Ilmoittautuminen messuun netin välityksellä? Kun 50 ilmoittautuneen raja tulee täyteen, ohjelma kertoo jouluevankeliumin tavoin, että täällä on nyt aivan täyttä.

  2. Tuli käytyä kaupassa. Vaikuttaa siltä, että kun hallitus on luvannut ihmisille vapautta virus näyttää unohtuneen täysin. Toivottavasti tässä ei nyt käy niin, että sairaalat alkavat täyttyä. Kirkon olisi omasta mielestäni kannattanut odottaa, kunnes kaikki ne jotka kirkkoon haluavat mennä sinne myös pääsevät. Tuo 50 on keinotekoinen raja. Entä sitten kun tulee 10 tai 20 enemmän, käännytetäänkö heidät ovelta? Teille ei ole enää sijaa tässä majatalossa!

  3. Pentti: On niitä karanteenilaisia toki muitakin kuin vain yli 70-vuotiaat. Riskiryhmään kuuluvat esim. diabeetikot, tupakoitsijat, astmaatikot sekä ne, joilla on korkea verenpaine tai ovat rankasti ylipainoisia. Jos olisin kyennyt edes aavistelemaan, että meikäläinenkin joutuu ykskaks yllättäen tilille vääränlaisista terveyteen liittyvistä elämänvalinnoistaan maailmanlaajuisen koronavirusepidemian vuoksi v. 2020, en taatusti olisi hankkinut itselleni noita mainittuja vaivoja!
    Terv. Nimimerkki: Jälkiviisas

  4. No niin Hannu: Nyt yritän kirjoittaa hieman enemmän otsikon ja blogin teemasta. Onko nojatuolikirkko jumalanpalvelus riippuu täysin siitä, mitä tarkoitamme sanalla ”jumalanpalvelus”. Nojatuolikirkko ei ole ehkä jumalanpalvelus, jos tarkoitamme jumalanpalveluksella käsikirjan mukaista jumalanpalvelusta. Ja toisaalta jokaisen seurakunnan tulisi toimittaa jumalanpalvelus ”määrämuotoisena” sunnuntaisin ja pyhäpäivinä klo 10 ellei seurakunta ole päättänyt ajasta toisin. Kapitulin pitää kaiketi edelleen vahvistaa seurakunnan päätös. Seurakunta voi yksittäisissä tilanteissa pitää jumalanpalveluksen muunakin aikana, jos näin on päätetty. Määrämuotoisen jumalanpalveluksen sisällä on paljon erilaisia toteuttamisvaihtoehtoja, mutta tietyt raamit pysyvät samoina.
    Jos taas jumalanpalveluksella tarkoitetaan Jumalan palvelemista eli Jumalan eteen asettumista ja rukousta sekä sanan tutkailua niin nojatuolikirkko on jumalanpalvelus. Nojatuolikirkko voi olla myös kirkon ohjeistama jumalanpalvelus, jos siinä ovat tietyt elementit. Missään ei ole ohjeistettu, etteikä jumalanpalveluksessa saisi käyttää nojatuoleja ja etteivätkö toimittajat voisi myös istua. Se ei vain ole ollut liturginen opetuksemme ja käytäntömme.

  5. Olin englannissa yhdessä messussa ja messun alussa ihmettelin missä papit luuraa. Kaksi tyyppiä istui vaan siellä kirkon etuosassa farkut jalassa ja muutoinkin tavallisessa asussa. Oli se yllättävää kuulla, ette ne, ne on.

    Piispan vierailulla oli kerran ollut sitten ne albat päällä ja kun seurakunta sen näki, niin purskahtivat nauramaan. Kirkkoherra varoitteli sitten myöhemmin, että kun piispa seuraavan kerran tulee, niin älkää nyt sentään naurako.

    Eipä se messun kulkua mitenkään näyttänyt häirinneen, ettei alboja näkynyt. Suuresti arvostettuja papit näyttivät siellä kuitenkin olevan, vaikka eivät halunneet erottautua meistä muista.

    • Ei tämä mikään kannanotto ole alboja vastaan. Asioita voidaan vain tehdä toisellakin tavalla ja pääsevät ainakin yhtä hyviin tuloksiin.

    • Pekka P: Olet ilmeisesti istunut ns. matalakirkollisessa anglikaanimessussa? Anglikaanisen kirkon jumalanpalvelus on nääs nimittäin joko korkeakirkollisten juhlava messu kulkueineen ja liturgioineen tai matalakirkollisten maallikkoaktiivisuutta korostava pelkistetty jumalanpalvelus.

      Mä itse olen luterilaisena sen verran korkeakirkollista plaatua, että ei olisi tullut mieleenkään toimittaa messuja farkuissa ja ilman albaa. Ja alban alla on oltava suorat mustat housut, mustat sukat ja mustat kengät. Musta näin on hyvä. Virkaohjesäännönkin mukaan.

      Seurakuntalaistenkin soisin pukeutuvan kirkkoon hieman paremmin / siistimmin kuin arkena. Ykköset päällä olisi ehkä vähän liioittelua. Toisaalta parhaat kledjut ovat hyvä ratkaisu kirkollisissa toimituksissa, jotka useimmat ihmiset ymmärtävätkin juhlatilaisuuksiksi.

    • Pekka: Tuo tilannehan tuli aikaisemmin vastaan konfirmaatioitten yhteydessä. Kaikilla perheillä ei ollut varaa ns. rippipukuun. Rippialbakäytäntö muutti tilanteen tasa-arvoiseksi.

      Siistimmällä pyhävaatteella tarkoitan jotakin sellaista vaatekertaa, jota ei käytetä arkisin esim. duunissa vaan ikään kuin erotetaan jalompaan käyttöön. Jos tähän suinkin on varaa, niin tällainen pieni muutos olisi kyllä kaikin puolin arvostava ele. Kyllä se vaatekin viesti on: häissä iloitsemme tilaisuuteen sopivalla pukeutumisella, hautajaisissa suremme mustaan pukeutuen.

  6. Minä suren niitä, jotka eivät kehtaa tulla ja niitä jotka joutuvat kirkossa häpeämään väärän laista vaatetusta. Alba sinänsä on mainio juttu. Varsinkin kuorojen kohdalla. Sellaisen kun pukee ylle, niin kaikki on heti yhtä hienossa asussa. Sama se on papin työssäkin. Ihmiset on kovin tarkkoja pappien pukeutumisen suhteen. Joten alba voi pelastaa monta pappia moitteilta. Ei tarvitse pohtia sitäkään; jäiköhän viilot auki. Alban käytössä on monia hyviä puolia, mutta myös haittoja.

Kirjoittaja

Hannu Kiuru
Hannu Kiuruhttp://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121