Onko vanhalla kummeja?

”Tuo se ei maaliman pahuulesta tielä vielä mitään”, sanoi eno kun vauvan koppaan kurkisti. Minä siellä kopassa ja eno lomalla rintamalta. Sopivasti lomalla, niin että pääsi kummiksi minulle, muina kummeina mummu ja vaari, kun hevosen kyydissä köröteltiin pappilaan.
Tämä minulle myöhemmin kerrottu episodi palautui taas mieleeni, kun kaksi omaa kummityttöäni antoivat kilvan palautetta edelliseen blogiini ”elämän tallentamisesta”. Vakuuttivat somessa, että kummitätinä olen aina osa heidän elämäänsä.
Se saikin minut pohtimaan, onko kummiudessa jotakin sellaista, joka kantaa yli rajojen. Ajan rajojen yli, lyhyempien ja pitempien. Onko vielä vanhalla kummeja?
Kummius liittyy kasteeseen, joka on pyhä sakramentti. Jotakin tästä pyhyydestä lankeaa kai kumminkin ylle. ”Vanhemmat ja kummit, pyhä kaste velvoittaa teitä yhdessä seurakunnan kanssa huolehtimaan hänen kristillisestä kasvatuksestaan”, lausutaan kastemaljan äärellä. Kummin käytännön tehtävät jäävät useimmiten oman harkinnan ja elämänkatsomuksen varaan. Sen verran kirkkolaki kuitenkin edellyttää, että kummin on oltava kirkon jäsen. Usein kummiksi valitaan lähisukulainen tai muu hyvä ystävä.
Omat kummini ovat jo kuolleet, kaikki kolme. Synnyin sota-ajan tiimellyksessä ja eno-kummi kaatui rintamalla 25-vuotiaana, kun itse olin 1½ vuotias enkä muista mitään. Ikinuoren kummi-enon suurennettu valokuva on katsellut minua lapsuuskotini seinältä niin kauan kuin muistan ja nykyisin oman kotini seinältä. Harvemmin sitä kukaan tulee pitäneeksi kummeja seinillään! Vaari-kummin hautajaisissa olin 7-vuotiaana, mummu-kummin hautajaisten aikaan aloitin juuri työni tuoreena teologina. Kummit ovat menneet, mutta kummius kantaa minua yhä, ulottuu ajan rajojen yli. Näin erityisesti enon suhteen, sillä toiset kummit miellän enemmän mummuna ja vaarina.
Monilla meistä on kummilapsia, joita muistamme eri tavoin. Mutta kuinka paljon me ikäihmiset muistamme omia kummejamme? Edes, keitä he ovat. Minkä nimisiä? Pyhän kasteen siunaus ei onneksi ole kiinni ihmisen muistista, niin uskon, kasteen siunausta kummit kantavat elämäämme vielä kuoltuaankin. Kummien nimet säilyvät kirkonkirjoissa, sen sain itsekin tuta, kun pappisvihkimystä varten vaadittiin kastetodistus. Mutta onko kukaan tehnyt tutkimusta kummien merkityksestä elämän loppuun asti, kummien ja kummilasten elämän?
Kummin tehtävästä ei voi erota eikä erottaa. Kuinka pitkälle kummiuden kantovoima siis riittää? ”…ovat lapsen vanhempien tukena…” sanotaan kastekaavassa. Ovatko kummit ensi sijaisesti vanhempien vai lapsen tukena? Rohkenen olettaa, että molempien. Mutta kuinka kauan? Onko vanhalla vielä kummeja?
Eno-kummini totesi (Lusin murteella) että ”tuo se ei maaliman pahuulesta tielä vielä mitään”, mutta lapsi kasvoi ja vahvistui ja oppi tietämään jotakin myös maailman pahuudesta. En muista eno-kummia livenä, mutta tiedän että olemme olleet kasvokkain. Siksi(kin) tämä aihe kiehtoo minua ja mielikuvitustani.
Kummit kuolevat, mutta kirkko ja seurakunta elää. Elämä ”yhdessä seurakunnan kanssa” kantaa. Kantaa silloinkin kun kummien kädet uupuvat.

Kirjoittaja

Liisa Järvinen
Liisa Järvinen

Olen nykyisin vapaaherratar (hienompi nimitys eläkeläiselle), mutta edelleen pappi ja samalla freelance-kirjailija. Tärkeimpiä harrastuksiani on kirjoittaminen ja lukeminen sekä Kreikan matkailu ja nykykreikan huvin-vuoksi-opiskelu. Luonto kaikessa vaihtelevuudessaan on myös tarkkailuni kohteena. Asun Helsingissä Oulunkylässä. Moni juttu mietityttää ihan uudella tavalla sitä mukaa kuin ikää lisääntyy. Jotakin näistä mietteistä taritsen myös sinulle näissä blogeissa.

Kirjoittajan viimeisimmät blogit

Kirjoittajan luetuimmat blogit

Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit