Onko yhteisen kirkon aika ohi?

Kirkon sisäisten ristiriitojen ratkaisemiseksi tai lieventämiseksi on ehdotettu, että alueellisten paikallisseurakuntien lisäksi (tai tilalle) voisi perustaa niin sanottuja henkilöseurakuntia, joihin ihmiset voisivat liittyä riippumatta siitä, missä asuvat, ja jotka voisivat olla teologisesti ja toiminnallisesti omannäköisiään. Yhteinen kirkko olisi lähinnä eri seurakuntien sateenvarjo-organisaatio.  On esitetty, että ihmiset joka tapauksessa valitsevat omat yhteisönsä, ja tällaiseen meilläkin jossain vaiheessa on pakko suostua. On sanottu, että tällaiset seurakunnat eivät vain ratkaisisi ristiriitoja vaan myös edistäisivät ihmisten tavoittamista ja uudistaisivat kirkon toimintaa.
          Niin sanottu heimoutuminen (tribalisation) on ilman muuta iso trendi. Ihmiset hakeutuvat kaltaistensa ja samanmielisten seuraan kaikkialla. Esimerkiksi Israelissa tämä näkyy puoluekentässä: on oma puolue Venäjältä muuttaneille, siirtokuntalaisille, uskonnollisille, Tel Avivin vasemmistolaisille jne. Tästä syystä hallitusta on ollut vaikea rakentaa. No, kirkossa rakenne ei ole erillään sanomasta. Onko hajoaminen ja erillään toimiminen antautumista ajan hengelle? Vai välttämättömyys maailman muuttuessa? Uudet vapaat seurakunnat maailmalla syntyvät usein jonkun vahvan persoonan ympärille ja aikanaan hajoavat ja kuolevat pois. Pitääkö tämä vain hyväksyä?
          Miten paha tilanne sitten nykyään on? Nykymuotoisen kirkon ja sen seurakuntien sisällä on ilman muuta vakavia ristiriitoja. Uuttahan se ei tietenkään ole, sellaisia oli jo alkuseurakunnassa.
          Vanhoillislestadiolaisilla on painavia opillisia erimielisyyksiä kirkon kanssa. Olennaiselta osalta he toimivat omissa yhteisöissään. Viidesläiset ovat aina epäilleet muiden seurakuntalaisten uskovaisuutta, ja myös he toimivat osittain omissa yhteisöissään. Osa viidesläisistä ja evankelisista käy nykyään enimmäkseen oman yhteisönsä järjestämässä jumalanpalveluksessa. Sitten kirkossa on monenlaisia muita ryhmiä ja jäseniä, joiden suhde kirkkoon on enemmän tai vähemmän jännitteinen: on vähemmistöaktivisteja, feministejä ja muita. Aika monien mielestä vapaus omanlaiseen julistukseen olisi tärkeä, ja he kärsivät siitä, että joutuvat pitämään sordinoa puheissaan.
          Minusta näyttää siltä, että tilanne kärjistyy, jos seurakuntalainen tai ryhmä tuntee joutuvansa ratkaisevalla tavalla osalliseksi itselleen mahdottomasta asiasta. Naisten pappeus (tai sen puuttuminen) näyttää olleen joillekin kirkon jäsenille tällainen asia. Pienehkö joukko ihmisiä erosi 70-80-luvuilla kirkosta, kun naisten pappeus ei toteutunut. Asian virallinen hyväksyminen 80-luvulla ei vielä saanut kuin hyvin harvan lähtemään kirkosta. Suurempi joukko on lähtenyt, kun naispuolisten pappien väistäminen on käynyt vaikeaksi. Onhan jo lähes puolet papeista naisia, ja työvuorojärjestelyjä pidetään nykyään syrjintänä.
          Samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen liittyvät asiat ovat myös olleet joillekin ratkaisevia kirkkoon kuulumisen kannalta. Vuosikymmenten varrella kirkosta on eronnut melko paljon ihmisiä, koska seksuaalivähemmistöjen asema kirkossa on heidän mielestään ollut huono. Viime aikoina kirkosta on eronnut enenevästi myös ihmisiä, joiden mielestä kirkko on ollut liian salliva tässä asiassa. Pitäisin aika todennäköisenä, että hirveän suuri määrä jäseniä ei eroa, kun kirkko virallisella päätöksellä hyväksyy samaa sukupuolta olevien vihkimisen. Todennäköisempää on lähteminen, jos homoparien vihkimistä ei voi väistää. Tällaista tilannetta taas ei välttämättä tule, koska samaa sukupuolta olevien vihkimisiä on vain muutama kymmenen vuodessa, ja pappeja sentään tuhansia.
          Yhteisen kirkkoon kuuluminen on vaikeaa tai mahdotonta niille, joiden mielestä ei voi kuulua kirkkoon, jossa edes periaatetasolla sallitaan itselle mahdoton asia. Jos riittää, että itse ei asiaa tarvitse hyväksyä tai sen voi käytännössä väistää, voi kuulua yhteiseen kirkkoon.
          Ehkä yhteisen kirkon ja yhteisten seurakuntien aika ei ole ohi.
          Vesa Hirvonen
          TT, dos.

30 kommenttia

  • Marko Sjöblom sanoo:

    Mikko A Himanka toteaa minunkin mielestäni keskeisen asian: kirkkomme riippuvaisuuden väestörekisteristä. Tämä taas on suoraa perua menneisyydestä, hyvässä ja pahassa. Samaan perinteeseen palautuu myös koko kysymys avioliittoon vihkimisestä (ja alueellisin perustein muodostetuista seurakunnista). Kirkkomme pitää kynsin hampain kiinni viimeisistä yhteiskunnallisista tehtävistään, koska ei ole realistisia mahdollisuuksia ja valmiuksia muuhun kuin entisellä mallilla jatkamiseen.

    Otan esille pohtimani ajatuksen. Tässä on vastakkain ainakin kaksi erilaista käsitystä seurakunnasta. Kärjistän hiukan. 1) Onko seurakunta varsinaisesti jumalanpalvelukseen kokoontunut jumalanpalvelusseurakunta (joko kirkossa tai jonkin yhdistyksen kirkkosalissa)? 2) Onko seurakunta varsinaisesti kaikkien kirkonkirjoissa olevien yhteisö?

    Pointti on siinä, että vielä 100 v sitten tehtiin laajalti ero tosikristittyjen ja kansankirkon yhteydessä olevien jäsenten välillä niin, että kaikki saivat olla ja tulla, mutta jälkimmäiset olivat samalla evankeliointityön kohteena tullakseen oikeiksi kristityiksi kummankin pitäessä kirkkoa itsestäänselvänä organisaationa.

    Nyt tämä pietistinen asetelma on kärjistynyt niin, että sekä jumalanpalvelukseen kokoontuvat tosikristityt että ne muut katsovat faktisesti olevansa oikeita kristittyjä, mutta edustavat yhä suuremmassa määrin toisistaan radikaalisti poikkeavia uskonkäsityksiä. Eivätkä edes ymmärrä toistensa kantoja. Ero on siinä, että 100 vuotta sitten pidettiin kokouksia ja perustettiin rukoushuoneita, mutta nyt pidetään tai puuhataan omia jumalanpalveluksia ja uusia kirkkoja. Ecclesiolat eli tosiuskovien yhteisöt ovat omassa mielessään muuntuneet yhä enemmän ecclesiaksi eli kirkoksi. Sitten voidaan myös pohtia, missä määrin vaikkapa naispappeuden torjuvien ajaminen marginaaliin tai ulos kirkosta sekä vaatimus spn-parien kirkollisesta vihkimisestä on edelleen kärjistänyt asetelmia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Vesa Hirvonen sanoo:

      Ehkä kumpikaan noista kahdesta seurakuntakäsityksestä ei tavoita olennaista, koska molemmat keskittyvät seurakunnan jäseniin. Sodan jälkeen Suomen kirkossa on korostettu, että sana ja sakramentit konstituoivat seurakunnan. Jäsenten tosiuskovaisuutta ei tällöin ole tarpeen tarkkailla.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Vesa on siinä oikeassa että armonvälineet luovat seurakunnan mutta armonvälineet eivät ole seurakunta vaan srk on pyhien yhteisö. Kokoontuvan srkn ”vaatimus” ei ole pietismiä vaan nousee tunnustuksesta / reformaattoreiden teksteistä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Vesa Hirvonen sanoo:

      Armonvälineitten kautta Kristus itse on läsnä, ja kirkon jäsenten pyhyys on Hänen pyhyyttään. Se vapauttaa itsemme ja toistemme tarkkailusta. On varmasti totta, että Vapahtaja kutsuu meitä kokoon ja lähelleen. En vain hirveästi pidä käsitteistä “jumalanpalvelusseurakunta” tai “ehtoollisseurakunta” silloin kuin niitä käytetään erottamaan jokin joukko joistain muista.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kosti Vasumäki sanoo:

      Mielestäni asiaa ylitulkitaan, mikäli ajatellaan, että seurakuntalaiset tarkkailevat toisiaan jumalanpalveluksessa käydessään, kuka on oikea uskovainen ja kuka ei. Tosin voihan joku niinkin tehdä. Itselleni se on kuitenkin vierasta. Tietenkin kuuntelen, miten julistaja käsittelee päivän tekstiä. Uskosta Jumalan sanaan riippuu kuitenkin kaikki. Kastettuina usko myös erottaa seurakuntalaiset toisistaan. Eikö papin tehtävänä ole juurikin vahvistaa seurakuntalaisten uskoa Kristukseen. Meidän tehtävämme ei ole erotella, kuka uskoo ja kuka ei. Sen tietää yksin Jumala, joka herättää uskon hänen sanaansa Pyhän Hengen kautta. Kuten reformaattori toteaa: “Usko on Jumalaan kohdistuva luja ja varma luottamus, että hän on meille suosiollinen Kristuksen tähden.” Tämä usko ja luottamus Häneen tulee kuitenkin koetelluksi ristin alla, josta meillä kaikilla, jotka uskomme Kristukseen on varma kokemus.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Onko yhteisen kirkon aika ohi, riippuu ihan siitä halutaanko se säilyttää. Ei hajoamiseen tarvita oikeastaan muuta, kuin jatkaa tällä samalla linjalla. Jos haluamme voiton, maksoi mitä maksoi, niin hajoaminen varmaankin toteutuu. Hajoamien voisi viedä jopa verotusoikeuden. Se mitä muuta menee saman tien, sopii vain arvailla. Kukaan ei tiedä tarkalleen. Sille tielle jos lähdemme, niin sieltä ei paluuta entiseen enää ole.

    Jollei muutoksia sallita niin varmasti repeämiä syntyy. Sateenvarjoseurakuntia tarvitaan joissakin tilanteissa kipeästi. Ei kuitenkaan kaikkialla. Alueseurakunnat toimii toisaalla aivan hyvin edelleen. Sateenvarjon alle ei seurakuntaa polkaista hallinnollisella päätöksellä. Ne täytyy kivulla synnyttää. Kivulloista on myös jatko. Jollei rahoitusta voida saada sateenvarjon alla eläviltä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Vesa Hirvonen. Olet tietysti oikeassa siinä, että Jumala luo seurakunnan/kirkon armonvälineiden kautta. Itse kysyn tällöin: mitä seurauksia on sillä, jos kastettu ei koskaan tule armonvälineiden osallisuuteen? Edelleen: entä, jos armonvälineitä ei hoideta Jumalan antamien ohjeiden mukaan, siis julisteta sanaa edes jotenkin puhtaasti ja sakramentteja toimiteta Kristuksen käskyn mukaan? Ja lopuksi: Ei kai pelkkä armonvälineiden osallisuuskaan auta, jos sanaa ei oteta uskossa vastaan? Entä jos monet herätysliikkeisiin kuuluvat käyvät “omissa” messuissaan siksi, että juuri siellä toteutuu armonvälineiden hoito oikean suuntaisesti ja usko tulee ruokituksi? Itsellänikin on omakohtaisia kokemuksia tästä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Vesa Hirvonen sanoo:

      Marko, teet aiheellisia kysymyksiä. Huonoja seurauksia on, jos kastettu ei koskaan enää tule armonvälineiden osallisuuteen. Ja huonoa on, jos evankeliumia ei julisteta eikä sakramentteja jaeta. Herätysliikkeiden omissa messuissa epäilemättä julistetaan evankeliumia ja jaetaan sakramentteja. Minä en kuitenkaan epäile, etteikö niin tehtäisi myös kaikissa kirkkomme seurakunnissa. Jonkun mielestä laimeasti ja voimattomasti, mutta kumminkin.

      Kirkossahan on aina ollut ryhmiä ja jäseniä, jotka ovat pitäneet kansankirkkoa laimeana, langenneena ja vääriä kompromisseja tekevänä. Osa on eri aikoina lähtenyt kirkosta juuri näistä syistä: vapaakirkolliset, STLK, Luther-säätiö ym.

      1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa raamatulliset arkkipiispa Gustaf Johanssonin johdolla olivat valmiita tinkimään uskonnollisista vaatimuksista (esim. ehtoollisella käynnistä aviokuulutuksen ehtona ja eronneiden vihkimättömyydestä) pitääkseen kansan kirkon vaikutuspiirissä ja sisällä. Tunnustukselliset taas halusivat pitää kirkon puhtaana vaikka sitten osa putoaisi pois. Tämä näkemysero taitaa yhä elää kirkossa jossakin muodossa.

      Kansankirkosta on käytetty koulu-metaforaa. Viime vuosina Suomessakin on keskusteltu, pitäisikö edelleen kouluttaa kaikki (ja sitä kautta löytää kaikki potentia) vai keskittyä erityisesti lahjakkaimpiin (jotka sitten säteilisivät hyvää muillekin).

      Onko tämä sama kysymys kirkossakin: Pitääkö edelleen pyrkiä tavoittamaan kaikki (myös palvelutyöllä, yhteydellä valtioon yms), vai pitäisikö keskittyä panostamaan aktivisteihin ja näin ollen esimerkiksi henkilöseurakuntiin (jotka sitten tavoittaisivat muitakin).

      No, tämä on keskeneräistä kyselyä, ja ymmärrän, etteivät sen paremmin koulussa kuin kirkossa eri menettelytavat välttämättä ole vastakkaisia.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Armovälineet ovat olleet vieraita ja pidin niitä Ut;n vastaisina, kunnes pysähdyin 1Moos. 30:27 – 43. Jaakob käytti armovälineitä uskon kautta tarrautuen Jumalan lupauksiin ja se toimi, koska Jumala oli luvannut hänelle sellaista kuin miten hän uskonsa kautta toimi. Toinen kohta “kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä” kolahtaa samaan asiaan ja liittyy Jaakobin armovälineisiin.

    Kukin toteuttaa uskoaan Kristukseen, miten kokee oikeaksi eikä sitä lueta synniksi, harhaan menoksi, kun se tapahtuu uskosta.

    Siten kaikenlainen erottelu opin perusteella on syntiä. Erottelua on syrjiä kirkon jäseniä, vihkiä tai olla vihkimättä. Vai meinaako joku, että kirkon vihkimättömyys tai siunaamattomuus voi erottaa Kristuksesta? Jos ei voi, niin mikä mättää?

    Kansankirkon pitäisi pysyä kansankirkkona eikä sitä voi saavuttaa muuten kuin hyväksymällä erilaisten usko samanarvoiseksi oman uskon kanssa. Oikeaoppisuus on itsepetosta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Vesa Hirvonen. 1800-luvun lopulla syntyi myös kolmas, mm Herman Råberghin ympärille “kirkollinen suuntaus”. Vaikka itse asemoidun lähinnä tunnustukselliseksi luterilaiseksi ja olen entinen viidesläinen, intressissäni ei ole ruveta halkomaan hiuksia eikä ruveta kovaäänisesti julistamaan toisella tavalla uskovia hereetikoiksi (=harhaoppi, joka sulkee jonkun pelastuksen ulkopuolelle). Samalla katson kyllä, että mikä tahansa julistus ja sakramenttien toimittaminen eivät ole evankeliumin puhdasta julistusta ja sakramenttien oikeaa toimittamista Kristuksen käskyn mukaisesti. Kumpikaan ei arvioni mukaan valitettavasti toteudu kansankirkossamme. Tältä osin viittaan vaikkapa tilastoihin, joita on tehty pappien sitoutumisesta uskontunnustukseen. Kysymys spn-vihkimisistä on tässä vain jäävuoren huippu. Sen vanavedessä on jo nähty kysymyksenasetteluja siitä, voisiko Jumalaa rukoilla “Äiti meidän-” tai puhua Herrasta Jumalasta sukupuolineutraalien uusilmaisujen avulla. smMinulle kysymys on ihan todellisesti siitä, mitä ratkaisuja olisi tehtävä, jotta pelastava usko voisi jatkossakin syntyä, pysyä yllä ja vahvistua Suomessa. Luther kysyi aikanaan retorisesti: kumpi on valittava: Raamattu vai Kristus (Vaikka toista ei voi olla ilman toista). Toivoisin, että sen enempää minä itse kuin monet muut emme joutuisi tekemään valintaa kirkkoon kuulumisen ja siitä lähtemisen välillä. Evankeliumin opin ja totuuden takia. En jatka tästä enempää, mutta totean: jos kirkossamme olisi noudatettu toista linjaa virkakysymyksen osalta kuin on tehty, ainakin itselläni olisi helpompi uskoa sovitetun erilaisuuden rinnakkaiseloon Suomen kirkossa. Joku totesi jo 1980-luvun keskusteluissa: ensin harha vaatii tulla tunnustetuksi kirkon sisällä. Sitten sille vaaditaan tasa-arvoista asemaa ja lopuksi se alkaa työntää aikaisempaa uskoa (totuutta) kirkosta pois. Riippumatta siitä, mitä totuuden ja harhan käsitteisiin sisällytetään, väitteessä on mielestäni paljon perää.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Vesa Hirvonen sanoo:

      Marko, jos todella olet sitä mieltä että “kumpikaan [evankeliumin puhdas julistus ja sakramenttien oikea toimittaminen Kristuksen käskyn mukaisesti] ei … toteudu kansankirkossamme”, Sinulla ei ole syytä vain huoleen vaan suorastaan hätään.

      Onko tilanne tosiaan tämä? Vai näyttääkö se siltä, jos kiinnittää huomion ennen kaikkea pappien ja muiden kirkon jäsenten puutteisiin? Me huonotkin papit sentään toimitamme jumalanpalveluksia, joihin kuuluu raamatunlukua, rukouksia, virsiä, uskontunnustus. Eikö silloin tapahdu ihan oikeaa evankeliumin julistusta? Tuleeko evankeliumin luvusta kirkossa epäpuhdasta, jos vaikka epäuskoinen pappi sitä lukee?

      Saarnassa on enemmän tilaa “astian maulle” sun muulle epäpuhtaudelle, mutta en kyllä usko, että hurskaimmankaan papin saarna olisi puhdasta evankeliuminjulistusta siinä mielessä, ettei siinä mitään tällaista olisi. Mitä “puhtaus” kirkon tuntomerkkinä olevan evankeliumin kohdalla tarkoittaa? Joidenkin näkemysten mukaan sillä kai tarkoitetaan evankeliumia, johon ei ole sekoitettu lakia.

      Entä sitten sakramenttien jakaminen Kristuksen käskyn mukaisesti? Huonokin pappi kastaa ja toimittaa ehtoollisen. Oikein vihityn mutta sydämen tilaltaan epäkelvon papin tapauksesta on kirkon historiassa paljon pohdintaa (donatolaiskiista, Luther ym). Oikein vihityn papin henkilökohtainen (moraalinen tai hengellinenkään) epäkelpous ei tee sakramentteja tyhjäksi.

      Vielä yksi juttu: Ilmeisesti pidit Jumalan kutsumista sukupuolineutraaleilla määreillä epäuskona. Onko se välttämättä sitä? Lestadiuskin nimitti Jumalaa taivaalliseksi vanhemmaksi.

      Onko siis välttämätöntä ajatella, että keskeiset kirkon tuntomerkit ovat poistuneet Suomen ev.-lut. kirkosta?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tapio Tuomaala sanoo:

      Marko Sjöblom: “jotta pelastava usko voisi jatkossakin syntyä.”

      Oletko lukenut Jaakobin kirjeen, jossa todetaan selvästi, ettei usko pelasta? Sillä ei ole mitään tekemistä pelastuksen kanssa. Silti väännetään aivan uskomatonta skeidaa. Mitä jos uskoisit enemmän pyhiä kirjoituksia kuin “mistä lie oletkin kaivanut esiin moista potaskaa”. Ei ihme, että elitistit repivät kansankirkkoa ylemmyydessään ja oikeassa uskossaan! Kylmäävää!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Tulkaa Kaikki
    Tulkaa Kaikki

    Blogiin kirjoittavat Tulkaa kaikki -henkiset seurakuntavaikuttajat eri puolilta Suomea, kukin omissa nimissään. Yhteistä meille on pyrkimys toimia kirkossa avarakatseisesti lähimmäisyyden hengessä. Tulkaa kaikki -liikkeen perusajatuksen mukaisesti haluamme herättää rehellistä keskustelua kirkon perustehtävästä, lisätä kirkollisen päätöksenteon avoimuutta ja luoda siltoja eri tavoin ajattelevien välille.