Osallisuus ja nuorennus

Kuluneen talvikauden keskeisimpiä sanoja ainakin minulle on ollut osallisuus. Asia on tullut esille lukuisissa erilaisia yhteyksissä. Yksi niistä oli viime vuoden tilinpäätöksestä käyty keskustelu tilintarkastajamme kanssa. Tilintarkastajamme kysyi meiltä johtavilta viranhaltijoilta, mikä on vuoden 2014 pohjalta keskeisin haaste. Vastasimme talousjohtajan kanssa samaa asiaa hieman eri sanoin. Päädyimme muotoilemaan haasteeksi tai kuluvan vuoden ja lähivuosien tavoitteeksi osallisuuden vahvistamisen.

Osallisuus-sanan vastakohta on osattomuus. Sen voisi taas ilmaista sanalla huono-osaisuus. Silloin tullaan maailman ja myös oman yhteiskuntamme ongelmiin. Niitä ovat köyhyys, perusoikeuksien puuttuminen, koulutusmahdollisuuksien vähäisyys, syrjäytyminen ja muut vastaavat asiat. Silloin tullaan siihen, minkä asioiden parissa ja parantamiseksi kirkkomme diakonia tekee työtä. Osattomuudesta pitää päästä pienin askelin osallisuuteen.

Osallisuus on ollut kirjoituksen alun asioihin viitaten esillä erityisesti kirkon jäsenyyden ja tulevaisuuden näkökulmista. Silloin osallisuuden puuttuminen tarkoittaa seurakunnan jäsenten heikkoa sitoutumista jäsenyyteen tai seurakuntayhteisöä, jossa seurakunnan jäseniä ei päästetä tai saada osalliseksi seurakunnan toimintaan ja päätöksentekoon.

Tämä osallisuuden vahvistaminen on siis tärkein asia, jonka kanssa ja hyväksi on tehtävä työtä. Se vaatii asennemuutosta ja uudenlaista toimintakulttuuria. Se vaatii uutta otetta työntekijöiltä, mutta se edellyttää myös seurakuntalaisten rohkeampaa tulemista mukaan – siis osalliseksi – erilaisiin asioihin. Asetelma ei voi olla enää se, että työntekijät järjestävä hengellisiä harrastuksia ja että seurakuntalaiset harrastavat niissä. Työntekijöiden pitää olla entistä enemmän mahdollistajia, jotta seurakuntalaiset voivat toimia yhdessä työntekijöiden kanssa tai aivan seurakuntalaisina.

Seurakunta on sen eri-ikäisten jäsentensä yhteisö. Siksi osallisuuden vahvistaminen merkitsee väistämättä myös lasten, nuorten ja perheiden osallisuutta messun rakentamiseen ja monenlaiseen toimintaan. Seurakunta tarvitsee nuorennuksen, mikä ei tarkoita vanhojen sysäämistä sivuun. Mutta jos vain aikuiset (+50 v.) ja ikäihmiset otetaan huomioon seurakunnan elämässä ja toiminnassa, silloin käännetään ainakin jonkin verran selkää nuorempien osallisuudelle. Nuorilla ja vanhoilla voi tässä suhteessa olla paljon annettavaa toisilleen. Sitä seurakunnan pitäisi juuri olla: saaja auttaa antajaa, vanha oppii nuorelta ja päinvastoin.

Osallisuuden vahvistaminen vaatii vahvan tahtotilan sekä seurakunnan johtamisessa että seurakunnalta yhteisönä. Halutaanko todella, että mahdollisimman moni olisi osallinen Jumalan lahjoista kiinnostavan ja ihmistä ruokkivan seurakuntayhteyden kautta? Osallisuuden vahvistaminen merkitsee pikkuhiljaa myös sitä, että köyhät ovat seurakunnan elämässä tasavertaisina hyvin toimeentulevien kanssa. Jumalan edessä ja armon näkökulmasta ulkonainen köyhyys ja rikkaus menettävät merkityksen.

Osallisuuden vahvistuminen alkaa näystä, jossa seurakuntayhteisö ei ole vain pieni ja nyt osallistuvien joukko. Se alkaa yhteisestä messusta ja laajenee muuhun toimintaan ja koko seurakuntayhteisön elämään.  (kirjoitus on Savonlinnan Seurakuntauutiset-lehden pääkirjoitus)

Toivo Loikkanen

 

5 kommenttia

  • Matias Roto sanoo:

    Kiitos erittäin tärkeän näkökohdan esillenostamisesta

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vesa Häkkinen sanoo:

    Yksi mahdollisuus nuorennukseen ja osallisuuden laaja-alaistamiseen olisivat erilaiset kiintiöt. Kirkkoliitoissa käytetään 20% sääntöä: vähintään viidennes valmisteluun ja päätöksentekoon osallistujista tulee olla alle 30-v.

    Tästä ei välttämättä tarvitsisi tehdä lakia ja asetusta. Tätä voisi silti seurata kirkkomme eri tasoilla esim. kirkon kasvatus- ja perheasiat. Tai valmiiksi oleva NAVI-järjestelmä. Tarvittaessa sieltä voisi antaa huomioita siitä, miten tämä on toteutunut. Väistämättä tämä tuottaisi etenkin alkuvaiheessa vähän päänvaivaa. Mutta uskon, että tulokset puhuisivat puolestaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vesa, tuo on tärkeä näkökohta ja tapa parantaa tilannetta. Yhtä tärkeää tai vielä tärkeämpää on kirjoituksessa esille nostamani asennemuutos ja suostuminen toimintatapojen muutokseen sekä työntekijöissä että aktiiviseurakuntalaisissa. Nyt olemme liian perinteittemme vankeja. Monia uusi alkuja toki nousee eri puolilla seurakunnissa ja kirkossa. En usko myöskään “revittelyyn” joka ilmenee ylilyönteinä vaan rohkeaan mutta samalla harkittuun toimintojen uudistamiseen. Toimintatapojen ja -muotojen muutos ei saa tapahtua myöskään sisällön kustannuksella.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Upi Heinonen sanoo:

    Naulan kantaan joka sana – kiitos! Nyt kun tulevia strategioita ja suunnitelmia rakennetaan seurakunnissa ja seurakuntayhtymissä, tämä asia tulisi nostaa vahvasti esille. Mallia voimaannuttavasta, innostavasta ja sitoutuneesta osallisuudesta ja vapaaehtoistyöstä löytyy varmaankin kirkosta ja hyviä käytäntöjä voidaan jakaa. Monilta muilta elämisen ja toiminnan saroilta löytyy lisävirikettä (urheiluseurat, harrastuspiirit, dynaamiset järjestöt).

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Upi, kiitos rohkaisevasta palautteesta ja visioistasi! Itsekin ajattelen juuri näin. Paljon olisi ja on tehtävissä pienillä asennemuutoksilla ja käytännön toimilla. Jatko osallistamisen ja ihmisten toiminnasas olemisen osalta vaatiikin jo enemmän huomiota, mutta toisaalta asia myös ruokkii itse itseään. Eri tavoin mukaan ja osalliseksi tulevat tuovat uusia ihmisiä osallisiksi ja toimijoiksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Toivo Loikkanen
    Toivo Loikkanen

    Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.