Oululaisia agnostikkoja ja muita kummituksia

b2ap3_thumbnail_leip.jpg

Uskonelämä on kummitustalo. Oksat raapivat ikkunoita, portaat natisevat, saranat kitisevät, ja seinillä on aavemainen kauhugalleria kirkkoisiä: läskejä setiä vihaisina, paljon kieltäviä katseita. Säikky ei voi mennä kellariin eikä ullakolle.

Rohkea ja rationaalinen sitä vastoin kylmäverisesti kulkee taskulamppu kädessään, availee ovia ja arkkuja. Mutta uskovaista hirvittää. Hän haluaisi kieltää. Älä mene siitä ovesta, älä ota taulua seinältä, älä koske kirjahyllyyn. Joku voi suuttua. Taustalla väreilee armoton rangaistuksen pelko.

"Tämä talo on minun kotini", sanoo uskovainen, "olen asunut täällä koko ikäni, älä pakota muuttamaan pois". "Katto vuotaa, putket pitää remontoida, kellarissa on hometta", sanoo rationalisti.

Uskonnoton astuu kummitustaloon niin kuin Linnanmäen kauhulaitteeseen. Kummitusjutuista muuten vain kiinnostunut astuu sisään ajatellen taloa "historiallisesti merkittävänä". Liberaali koettaa sanoa uskonnottomalle, että kummitustalon arvoa ei näe, jos vain arvioi kosteusmittari ja taskulamppu kädessä.

En tiedä, millaista virikettä liberaali sitten hakee elämäänsä kummitustalosta. Jotkut käyvät joulukirkossa nostalgiasyistä, ja Kari Enqvist vierailee mielellään eri uskontojen temppeleissä. Minullakin on eri paikoissa ollut hienoja elämyksiä, mutta en voi eritellä, onko niissä edes mitään hengellistä. Vanhaan taikinajuureen tehty ruisleipä keittiön pöydällä voi olla hengellinen kokemus. Ainakin se on kokemus siitä, että vuosisatain ajan pohjolassa on pantu ruisleipää uuniin, että vanha bakteeri antaa leivällä muinaisen aromin, ja elämässä on voimaa. On turvallisempaa sanoa niin kuin hokea ”Herra, Herra” tai ”Hare Hare”.

Oulun niin sanotut agnostikkoillat ovat skandaali. Asiassa ei olisi ollut mitään ongelmaa, mutta uutisointi tehdyistä kanteluista on nähdäkseni vääristänyt tilannetta.

Siis kanteluitahan oli luvassa joka tapauksessa. Näinä lopunaikoina sellaisen voi saada mistä tahansa. Pappihan ei pietismissä ja viidesläisyydessä tai missään fundamentalismin muodossa ole mikään paimen vaan uskovaiset paimentavat pappia, he syynäävät, vahtaavat ja kyttäävät.

Tuomiokapitulin on pakko käsitellä kantelu, vaikka se koskisi pastorin nenäkarvoja. Kantelu on tämmöinen mielenosoitus, palautelaatikko, numero, johon soittaessa voi valittaa.

Kun kuka tahansa ihan mistä syystä tahansa voi raapustaa kantelun, itse kantelut menettävät vakavuutensa. Mikko Salmi voi siis rentona popparina painella sisään ja kysyä, oliks jotain asiaa.

Nyt kuitenkin jää kuva, että Oulussa ja netissä on menossa joku henkivaltojen taistelu. Pelko vastaan rohkeus: 6-0. Nyt varjellaan monumentteja. Vahdataan hysteerisesti, että pastori pysyy sopivan nynnynä ja toistaa kuuliaisena mekaanisen tarkasti ne muutamat pyhäkoululauseet.

On olemassa hengellisyyttä, joka on patonki. Sillä on rapea ja kova ulkokuori. Sisältä tällainen hengellisyys on pehmeää vähäravinteista taikinaa. Patonkiuskovainen pelkää kadottavansa aarteen, jonka on löytänyt. Tuo aarre on kokoelma ikuisia lauseita, joiden kirjaimellisuutta hän ei uskalla epäillä. Kovakuorinen patonkiuskis ei siedä ympärillään ihmisiä, jotka kyseenalaistavat, koska muiden esittämät ajatukset kutkuttelevat hänen omassa sisimmässään muhivaa epäilystä. Epäileminen olisi sama kuin uskosta luopuminen. Tällöin varma kovakuorinen ”oikea” usko hylkii omaa sisäistä epävarmuutta. Sen takia on mahdotonta, että Oulussa olisi mitään keskusteluiltoja.

Vuonna 2005 kirjoitin mainosalan arvostetuissa Kultahuippu-palkinnon saaneissa Armo-kampanjan teksteissä yhdenlaisesta uskovaistyypistä:

”Fundamentalisti asuu kohdussa, josta ei uskalla syntyä maailmaan. Syntyminen merkitsisi rajalliseksi tulemista, sillä elämää reunustaa kuolema.

Ja se on karu uutinen, sillä niin kuin kuolema seuraa syntymää, niin myös epäusko seuraa uskoa. Ehdoton, epävarmuutta sietämätön usko merkitsee oman rajallisuuden kieltämistä. Sen vieraskielinen nimitys on hybris.

Mitä enemmän Jumala kestää epäilyä, sitä suurempi hän on.”

Hybris on narsismia, ja narsisti on usein vain hauras olosuhteiden uhri. Narsismi tarkoittaa sitä, että henkilön ego on pienenpieni rääpäle. Sen suojana on loppumattomasti kaiken huomion itseensä nielevä itsekeskeisyys. Tällaisen henkilön logiikka on se, että jos hän ei ymmärrä tai tiedä jotakin, ei sitä ymmärrä tai tiedä kukaan muukaan. Jos jokin vitsi on hänelle liikaa, on se liikaa kaikille muillekin. Jos jokin sana on hänelle liian karkea, se on yksinkertaisesti kaikille sopimatonta kielenkäyttöä. Jos sana pitää sensuroida itseltä, se pitää sensuroida muiltakin. Radiosta saa kuulua vain sellainen musiikki, joka ei tee tämän hauraan uhrin oloa levottomaksi.

Tämmöisen ihmisen on tuskallisen vaikea ajatella, että ”who the cap fit, let them wear it”, kuten Bob Marley -vainaa lauloi. Kieltolakimielenlaatu on taas muodissa.

Hengellisen kielen käyttöperinteissä tällainen ihminen on sikäli nirso, että kaikkien pitäisi puhua samaa kieltä kuin juuri hän. Ja sitä kieltä vahdataan sitten pi(i)runtarkasti. Kun mennään harjoittamaan uskontoa, ei oikeastaan mennäkään harjoittamaan uskontoa vaan vahtimaan, että kaikki muut tarkoittavat sanansa yhtä kirjaimellisiksi kuin tämä patonki itse. Virsikirjojakaan ei saisi uudistaa ikinä, koska minä, minä, minä.

Oulun agnostikot eivät edes olleet harjoittamassa uskontoa. Usko on ruumiillista. Se on toimintaa. Avataan suu, annetaan rovastin tyrkätä nieluun se pahvinpala. Kietaistaan huiviin se Malaga-tilkka ja kuunnellaan, kun pappi sanoo, että tämä espanjalainen makoisa viini on ”kuolemattomuuden lähteestä”. Polvistutaan, noustaan, ortodoksien kemuissa vielä haistellaan. Usko ei ole ajattelemista. Uskossa on kuitenkin sanoja, ja sanoja sanomalla uudistetaan todellisuutta, joka todellisuus on lihallista todellisuutta. Lihallinen todellisuus on hengittämistä, lihasmuistia, alitajuntaa, keskushermostoa, istuma-asentoa ja kävelytyyliä, spontaaneja reaktioita, yhdellä sanalla sanoen: selkäydintä.

Mutta Oulun keississä onkin kyse siitä, että usko mielletään jatkuvaksi puheen pärinäksi, jossa niin kuin preussilaisessa ”sanan kirkossa” papatetaan samoja uskontotuusrimpsuja virheettömästi ja huolehditaan, että kaikki säksättävät ne sanat just oikealla aksentilla. Uskosta tuleekin mentaalinen monumentti, patsas, jota ihaillaan. Nyt nämä ”agnostikot” halusivat vain keskustella, antaa tilaa ihmisille räknäillä, mutta sepä ei käykään. Ei saa ajatella. Minun patsaastani et puhu tuohon sävyyn!

Uskovaisten viesti vaikkapa Kari Enqvistille on, että et ole tervetullut, ellet heti tee ratkaisua ja rupea samanlaisiksi kuin me.

Niin sanotussa klassisessa kristinuskossa on sellainen teema kuin ”augustinolainen interiorismi”. Jumala ei ole jokin muitten otusten rinnalla köllöttelevä erillinen otus vaan koko olevaisuuden henkinen perusta. Siten Jumala ei ole jokin sellainen otus, jonka oleminen voidaan ajattelemalla päätellä kaikista muista olevaisuutta koskevista asiaintiloista. Oikeaoppinen agnostikko sanoisi tästä otuksesta, ettei voida tietää; ateisti sanoisi, ettei sellaista ole. Itse olen tässä merkityksessä ateisti: ei semmoista ole. Agnostisismi johtaisi harhaan sen suhteen, mitä on hengellisyys. Kun se ei ole tietämistä, ei ajattelemista, vaan hengittämistä. Usko on sylissä olemista.

Tässä antiikkisessa eli klassisessa ajattelutottumuksessa on kyse nykyihmisen kannalta pöljästä kehäpäättelystä. Se, että ihminen edes kysyy Jumalan olemassaoloa koskevan kysymyksen, on mahdollista vain, koska Jumala itse on jo tuossa kysymyksessä läsnä, sillä hänhän on kaiken olevaisen ylläpitäjä. Äärellisestä, muutoksenalaisesta historiallisesta inhimillisestä todellisuudesta ei voi päätyä ajatukseen Jumalasta, vaan Jumala itse on Jumala-kysymyksen alkuunpanija. Tämän takia kaikki, mitä William Lane Craig tekee, on turhaa hommaa. Hänen älynsä menisi parempaan käyttöön vaikka laskemalla voittokertoimia jalkapalloveikkauksessa.

1800-luvun liberaaliteologia, joka on viidesläisyyttä oikeaoppisempaa, omaksuu augustinolaisen katsannon. Jumala tekee itsensä tiettäväksi ihmisen sanattomassa intuitiivisessa kokemuspohjassa. Jumala ensisijaisesti koetaan, eikä häntä selitetä. Sanoista, päättelyistä ja jumalatodistuksista ei ole tietä Jumalan luokse, sillä ne sanat vain kimpoavat takaisin. Tie on yksisuuntainen: Jumalasta ihmiseen, hänen todellisuuteensa, arkeensa, sen arjen perustaan, siis sinne keskushermostoon ja alitajuntaan, intuitioon, esikäsitteelliseen kokemukseen, luottamukseen.

Augustinus sai tämän ajatuksen kokemuksen ylivertaisuudesta tietämiseen nähden pakanafilosofi Plotinokselta. Enqvistin Karille tämä on mieletöntä puhetta, mutta hänen kanssaan voidaan puhua silti elämän mielestä, mielekkyydestä. Ja vaikka luottamuksesta. Hänhän osaa selittää esimerkiksi hindujen om-tavun paremmin kuin keskimäärin niin kutsutut uskontojournalistit. Semmoinen keskusteluilta, jossa uskonnoton selittää agnostikolle, miksi agnostisismi on huuhaata, ja miksi om-tavu oikeastaan on aika hieno, olisi mahtava. Järjestäisin, jos Kari Enqvist lähtisi mukaan.

Agnostikkoilloissa voisi puhua länsimaisen sivilisaation yhdestä keskeisestä kokemuksesta: Holokaustin, Hiroshiman ja Piilaakson jälkeisessä maailmassa koetaan lähinnä Jumalan poissaoloa. Sitä on myös uskonnottomuus. Se on sitä, että vanhoilla kummitusjutuilla ei ole eksistentiaalista merkitystä. Jumalan poissaolo on myös vanhan ajan mystiikan keskeinen teema. Mutta tokko siellä Oulussa saa ääneen lukea Ristin Johannestakaan.

Augustinolaisen uskontulkinnan kannalta on lopulta ihan se ja sama, mitä näissä agnostikkoilloissa on juteltu. Kyllä sanoja maailmaan mahtuu. Mutta jos joku uskis on sitä mieltä, että hänen Jumalansa seisoo tai kaatuu hänen oikeiden sanavalintojensa perusteella, niin hei hei.

Jos Jumala on totta, niin hänen kannaltaan on yksi kärpäsen pieru, mitä vaikka minä hänestä ajattelen. Tavoitteena on elää ainoastaan hyvä elämä - eli ottaa lahja vastaan.

_____________________
PS. Googletin niitä agnostikkoiltoja. Löytyi uutinen, jossa Árpád Kovács sanoo asian vastaansanomattomasti:

”Olen hirveän iloinen kantelusta sen takia, koska nyt joudumme keskustelemaan siitä, millaiset keskustelut ja tilaisuudet ovat sallittuja. Näihin iltoihin nimenomaan kutsuttiin epäilemään ja tutkimaan. Olemme usein maininneet, että saarnoissa ja toimitusten yhteydessä ei ole sopiva kyseenalaistaa, mutta pakko sille jossakin on olla tila. Jos tätä keskustelua ei voi käydä teologien avustamana, sitten teologit ovat turhia, sanoo toinen pappi.”

36 kommenttia

  • Jan-Erik Lahtela sanoo:

    Oulun agnostikkoilloista olen virtuaalikirkon kautta kuunnellut vain Mikko Salmen ja Stiven Naatuksen alustukset, niissä en nähnyt mitään ongelmaa, mutta en myöskään näe tämän blogin edustavan noiden alustusten henkeä. Pikemminkin näen tämän blogin olevan jyrkästi Stiven Naatuksen alustuksen vastainen.

    Olen iloinen siitä, että Oulussa on kirkon opista viritetty keskustelua. Opista keskusteleminen kiinnostaa minua, niin kuin olen jo aiemminkin täällä todennut. Tämän blogikirjoituksen näen taas hyvin erilaisena kuin tähän mennessä kuulemani oululaiset alustukset. Koen tämän ensi sijassa ikään kuin kirkkopoliittisena julistuksena tai sosiaalipsykologisena uskonnollisten ryhmien määrittelynä. Koen tällaisen ryhmäytymisen ongelmallisena ainakin siksi, etten osaa itseäni kirkkopoliittisiin ryhmiin sijoittaa ja tunnen täällä ikään kuin sellaista painetta, että pitäisi jotenkin sievästi asetella itsensä johonkin valmiiseen kristityn muottiin ja sitten komppailla samoin ajattelevia.

    Maallisen politiikan puolella itsensä sijoittaminen on helpompaa, koska niitä kysymyksiä on jokainen aikuinen jo poliittisten vaalien yhteydessä joutunut pohtimaan. Maallisten asioden suhteen tiedän olevani hyvin liberaali, mutta en näe yhteyttä poliittisen kantani ja jonkinlaisen postmodernin kristillisyyden välillä. Ajoittain Kotimaa24:ssä tuntuu kuitenkin leijuvan sellainen henki, että maallinen politiikka ja hengelliset näkemykset ovat toisiinsa erottamattomasti sidotut. Saattaa olla, että olen tulkinnut tilanteen väärin, mutta tältä minusta tuntuu.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Eeva-Kaisa Rossi sanoo:

    Minä tykkään sanoista. Esimerkiksi sanasta symboli. Ja siitä, että uskontunnustus, vaikkapa nyt Symbolum Nicenum, on mahdollista ymmärtää uskon symboliksi. Se ei itse ole tuo usko tai sen kohde. Se symboloi, kuvastaa, uskoa. Lapseni ymmärsi käsitteen kolmevuotiaana, esimerkiksi että sydän symboloi rakkautta ja risti Jeesusta. Symboli kokoaa yhteen, yhdistää, jonkin äärelle, muttei itsensä äärelle vaan sen, mihin se viittaa. Minusta on merkillistä ajatella, että symboli olisi jotain, johon voisi sanoa, että pidän tätä totena, tai että en pidä. Niin kuin taide, se voi koskettaa siinä, mitä se kuvaa – siitä voi tunnistaa itsensä ja elämänsä, kaipuunsa, kurkottua sitä kohti, mitä on vailla. Tai olla tunnistamatta. Tätä suhtautumista voi ja pitääkin analysoida, pohtia, pilkkoa, epäillä, puhua auki. Mutta en ymmärrä, kuinka sitä voisi vaatia vaikkapa kirkkolakiin vedoten. Kuinka uskon voi valita tai tätä valintaa vaatia toiselta? Sehän elää ja muuttuu joka hetki, ellei ole pysähtynyt tai peräti kuollut.

    Pappi ei ole tässä ihmistä kummempi, minä ainakaan en. On ollut aikoja, jolloin en ole uskonut Jumalaan, tai ainakaan armolliseen tai hyvään Jumalaan, ja näitä aikoja on ollut myös pappisvihkimykseni jälkeen. Voi tulla päivä, jolloin menetän uskoni. Eri asia on, voinko silloin tietää sen olevan “lopullista”, tai niin lopullista, että minun tulisi palauttaa pappiskirjani tuomiokapituliin. Kokonaan toinen asia on, voiko joku toinen tietää sen puolestani.

    Jumalan, Äidin, syli, on suurempi kuin ihmisäidin, joka sekin kestää melkoista riuhtomista, jos äiti on aikuinen ja jokseenkin terve. Puolustan ihmislapsen oikeutta riuhtoa Äitinsä sylissä, kysyä ja kyseenalaistaa, huutaa ja raivota. Äiti ei siitä mene rikki. Sellaista pappeutta, jossa papilla tulisi olla toista Jumalan lasta suurempi tai parempi usko, en ymmärrä enkä tunnista. Papilla voi olla kokemusta, tietoa ja taitoakin sanoittaa ihmisen kyselyä. Jos tällaisia agnostikkoiltoja eivät järjestäisi kirkon työntekijät, ne pidettäisiin muualla, iltalenkillä, tuopin ääressä, saunan lauteilla – voin olla pikkuisen ammattiylpeä, kun ajattelen, että meillä papeilla voi olla jotain arvokastakin sanottavaa näissä pohdinnoissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pauli Lindeberg sanoo:

    Kun minut vihittiin papiksi, en menettänyt ihmisyyttäni. Minä olen aika konservatiivi, olin jo ennen papiksivihkimistä. Uskon aika kirjaimellisesti. Yritän miettiä sitä, miten uskonkappaleet voisivat tulle todeksi tässä maailmassa ja kaikissa mahdollisissa maailmoissa. En pohdi juurikaan sitä, että ovatko ne järkeenkäypiä. Pikemminkin että onko järkeni niihin käypä. En juurikaan mieti kuka ajattelee samalla tavalla kuin minä, koska yritän aina kuitenkin miettiä jotakin joka voisi realisoitua. Välillä aina nauran itselleni.

    Tämä oli erinomainen kirjoitus. Siksi on niin, että täytyy voida olla inhimillinen. Varmuus on myös inhimillistä, oli se sitten syvää varmuutta tai defenssi, ja pitää voida olla varma uskossaan. Tai sitten epävarma. Inhimillisyyttä kaikki tyynni.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Timo Juntunen sanoo:

    By the way, tervetuloa virtuaalikirkkoon myös Hailuotoon. Seuraava showtime 25.8 klo 10. Tarjolla saarnaa ilman suurempia epäilyksiä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Helena Paalanne sanoo:

    Agnostikkoiltojen järjestäjiä koskeva kantelu ja Risto Soramiestä koskeva kurinpitomenettely eivät ole yhteismitallisia asioita. Tuomiokapituli on tutkinut pappiensa edesottamukset ja todennut ettei kantelut aiheuta jatkotoimenpiteitä ts. papit eivät ole syyllistyneet harhaoppien salaiseen tai julkiseen suosimiseen tai edistämiseen. Sen sijaan tämä K24:n kansantribunaali on jo päättänyt tuomiokapitulin ohi, että nämä papit ovat syyllistyneet harhaoppiin kun taas R. Soramies ei ja näin ollen kohtelu on epätasa-arvoista. Noh, Soramiehen keissiin liittyvät kurinpitotoimet eivät liity harhaoppisuuteen vaan kirkkojärjestyksen rikkomiseen. Agnostikkoiltojen pappien osalta asia tutkittiin ja todettiin että eivät ole harhaoppisia. Mikä tässä siis on ongelma?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Helena Paalanne sanoo:

    Niin ja siis tosi hyviä ajatuksia blogiss.! Jälleen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Juhani Huttunen
    Juhani Huttunen

    Olen toimittaja. Verkkolokikirjaani kirjoitan yksityishenkilönä, tällä tarkoitan kirjoittajan vastuuta sekä sitä, että tekstit ovat ärsyttävän pitkiä, koska en jaksa ajatella asioita tai mitenkään olla ammattimainen.