Outoja siunauksia

Kuulin hiljattain, että epätavallista siunausopetusta levittävä, Britteinsaarilta kotoisin oleva kristillinen liike on saanut hyvän vastaanoton Norjassa. Saa nähdä, onko Suomi seuraavana.

En lähde kritisoimaan liikettä sinänsä. Tässä siunausteologiassa voi kuitenkin nähdä piirteitä, jotka ovat yhteisiä muillekin suosiotaan kasvattaville uusille opetuksille.

Aluksi on kuitenkin pakko luonnehtia kyseistä opetusta. Päällisin puolin löytyy paljon hyvää. Tavoitteena on rukoilla säännöllisesti oman naapuruston puolesta pienissä ryhmissä. Rukouksen lisäksi katsotaan kuitenkin tarvittavan sekä ihmisten, maaperän että kaiken alueella olevan siunaamista, niin että Jumalan valtakunta tulee todeksi siunausten kautta. Kun siunaukset alkavat näkyä, ihmisten uskotaan kääntyvän Jumalan puoleen. Tämä poikkeaa klassisesta evankeliumin julistamisesta, jossa on oletettu, että ihminen turvautuu Jumalaan nähdessään oman elämänsä ja sielunsa tilan.

Käytetty siunaus ei ole myöskään pyyntö, että Jumala tekisi jotain, vaan rukoilijalle opetetaan, että hänelle kuuluu auktoriteetti, jolla voi siunata itse 1. persoonassa: minä siunaan - Jeesuksen nimessä.

Voi tietysti sanoa, että rukoilemisessa ja siunaamisessa ei ole mitään pahaa. Siunaava ja auttava asennoituminen lähimmäisiin on tietysti parempi kuin välinpitämättömyys tai kritisointi. Mutta kun vaikuttaa siltä, että joku julistaa ”uudelleen löydettyjä” hengellisiä periaatteita ja todistaa niitä sieltä täältä poimituilla raamatunjakeilla, perään täytyy lisätä kysymysmerkkejä.

Tutustuin siunausliikkeen opetukseen, kun eräs tuttu vei minut koulutuspäivään tuodakseen vaihtelua toipilasaikaani. Osallistujilla oli aitoja ja kunnioitettavia syitä olla mukana. Puheissa oli runsaasti tuttua kristillistä sisältöä ja ajatuksia, joihin saattoi yhtyä. Jäin vain ihmettelemään, miksi osa sisällöstä piti vetää vinoon perinteisestä kristillisestä opetuksesta, kun sen olisi voinut muovailla toisellakin tavalla.  En keksinyt muuta syytä kuin vetoavuuden, joka takaisi suosion.

Moni muukin uusi opetus leviää vetoavuudella, jossa tuntuu olevan seuraavanlaisia osatekijöitä:

TUNTEIDEN KESKEISYYS. Opetus vetoaa tunteisiin ja sitä myös arvioidaan tunteilla. Ajatellaan, että siinä mikä tuntuu ja kuulostaa hyvältä ei voi olla mitään vikaa. Ei tule tarvetta tarkistaa, onko opetuksella luotettava historia. Sisältöä ei välttämättä haluta edes punnita, koska se voisi uhata tunnekokemuksien jatkumista.

OMA VOIMA JA VALTA. Ihmiseen vetoaa myös se, että hänestä tehdään yksilönä tärkeä. Hän tuntee korottuvansa tasolle, jossa hän voi saamillaan ”työkaluilla” vaikuttaa itsenäisesti ja näkyvästi. Hän voi uskoa oppivansa käyttämään hengellisiä periaatteita, jotka takaavat toivotun tuloksen. Mutta kun ihminen korottaa itsensä, hän madaltaa Jumalan. Asenteesta voi jäädä puuttumaan ”tapahtukoon Sinun tahtosi”.

HYVÄN OLON TAVOITTELU. Keskeiseksi voi tulla se, että kaikilla ihmisillä olisi hyvä olo. Miten sellaista tavoitetta voisi kukaan kritisoida? Klassisessa kristinuskossa on opetettu, että kristityt on kyllä kutsuttu tekemään parhaansa parantaakseen toisten elämää ja olosuhteita, mutta että pysyvä hyvä olo toteutuu vasta kuoleman jälkeisessä uudessa elämässä – ja siihenkin on ehtonsa.

KIELTEISELTÄ KUULOSTAVAN KARTTAMINEN.  Puheista katoavat sellaiset ikävät asiat kuin ihmisten taipumus pahoihin tekoihin tai ajatuksiin, Kristuksen kuolema ristillä tai kärsimyksen kanssa eläminen.

Ylläoleva lista sopinee myös omien ajatusten tarkistamiseen. Kuinka paljon nämä tekijät vaikuttavat siihen, miten yksilö valitsee ketä hän kuuntelee? Mitkä niistä ovat hänen heikkoja kohtiaan, joista voi altistua erikoiselle opetukselle?

1 kommentti

  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Muunnelma uskonsana -liikkeestä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Riitta Bonny
    Riitta Bonny

    Ulkosuomalaista näkökulmaa

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit