Pääministeri Sipilän pelastuskertomus

”Suomen tilanne on poikkeuksellisen vakava”, aloitti pääministeri Juha Sipilä  televisiopuheensa ja jatkoi, että koki velvollisuudekseen lähestyä ”meitä” suoraan.

Puhe televisiossa ei varsinaisesti ole kovin uusi viestintätapa, mutta kertoo osaltaan siitä, mikä on retoriikan ydin: luoda identifikaatiota eli samastaa puhuja intresseineen mahdollisimman laajan yleisön kanssa. Mitä enemmän muita toimijoita tai tasoja tällaisen yhteyden välissä on, sitä todennäköisempiä ovat myös häiriötekijät.

Sipilän valinta puhua televisiossa kuvastaakin osaltaan sosiaalisen median haasteita. Esimerkiksi Twitter- tai Facebook-päivitykset tavoittavat nopeasti laajan yleisön mutta myös hukkuvat helposti hälyyn ja kohuun. Poikkeuksellinen televisiopuhe sen sijaan nappaa yleisönsä huomion vähäksi aikaa kokonaan – ainakin silloin, jos puhuja on taitava.

Analysoin seuraavaksi pääministeri Sipilän puhetta identifikaation näkökulmasta. Teksti on muokattu versio politiikasta.fi-sivustolla julkaistusta artikkelistani.

Päästä meidät pahasta – pääministerin pelastuskertomuksen retoriikkaa

Pääministerimme puhe on suhteellisen perinteinen pelastuskertomus. Siinä reetori vie yleisönsä ja itsensä helvetistä kiirastulen kautta kohti pelastusta. Kyseessä on yhteinen matka, jonka päässä odottavat uusi toivo ja parempi tulevaisuus. Useimmiten pelastuskertomuksessa on kolme pääkohtaa, eli helvetti, kiirastuli ja pelastus. Nimistään huolimatta osissa ei varsinaisesti ole kyse teologiasta. Taustalla on Kenneth Burken ajatus, että kristillisen teologian kieli tarjoaa "puhtaaksi viljellyimmän" esimerkin siitä, miten kieli ylipäätään toimii symbolisella tasolla. Niin sanottu helvettiosa viittaa siihen, minkälaisia syitä puhuja sanoo olevan siihen, että ihanteellinen asiantila on järkkynyt ja yhteiskunta on jännitteiden ja ristiriitojen riivaama. Mitkä sitten ovat syitä siihen, että Suomi on pääministeri Sipilän mielestä tolaltaan?

Puheessaan Juha Sipilä luettelee pitkään ja hartaasti yksityiskohtia myöten, mikä nykytilanteessa ja menneisyydessä on ollut vialla. Syitä ovat muun muassa velaksi eläminen, työn ja tuotannon kilpailukyvyn menetys, tahdon, uskalluksen ja vastuun puute, normit ja byrokratia ja niin edelleen. Pahin seuraus on, että suomalainen työ maksaa liikaa ja valtio velkaantuu.

Erityisen dramaattista onkin pääministerin velkakelloretoriikka. Hänen mukaansa Suomi on velkaantunut seitsemän vuotta miljoona euroa tunnissa yötä päivää pyhänä ja arkena. Viite Mooseksen kirjaan on tuttu: seitsemän lihavaa vuotta on takana, edessä on seitsemän ankaraa ja kovaa ”nälkävuotta”, koska Jumala oli näin Joosefin ennustuksen mukaan päättänyt. Suomesta ”rahat loppuvat”, ja lähivuosina edessä on ”sarja kivuliaita päätöksiä”, julistaa puolestaan Juha Sipilä. Maalaisliiton ja keskustan poliitikkojen puheissa Raamattuun viittaaminen on tietysti ollut erittäin yleinen tapa vuosien saatossa.

Lisäksi yhteiskunnan harmoniaa ovat järkyttäneet yhteisen vision puute ja keskinäinen syyttely. Sipilä toteaa, että osa vastustaa säästöjä, osa uudistuksia ja osa kaikkia kustannuskilpailukyvyn parannuksia. Oman osansa saavat myös työnantaja- ja työntekijäjärjestöt, jotka ovat ”ajautuneet liian kauaksi toisistaan”. Tämän vuoksi niin sanottu yhteiskuntasopimus jäi solmimatta ja hallitus joutui ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Nyt on etsikkoaika, Suomen taitekohta, pääministeri vannottaa. Ajoittaisesta sekavuudesta huolimatta tässä kohtaa kertomuksen osien tasapaino toteutuu Sipilän puheessa hyvin. Yhteiskunnan ”synnit” on nimettävä sitä huolellisemmin, mitä kiivaampi kiirastuli on odotettavissa.

Kiirastuli puolestaan koostuu hallituksen varsin kiistanalaisista toimenpiteistä, joita Sipilä puolustaa välttämättöminä, kuten asiaan kuuluu. Erityisesti sairauslomiin ja pyhäpäivien ylityökorvauksiin liittyvät heikennykset sekä hallituksen aikeet ajaa muutokset läpi pakottavan lain avulla ovat herättäneet kovaa kritiikkiä hallitusta ja pääministeriä kohtaan sekä poikineet useita mielenilmauksia – ja jopa vihjauksia yleislakosta. Identifikaation näkökulmasta kyseessä on haastava tilanne. Miten oikeuttaa kiirastuli?

Jos aikaisemmin ahkerassa käytössä oli uusklassisen taloustieteen paholaistermi eli velka, nyt pääministerin retoriikka tukeutuu modernin politiikan jumaltermiin eli demokratiaan. Hallituksella ja eduskunnalla on äänestäjien enemmistön mandaatti toimia ja tehdä kipeitäkin päätöksiä, joita pääministerin mukaan osa oppositiostakin tukee. Hän myös painottaa, että mielenilmaukset ja lailliset lakot ovat demokraattisia oikeuksia. Samalla Sipilä pääsee kritisoimaan edellisiä hallituksia – joissa keskusta ei ollut mukana – niiden suorastaan turmiolliseksi kuvaillusta ”odota, katsele ja ota velkaa -asenteesta”.

Lisäksi pääministeri pyrkii ottamaan huomioon kriittisenkin yleisönsä myöntämällä, että hallituksen keinot ovat hieman karkeampia kuin jos yhteiskuntasopimus olisi onnistunut. Vastaavalla tavoin tehokas identifikaation keino on hieman luettelomainenkin tapa esitellä vaihtoehtoisia tapoja toteuttaa uudistuksia, vaikkakin todeten niiden riittämättömyys tilanteen pelastamiseksi, kuten Juha Sipilä tekee. Kaikkien suomalaisten, ”meidän”, julistaminen syyllisiksi tilanteen vakavuuteen, samalla tavoin kuin kaikkien kreikkalaisten on väitetty olevan maan talousahdingon takana, on myös keino luoda yhteyttä puhujan ja yleisön välille.

Palkansaajat syntipukkeina?

Pelastuskertomusretoriikassa erityisen kiinnostavaa on se, mitä ja miten kiirastulessa oikeastaan puhdistetaan. Tässä osassa usein paljastuvat erilaiset puheensisäiset jännitteet, koska kiirastulessa on symbolisesti hävitettävä tai poistettava jotain samalla, kun vedotaan mahdollisimman laajaan yleisöön. Yleisimpiä keinoja ovat syntipukkien käyttö tai itsen syyllistäminen ja rankaiseminen. Sipilän televisiopuheessa ”syntipukkeja” ovat erityisesti julkisten, naisvaltaisten alojen pienpalkkaiset työntekijät, joiden toimeentuloon heikennykset erilaisten laskelmien mukaan vaikuttavat eniten. Myös muut, joiden palkasta iso osa koostuu sunnuntai- tai muista ylityölisistä, kärsivät. He ovat syntipukkeja, jotka pääministerin pelastuskertomuksessa joutuvat uhraamaan eniten Suomen raiteilleen saamiseksi. He kärsivät ”meidän” syntiemme tähden kansakunnan paremman tulevaisuuden vuoksi.

Ottaen huomioon, että tällainen palkansaajien joukko on suuri, Sipilän aiemmin huolellisesti rakentama identifikaatio on ongelmissa. Dilemma on siinä, että näin laaja ”syntipukkien” joukko mahdollistaa suuret säästöt mutta samalla luo potentiaalisen poliittisen uhan. Pääministeri sanoo suoraan, että kyseessä on valtava tulonsiirto yrityksille: ”Sunnuntaikorvauksen pienentäminen vähentää merkittävästi julkisen puolen kuluja ja mahdollistaa osaltaan työnantajan sosiaaliturvamaksun alentamisen”, hän toteaa melkeinpä lakonisesti ja siirtyy nopeasti muistuttamaan, että yhteiskuntasopimusneuvotteluissa tästäkin olisi voitu sopia. Rehellisyys on tietysti usein retorisesti varsin toimiva keino; nyt sillä kuitenkin luodaan puheeseen jyrkkä vastakkainasettelu työn ja pääoman välille. Kyseinen jännite saa vielä lisää intensiteettiä siitä, että työnantajille esitetyt uhraukset ovat melkoisen keveitä. Heiltä pääministeri vaatii johtajuutta, taitavuutta sekä ripauksen lisää isänmaallisuutta.

On myös mahdollista, että laajamittainen uhraus tiivistää kansan rivejä ja synnyttää kollektiivisen uhraamisen ja uudistumisen mentaliteetin. Edellytyksenä kuitenkin on, että reetori pystyy osoittamaan, että eri ryhmien ”kärsimykset” ovat tavalla tai toisella samastettavissa. Pääministeri käyttää puheessaan riiteleviä työmarkkinaosapuolia syntipukkeina, jotka eivät kyenneet löytämään yhteistä säveltä yhteiskuntasopimusneuvotteluissa. Retoriseksi tuekseen Sipilä noukkii niin sanotun jälleenrakennusmyytin muistuttamalla, miten ”sotien jälkeen Suomi teollistui ja nousi köyhyydestä ennennäkemättömällä ahkeruudella, sitkeydellä ja yhteen hiileen puhaltamisella”, minkä puolestaan ”takasi ennen muuta halu mennä eteenpäin”. Talvisodan hengen sijaan nyt tarvitaan siis jälleenrakennuksen henkeä.

Sodanjälkeinen Suomi oli poliittisten ristiriitojen ja puutteen repimä, moraalikriisissä paininut maa. Lakkoja ja työselkkauksia esiintyi melkeinpä katkeamattomana sarjana keskeisenä kiistakapulana palkkapolitiikka. Teollisuuden työväestön lisäksi syksyllä 1947 muun muassa myös valtion virkamiehet uhkasivat mennä lakkoon. Sipilän viesti rivien välissä näyttääkin olevan se, että myös tuolloin oli poliittisia ja taloudellisia erimielisyyksiä, joista huolimatta Suomi pystyi uudistumaan. Jälleenrakennusmyytin varsinainen käyttö jää kuitenkin puheessa puolitiehen, koska sen tarjoamia mahdollisuuksia tilanteen jännitteisyyden lieventämiseen ei hyödynnetä kovinkaan selkeästi. Toisaalta työmarkkinaosapuolten ottaminen syntipukiksi on ovelaa, koska sillä tavoin pääministeri ja hallitus pystyvät nousemaan kiistelevien osapuolten yläpuolelle ja yhdeksi ”meistä”, jotka joutuvat kiistelyä katselemaan sivusta. Tätä korostavat myös vetoomus työmarkkinaosapuoliin sekä niille tarjotut vaihtoehtoiset uudistuskeinot.

Pääministerin puheen kiirastuliosan haaste on kaiken kaikkiaan siinä, että sen tarjoama puhdistuminen ja uudistuminen nojaavat lähinnä pienipalkkaisten kärsimykseen tavalla, joka suorastaan vahvistaa olemassa olevaa talouspoliittista jännitettä yhteiskuntaluokkien välillä. Tässä kohtaa Sipilän pelastuskertomuksen toimivuus nojaa siihen, onko hänen yleisönsä ymmärtänyt ja hyväksynyt puheen alussa esitetyn tilannekuvauksen Suomen ”helvetin” syistä ja sen vaatimista uhrauksista.

Toinen, huomattavasti tulenarempi mahdollisuus olisi ollut luoda ulkoinen syntipukki esimerkiksi maahanmuuttajista. Onkin mielenkiintoista nähdä, tuleeko kokoomuksen ja keskustan retoriikka liukumaan tätä kohti, jos talous ei hallituksen toimenpiteillä ala korjaantumaan. Sellaisessa tapauksessa on hyvinkin mahdollista, että siirtymä symbolisesta kiirastulesta konkreettisempiin tekoihin on varsin lyhyt.

Sipilän puheen alku on tästä näkökulmasta huomiota herättävä. Pakolaistilanne on ujutettu aloituksessa omaksi osiokseen Euroopan talousnäkymien ja Suomen tilanteen väliin. Ensivaikutelmaksi jää helposti käsitys, että televisioidussa puheessa on kaksi varsin erillistä osiota. Toisaalta keskustelu käy sen verran kiivaana, että pakolaisiin ja maahanmuuttoon on otettava kantaa tavalla tai toisella. Ja mikä retoriikan näkökulmasta oleellisinta, vaatimalla ”resursseja turvapaikkahakemusten pikaiseen käsittelyyn, ripeyttä kielteisten päätösten saaneiden palauttamiseen ja kunnollista kotouttamista myönteisten päätösten saajille” pääministeri ottaa huomioon myös niin sanottua maahanmuuttokriittistä yleisöään.

Mies ja omatunto – pääministeri pelastajana

Identifikaation parantamisen lisäksi Sipilän puheeseen kuuluu olennaisesti myös niin sanottu henkilökohtainen katharsis, puhdistautuminen. Pääministeri käyttää minä-muotoa useaan otteeseen korostaakseen, miten Suomen tilanne ja sen vaatimat ratkaisut ovat repineet hänen sisintäänkin: ”olen valvonut…”, ”en voisi koskaan antaa itselleni anteeksi…”, ”yritin tosissani…”, ”tein vielä viimeisenä iltana…”, ”olin todella yllättynyt…”, ”se on ainoa tavoitteeni…”, ”tiedän, että nyt on viimeisiä hetkiä…” Tällä tavoin yhteiskunnallisen sisällön lisäksi pääministerin julkisen puheen eräs ulottuvuus on omakohtainen puhdistautuminen ”syyllisyydestä” osoittamalla, miten myös hän on joutunut valvomaan, sietämään yllätyksiä ja taistelemaan epäonnistuneen yhteiskuntasopimuksen puolesta. Haasteena tietysti on, miten yhteismitallisiksi puheen keskeisen syntipukin toimeentulon leikkaukset ja pääministerin kärsimykset koetaan. Ikään kuin ennakoiden pääministeri lupaakin, että hän pyrkii toteuttamaan uudistuksia niin oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti kuin mahdollista.

Sipilän puheen tenhoavin osa on niin sanotun kiirastulivaiheen lopussa. Lisääntyvä henkilökohtainen ote on puhuttelevaa ja luo uudestaan syntipukkiosassa kadotettua samastumista ”tavallisten kansalaisten” kanssa. Näin syntyy kuva miehestä, joka painiskelee omantuntonsa kanssa tehdessään kipeitä ratkaisuja. Ja kun vielä mukaan otetaan suomalaisen poliittisen retoriikan keskeinen topos eli sekä vastentahtoisuuden että velvollisuuden- ja vastuuntunnon korostaminen, niin pääministeri on onnistunut pontevasti työntämään taka-alalle kiirastuliosassa synnyttämiään jännitteitä. Toki myös murteen käyttäminen (”pudotamme kinttaat”) on omiaan lisäämään vaikutelmaa kansanmiehestä, yhdestä ”meistä”.

Henkilökohtainen osuus on toimiva myös yleisöodotusten ja pelastuskertomuksen osasten näkökulmasta. Vaikka on tärkeää, ettei puhuja korosta erinomaisuuttaan liikaa (erityisesti suomalaiselle yleisölle), hänen on kyettävä esittämään itsensä sopivimpana ja vastuullisimpana ongelmanratkaisijana. Myös puheen tarina luo omat ennakko-odotuksensa: keskeinen osa pelastuskertomusta on pelastaja. Sipilä pyrkiikin nokkelan vaivihkaa luomaan itsestään kuvaa sekä pelastajana että uhrina! Pääministeri on johtaja, joka ministerikollegoidensa kanssa on tekemässä ratkaisuja, jotka pelastavat kansakunnan mutta joiden äärellä hän joutuu suorastaan riutumaan.

Tämä on huomattavasti tehokkaampaa retoriikkaa kuin vaikkapa sen julistaminen, että pelastus tulee jonkin persoonattoman tahon, kuten kansainvälisen talouden elpymisen kautta. Näin on myös mahdollista pyrkiä häivyttämään alussa esitetty ehto Suomen pelastukselle: ”Kansainvälinen talous on kasvanut viimeiset vuodet, mutta emme ole päässeet tuohon kyytiin mukaan. Emmekä pääse, ellemme tosissamme tahdo ja tee sen mukaisia toimia.” Hallitus on yhtenäinen, eikä tingi tavoitteestaan, kuten Sipilä napakasti sanoo – pääministeri ja hallitus tahtovat sekä tekevät päämäärätietoisesti. Toisaalta, kuten yllä olevasta käy ilmi, ne tekevät lähinnä sen, mitä ”kansainvälinen talous” vaatii! Kyseinen puheensisäinen jännite heikentää kuvaa Sipilästä Suomen pelastajana.

Kadonnut paratiisi?

Pääministeri Sipilän televisiopuheen pelastusosa on aikaisempiin osiin suhteutettuna kevyt. Pelastus puolestaan tulee, kun tarvittava yhteishenki löytyy, toimenpiteet tehdään, ”suomalainen työ ja työllistäminen” muuttuvat jälleen kannattaviksi ja talous lähtee nousuun. Yksi harvoista konkreettisista uudelleensyntyneen Suomen tilan kuvauksista on Sipilän maininta, että ”moni asia tehdään jatkossa pienemmällä rahalla kuin aiemmin”. Tähän sopeutuminen puolestaan vaatii ”luovuutta, uudistamisen halua ja tinkimätöntä työtä yhteisten tavoitteiden eteen”. Toinen vastaava on uuden teknologian käyttöönotto.

Koska myös rakenne on retoriikkaa, on tärkeää, että tutun ja turvallisen kertomuksen osaset ovat tasapainossa. Nyt matka helvetistä kiirastulen kautta ei ole muodon osalta harmoniassa. Kovat keinot, joita aiemmin kiirastulessa käytetään, luovat suuret ennakko-odotukset kansallisesta pelastuksesta autuudesta. Loppu ei kuitenkaan lunasta odotuksia.  ”Halu”, ”sisu”, ”tekemisen ja välittämisen henki” sekä ”avoin ja positiivinen asenne” ovat varsin tavanomainen sekoitus uusliberaalia ja perinteistä suomalaista retoriikkaa. Oletus lienee, että sopivat teot seuraavat asennemuutoksen eli ”parannuksen” hedelminä.

Puheen lopussa on myös toinen identifikaation näkövinkkelistä hieman ongelmallinen kohta. Me suomalaiset olemme outo kansa, tähän voinee jokainen yhtyä. Toisaalta taas nostatukset suomalaisista ”mieluummin tekevänä kuin ilmanaikuisia puhuvana kansana” ja suomalaisesta kädenpuristuksesta painavampana kuin ”satasivuinen juridinen sopimus” ovat omiaan synnyttämään säröjä yleisön ja puhujan välille sen vuoksi, että viime aikoina tapetilla ovat nimenomaan olleet vaalilupausten rikkomiset ja takinkäännöt niin koulutussäästöihin, pienituloisimmilta leikkaamiseen kuin maahanmuuttopolitiikkaan liittyen. Vaalilupaukset ovat tietysti oma retoriikanlajinsa, mutta tällaisenaan kyseinen kohta ei ainakaan vahvista luottamusta.

Rakenteen osalta pääministerin televisiopuhe nojaa siis pelastuskertomukseen, jossa katharsis saavutetaan pääasiassa pienituloisten palkansaajien uhrauksilla. Suomalaiset ovat eläneet väitetysti riitaisasti velaksi, ja tämän vuoksi yllämainittua joukkoa joudutaan kurittamaan. Näillä keinoin Sipilä kuljettaa yleisönsä kohti uudistunutta ja elinvoimaista Suomea, joka pystyy vastaamaan kansainvälisen talouden haasteisiin. Hienoisesta epätasapainosta huolimatta rakenne toimii siinä mielessä hyvin, että siinä alku- ja loppuosa ovat asiantiloja, joiden väliin syntyy puheen liike toimenpiteiden ja tekojen avulla. Pelastuskertomuksen sisältä puolestaan löytyy mielenkiintoisia retorisia keinoja, joilla pääministeri tasapainoilee sen tosiasian kanssa, että identifikaatio ja erottautuminen kulkevat aina käsi kädessä. Kaikkialle ei voi kumartaa samalla kertaa.

Pilke silmäkulmassa voitaneen yhteenvetona todeta, että pääministeri Juha Sipilän televisiopuhe on kuin stereotyyppinen luterilaisen papin saarna: esitystapa on tiukan asiallinen, suorastaan kuivakka, ja syntiosa on melkoisen pitkä armo-osaan verrattuna. Lienee sopivaa sananrieskaa ainakin perinteiseen suomalaiseen sielunmaisemaan!

23 kommenttia

  • Tuula Hölttä sanoo:

    Jouni Tilli :”Ööö..mihin puoluepoliittiseen jänkkäämiseen?”

    Öööö – vaikka siihen, että olet julkisuudessa väittänyt jatkosodasta, että “Kristillisen oikeutetun sodan periaatteen mukaanhan vain puolustussota oli Jumalan mielen mukainen ratkaisu. Nyt kuitenkin hyökättiin itse.”

    Kun Jatkosota alkoi, Suomen armeija oli puolustusryhmityksessä ja saattoi aloittaa vastahyökkäyksen sodan aloittanutta itäistä suurvaltaa vastaan vasta 10.7. uuden ryhmittymisen jälkeen.

    Tämä on se, mistä sota alkoi http://militera.lib.ru/h/hazanov_db2/s06.gif eikä hyökkäyksen päämäärä suinkaan ollut “vihollisen armeija”, vaan pääasiassa pääkaupunki ja siviilikohteet, jotka Moltken määritelmän mukaan ovat hyökkäyssodan tunnusmerkkejä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jouni Tilli sanoo:

      Nykytutkimus jatkosodasta on tuosta kovasti eri mieltä, mutta keskustelua ikuisesta kiistakapulasta ei tässä kannata käydä. Mutta se vähän ihmetyttää, miten yllä oleva lausuntoni liittyy puoluepolitiikkaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Jouni Tilli :”Nykytutkimus jatkosodasta on tuosta kovasti eri mieltä, mutta keskustelua ikuisesta kiistakapulasta ei tässä kannata käydä. Mutta se vähän ihmetyttää, miten yllä oleva lausuntoni liittyy puoluepolitiikkaan.”

      Olisin erittäin kiinnostunut kuulemaan arkistoviitteillä varustettua faktatietoa “jatkosodan nykytutkimuksesta”, ja ylläolava lausuntosi liittyy puoluepolitiikkaan, kun se syystä a tai b “sattuu” tukemaan sodanjälkeistä “Suomen virallista ulkopoliittista linjaa” ja Väinö Linnankin fiktiivistä illuusiota siitä, että “Suomi hyökkäsi” ja minkä vuoksi Suomelle langetettiin Stalinin sanelema sotasyyllisyys. Stalinhan vaati sotasyyllisyysrangaistuksia nimenomaan siksi, että Suomen sota-ajan demokraattisesti valittu valtiojohto väitti “Neuvostoliiton aloittaneen sodan”.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Ja enemmän kuin tarpeeksi “oikeaoppisesta” vasemmistopropagandasta saaneena tässä vielä hiukan lisää:

      En ole koskaan kuullut päätöksestä, jossa Neuvostoliitto olisi perunut kielteisen kantansa karjalaisten oikeuteen jäädä pakkoluovutetulla alueella oleviin koteihinsa, ja mm. sukuni kotikylä oli Neuvostoliiton hajoamiseen asti sieltä sotaa paenneille kiellettyä aluetta. Vielä 1947 Leningradin alueen työtätekevien edustajien toimeenpanevan komitean salaisessa istunnossa tehtiin päätös etnisten suomalaisten ja inkeriläisten poistamisesta Leningradin alueelta. Päätös velvoitti Leningradin alueen hallintopäällikkö Shiktorovin ”karkottamaan kahdessa viikossa entisiin kotipaikkoihinsa palanneet suomalaiset ja inkeriläiset Leningradin alueen ulkopuolelle passikomentojärjestyksessä”.

      Kun sanoin v.2006 yhdessä seminaarissa Karjalan Liiton silloiselle toiminnanjohtajalle, että kun epäselväksi jätettyä omistusoikeutta ei ole selvitetty, uskon, että pakkoluovutetulle alueelle jääneen suomalaisomaisuuden omistusoikeutensa todistavat viralliset asiakirjat säilyttäneet ovat yhäkin tuon omaisuutensa omistajia, hän kansanedustajana kysyi, onko meillä tavallisilla kansalaisilla asiasta oikeuden päätös. Tämä oli se syy, jonka vuoksi ”tavallisena kansalaisena” lähdin yhtenä Suomen Karjalan pakolaiset ry:n jäsenenä meille “mansikoita maksamalla” hakemaan tuota kansainvälisen oikeuden päätöstä, jonka hakeminen todellisuudessa kuuluu valtioiden, eikä meidän rivikansalaisten velvollisuuksiin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouni Tilli sanoo:

    Otan tuon yhteyden Väinö Linnaan kohteliaisuutena, mutta sotakeskustelua emme enää jatka tämän blogikirjoitukseni yhteydessä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Jouni Tilli :”sotakeskustelua emme enää jatka tämän blogikirjoitukseni yhteydessä.”

    Emme niin, emmekä minkään muunkaan keskustelun yhteydessä. Suomen sotasyylisyys vailla minkään kansainvälisen sotarikostuomioistuimen langettamia tuomioita on Suomen valtiolle Pyhä Asia, jossa muita vaihtoehtoja kuin suomalaisten syyllistäminen ei ole olemassa. Siksi halusin olla mukana tekemässä päätöstä oikeudenmukaisemman Euroopan Pakolaisten ja Karkotettujen yhteisen Liiton perustamisesta.

    Ehkä entisenä “ryssänkirkkolaisena” voin kuitenkin lisätä sota-asiaa vielä tämän verran:

    Edesmenneen eversti evp, hist.tri, professori Sotahistorian instituutista Moskovasta Mihail Semirjagan mukaan ”Molotovin lausumat [marraskuussa -40/th], kuten hän itse asian ilmaisee, olivat täysin yhteneväisiä Stalinin ajatusten kanssa ja todistavat, että neuvostojohto sitkeästi pyrki sijoittamaan sotavoimaansa koko Suomen alueelle ja sen seurauksena liittämään maan Neuvostoliiton yhteyteen.”

    Samansuuntaisia näkemyksiä on ilmaissut toinenkin nimekäs Stalinin vaikutusvallan edustaja, Suomessa hyvin tunnettu A.A. Ždanov. Esiintyessään Korkeimmassa sotaneuvostossa kesäkuussa 1941 hän esitti: ”Olemme tulleet voimakkaiksi ja voimme ryhtyä aktiivisempaan tehtävien suorittamiseen. Sodat Puolassa ja Suomessa eivät olleet puolustussotia. Olemme jo lähteneet hyökkäyksellisen politiikan tielle.” (Suomen Sotahistorian Komissio ry: Talvisodasta jatkosotaan; Mihail Semirjaga, Jyväskylä 1991)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    DDR:ssä kehitettiin uusi aikayksikkö hon, joka on sekuntia lyhyempi. Se on aika mikä kului kanavan vaihtamiseen kun Honecker ilmestyi kuvaruutuun. Meillä vastaava voisi olla sip kun Sipilä ilmestyy kuvaruutuun

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jouni Tilli
    Jouni Tilli

    Tutkin työkseni poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä. Blogissani pohdiskelen tähän liittyviä aiheita erityisesti retoriikan näkökulmasta.