Pääsiäisen jälkeen lasketaan hukkuneet

Pääsiäinen on takanapäin. Suurin osa väestöstä täällä Keski-Amerikassa viettää pyhäpäiviään rannoilla, ei kirkossa, sillä pääsiäinen osuu kesän eli kuivan kauden keskelle. Hiljaiseksi ei viikkoa siis voi sanoa; mieleen tulee pikemminkin Suomen juhannus. Pääsiäisen jälkeen lasketaan hukkuneet, liikenteessä menehtyneet ja väkivaltaisen kuoleman kohdanneet.

Hiljaisuudesta ei muuallakaan maailmassa ole juuri ollut tietoa, sillä joka puolella rytisee. Terrori-iskut näyttävät lisääntyvän, pommit putoavat, lapsia menehtyy raunioihin, ihmisiä kuolee maalla ja merellä. Kristittyjä vainotaan ja tapetaan, kirkkoja pommitetaan.  Silmitöntä uskonnon nimissä harjoitettua väkivaltaa, jossa aseeksi kelpaa mikä tahansa eikä kohteella ole väliä.

Viikon tapahtumat saivat miettimään omaakin työkenttääni Latinalaista Amerikkaa. Se on esimerkki siitä, että myös kristinuskolla on ollut pimeät puolensa. Kun katolinen kirkko liittoutui maallisen vallan kanssa sanomansa levittämiseksi väkivalloin alkuperäiskansojen mantereelle, kymmenet miljoonat ihmiset menettivät henkensä.

Tästä osasta Amerikkaa tuli ”latinalainen” Amerikka, ja alkuperäisistä asukkaista ylenkatsottua, syrjityintä ja köyhintä väestöä, jonka rikkaudet valuivat ja valuvat edelleen aivan muualle. Katolilaisuus on edelleen vahvassa asemassa varsinkin mestitsien parissa.

Lähes 40 prosenttia maailman katolisista elää täällä. Samaan aikaan uudet evankelikaaliset kirkot valtaavat alaa vauhdilla. Viimeisen 20 vuoden aikana katolinen kirkko on menettänyt noin 15  prosenttia jäsenistään protestanteille, suurimmaksi osaksi juuri evankelikaalisille. Näin on käynyt myös alkuperäiskansojen ja afrikkalaisperäisen väestön joukossa. Heille katolilaisuus olikin enimmäkseen synkretismiä, jossa oli – ja on - mukana runsaasti kansojen perinteisten uskontojen ja uskomusten elementtejä. Evankelikaalisuus pyyhkii tieltään myös synkretismin.

Historiallisesti hartaan katolista Latinalaista Amerikkaa leimaa syvä eriarvoisuus ja sen aiheuttamat ongelmat. Maailman kymmenen eriarvoisimman maan joukossa on viisi Latinalaisen Amerikan maata. Krooninen köyhyys jatkuu sukupolvesta toiseen: lähes kolmasosa koko maanosan väestöstä elää köyhyydessä.

Väkivalta on jäänyt leimaamaan Latinalaista Amerikkaa espanjalaisvalloittajien ajoista lähtien. Tämä on veristen sotilasvallankaappauksien, junttien ja diktaattorien maanosa, jossa vasta aivan lähihistoriassa on päästy jonkinlaiseen demokraattiseen suvantoon.

Väkivalta ei silti ole hävinnyt: esimerkiksi vuonna 2015 maailman 50 vaarallisimmasta kaupungista 42 sijaitsi Latinalaisessa Amerikassa. Jengiväkivalta, perheväkivalta ja varsinkin naisiin ja tyttöihin kohdistuva väkivalta rehottaa ja lynkkaukset ovat tietyissä maissa arkipäivää. Alkuperäiskansojen ja muiden maitaan ja oikeuksiaan puolustavien murhat ovat nekin maailmantilastojen kärjessä.

Lähetysseuran luterilaiset kumppanikirkot Kolumbiassa, Boliviassa ja Venezuelassa tuntevat väkivallan ja sen seuraukset omasta historiastaan käsin. Kirkot näkevät päivittäisessä työssään, mitä sota, konfliktit, toivottomuus ja näköalattomuus tekevät ihmisille.

Kirkot auttavat pakolaisia ja syrjittyjä

Kirkot tekevät pienillä resursseillaan arvokasta työtä maansisäisten pakolaisten, alkuperäiskansojen ja etnisten vähemmistöjen, vammaisten, slummien asukkaiden, maattomien maatyöläisten oikeuksien puolesta, rauhan ja sovinnon hyväksi ja väkivaltaa vastaan.

Luterilaisilla kirkoilla on täällä aivan erityinen tehtävä katolisen kirkon ja evankelikaalisten kirkkojen välissä, sillä ne osaavat toimia neutraalina välittäjänä monissa kriiseissä, puolustavat ihmisten oikeuksia ja vahvistavat sekä ihmisten hengellistä että sosiaalista hyvinvointia. Me olemme mukana tässä yhteisessä työssä tuomassa ihmisille toivoa paremmasta sekä maanpäälliseen että tuonpuoleiseen elämään.

Arja Koskinen on Suomen Lähetysseuran Latinalaisen Amerikan aluepäällikkö.

 

1 kommentti

  • Tarja Aarnio sanoo:

    Kiitos kirjoituksesta. Olen usein miettinyt, miksi Latinalainen Amerikka on siinä tilassa, minkä kuvailit. Eihän pelkästään kirkon osuutta mielestäni voi syyttää. Onhan Etelä-Amerikalla oma historiansa ennen sitä mahtavine valtioineen ja omine kulttuureineen. Väkivaltainen sekin oli jo ennen espanjalaisten valloitusta. Mutta samahan on kaikilla mantereilla eli vallankäyttöä ja sortoa aina ja kaikkialla, mutta muutosta parempaan on tapahtunut.

    Se siis askarruttaa, että miten nykyinen Latinalainen Amerikka tavallaan kuin “pysähtynyt” väkivallan ja eriarvoisuuden tilaan.

    Arvostan suuresti tekemäänne työtä siellä paremman tulevaisuuden eteen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Missioblogi
    Missioblogi

    Missioblogin kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseurasta. He kertovat maailman laajan kirkon näkökulmasta globaaleista murroksista, kirkosta ja ihmisestä kaiken tämän keskellä. * Viron alueen nuorten Raamattu- ja lähetyskurssien vastaava Titta Hämäläinen * Viestintäjohtaja Iiris Kivimäki * Latinalaisen Amerikan kehitysyhteistyökoordinaattori Arja Koskinen * Nepalin kirkollisen työn koordinaattori Elina Lind * Lähi-idän alueen tiedottaja Sari Lehtelä * Kiinalaisen työalueen tiedottaja Upu Leppänen * Mekongin alueen kirkollisen työn koordinaattori Tero Massa * Mekongin alueen organisaation kehittämisen asiantuntija Ari Muttonen * Tansanian Makumiran yliopiston opettaja Katri Niiranen-Kilasi * Tansanian kummityön koordinaattori Pia Pyhtilä * Pohjois-Suomen seurakuntayhteyksien koordinaattori Juha Taanila * Läntisen Afrikan kirkollisen työn koordinaattori Anni Takko

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit