Paavin uusin ulostulo omiaan vaikeuttamaan kirkkojen ja kristittyjen elämää!

Paavin potema allergia uhkaa koko kristillistä maailmaa. Hän sanoo olevansa allerginen adjektiiveille, kuten käy selväksi oheisesta uutisesta: https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006250344.html

Paavin viesti pähkinänkuoressa: Hyvästi adjektiivit, tervetuloa substantiivit! Jos se siis on hänen näppylöistään kiinni.

Varsinkin termiä autenttinen paavi pitää epäaitona ilmaisuna, etenkin jos kyse on vaikkapa aidosta kirkosta tai aidoista kristityistä, sillä sellaisia ei taida olla olemassakaan. Ei hän tarkoita, että olisi olemassa vain feikkejä kirkkoja tai valekristittyjä. Hänen ideansa ymmärtääkseni on, että kirkolle tai kristityille ei pidä jakaa laatusanoja, puhutaan vain kirkosta yleisesti ja kristityistä erityisesti eli kukin nimeltä mainiten.

Ekumeenisesti ajatellen voimme tietysti puhua yhdestä, pyhästä ja yhteisestä maailmanlaajuisesta Kristuksen kirkosta, jolla eri puolilla maailmaa on omanlaisensa nimi (vaikkapa luterilainen kirkko, anglikaaninen kirkko, reformoitu kirkko, katolinen kirkko tai ortodoksinen kirkko) vähän samaan tapaan kuin on olemassa vain yksi meri, jota tosin eri puolilla maailmaa kutsutaan eri nimillä.

Todelliseksi haasteeksi muodostuu kuitenkin kaikkien kristittyjen puhutteleminen heidän kasteessa saamillaan nimillä. Kastetilaisuudessa minulla on aina ollut käsikirjan välissä moninkertaiset Post it-tarralappuvarmistelut siitä, että muistan lausua kastettavan nimen oikein niin kastehetkellä kuin vielä kasteen jälkeisessä siunaamisessa ja rukouksessa.

Näistä varmisteluista huolimatta en muista monenkaan 37 vuoden aikana kastamani lapsen nimeä. Tyrmistyttävintä on, kun jossakin yllättävässä tilanteessa joku äiti marssittaa eteeni 25-vuotiaan lapsensa ja toteaa:” Pastori Kiuru on kastanut sinut, poikani!” Mitä siihen voi sanoa? Tunnustanko, että vaikka äiti muistaisi tuon kastehetken kuin eilisen päivän, niin pappipa ei? Yritän kenties soperrella jotakin siihen suuntaan, että ahaa, tuota noin, taisit olla silloin hieman pienempi ja vähän eri näköinen…?

No, kysymällähän se nimi tietenkin selviää. Lieneekö paavilla ollut tässä se taka-ajatus, että sinun sopii puhutella toista ihmistä vasta kun tiedät hänen nimensä? Eikö paavi tunnusta dementian mahdollisuutta? Monet vanhat pariskunnat esimerkiksi saattavat käyttää toisistaan suloisia hellyttelynimiä kuten rakkaani, kyyhkyläiseni, kultaseni tai armaani siitä yksinkertaisesta syystä, että ovat jo unohtaneet aviopuolisonsa nimen.

Paavin mukaan viestintä on kauneutta. Kauneus kuulemma ilmaisee itsensä pelkällä substantiivilla ilman, että kakun päälle tarvitsisi lisätä kirsikoita. Jos paavi muistelee tässä  Ison Kirjan kohtaa Mk. 5:37 ("…vaan olkoon teidän puheenne: 'On, on', tahi: 'ei, ei.' Mitä siihen lisätään, se on pahasta"), niin unohtaako hän, että Vuorisaarnassaan Jeesus puhuu tässä yhteydessä vain ja ainoastaan vannomisesta?

Aika vaikeaksi kommunikointi menisi, jos ei ollenkaan voisi käyttää laatusanoja, jotka vastaavat kysymykseen, millainen jokin tai joku on. Varmaankin yhtä vaikeaksi kuin jos pitäisi luopua kokonaan vokaalien käytöstä. Kieli köyhtyy, jos Jumalastakin voisi todeta vain sen, että Jumala on, on. Jumalankieltäjät tietysti sanoisivat, että ei, ei.

Ruttopuiston rovasti ryhtyy tässä asiassa protestantiksi. Emme mitenkään tule toimeen, jos emme saa vastausta kysymykseen, millainen Jumala on! Miten pärjäisimme, jos emme voisi ilmaista, että Jumala on Kaikkivaltias ja Pyhä, mutta samalla myös armollinen, pitkämieline ,rakastava ja läsnä oleva  Isä?

Paavi, pliis: Älä vaadi poistamaan adjektiiveja elämästämme, ole niin kiltti! Me tarvitsemme arkiseen elämäämme edes jotakin laadukasta. Jonkun sanomaan meille, että teemme hyvää ja tärkeää työtä, että olemme kauniita, ihania, rakastettavia, luotettavia.

Eikö meidän hengenmiesten tulisi pysyä lestissämme niin että emme lähtisi jakelemaan yleisen kielitieteen alalla liian heppoisin perustein ohjeita, jotka tekisivät hallaa mm. niille kielipeleille*, joita itsekin käytämme? Kielipeli kuvaa ajatusta siitä, miten kielen puhuminen on osa ihmisten välistä toimintaa. Kahden tai useamman ihmisen yhteinen ymmärrys edellyttää siis yhteisiä käsitteitä. Substantiivien lisäksi myös adjektiiveja.

Eihän Jumala meidän substantiiveissamme tai adjektiiveissamme asu (niin kuin ei käsin tehdyissä temppeleissämmekään), mutta ne antavat kuitenkin edes kalpean aavistuksen siitä, miten toisenlaista on täällä maan päällä vain uskon avulla olla yhteydessä Vapahtajaan ja sitten perillä nähdä hänet kasvoista kasvoihin. Siihen päivään asti: Hyvä on Herra. Joka päivä.

 

*) Kielipelin määritelmä: Wittgensteinin näkemys, jonka mukaan kielen merkityksiä on tutkittava niiden käyttönä.

Selite: Ludwig Wittgenstein (1889-1951) kehitti myöhäisfilosofiassaan kielipelin välineeksi, jonka avulla voidaan tulkita kieltä yksinkertaistetussa tilanteessa. Merkitys on käyttöä, ja ymmärtäminen on kykyä käyttää kieltä jossakin yhteisössä. Kielipelin siirtoja ovat sekä kielellisten ilmausten käyttö että muut kielenkäyttäjän teot maailmassa. Kielet muodostuvat lukuisista kielipeleistä, esimerkiksi pyytämisen, kiittämisen, kiroilemisen, tervehtimisen ja rukoilemisen kielipeleistä.

 

 

4 kommenttia

  • Jari Haukka sanoo:

    Rooman piispa siis näyttää aloittavan luokkataistelun, nimittäin sanaluokkataistelun. Substantiivit ovat siis edelläkävijöitä sanaluokista. Ehkäpä tavoitteena on peräti likvidoida taantumukselliset sanaluokat kuten adjektiivit ja adverbit?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Charlotta Lindfors sanoo:

    Prkl (= kielipeli). Paavihan puhui asioiden “sokeroimisesta”. Silloin on myös asioiden suolaamista. Monet pahat asiat sokeroidaan niin, että pahuus hukkuu., eikä sitä tunnista. Jos on sokerointia, on myös suolaamista. Ihmisiä ja asioita demonisoidaan, jos ei miellytä toisia. Kuuluu myös eduskuntakeskusteluista. Se on uusi normaali.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Charlotta: Kummallisia kakkuja tuntuu paavi harrastavan, jos ei saa ollenkaan olla kuorrutusta ja kirsikatkin kakun päältä koristeina puuttuvat. Ehkä hän ajattelee, että kakku an sich on Se Juttu. Toisaalta luulisi Rooman piispan tuntevan sanonnan, jonka mukaan Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä. Vai onko sittenkin kyse vain suomalaisesta sananlaskusta, kun se sekä Kalevalassa että Kantelettaressa mainitaan…?

      PS: Kalevalan Kolmasneljättä runossa kakku tarkoittaa leipää, ja silkko on hätäravintona käytettyä pettuleipää.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (64 v., 117 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa24.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121