Päivän lapsi

”Ei meidän tarvitse elää kuin päivä kerrallaan”, lohdutetaan uskossa ja elämässä väsyneitä ja huolien alla kamppailevia ihmisiä vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä ja asiaa perustellaan korpivaelluksen ruuan, mannan saamisella vain päivän tarpeeksi kerrallaan, paitsi sapatinaattona kaksinkertainen annos sapattia varten:

2. Moos. 16:

4 Herra sanoi Moosekselle: "Minä annan sataa teille ruokaa taivaasta, niin että kansa voi joka päivä mennä keräämään ruokaa, mutta vain sen päivän tarpeiksi. Näin minä panen heidät koetukselle, että näkisin, noudattavatko he minun lakejani vai eivät.

5 Kuitenkin kun he sapatin aattona valmistavat ruoaksi sen, mitä ovat tuoneet mukanaan, sitä tulee kaksi kertaa niin paljon kuin heillä on muina päivinä."

 

Tämä on minusta lohdullinen ja hyvä ajatusmalli. Tästä samasta asiasta puhui eräs viisas vasta radiossa, kun hän kehotti kuulijoita elämään nykyhetkeä, eikä murehtimaan menneitä ja liitelemään kaukana tulevaisuudessa. Hänen mielestään nykyhetki käy ohueksi, jos elää liikaa menneessä tai tulevassa. No, sehän on ihan totta. Se tilanne, mikä kulloisenakin päivänä on, pitäisi ottaa semmoisenaan ja elää se parhaan kykynsä mukaan iloisesti, surullisesti tai siltä väliltä, minkälainen päivä milloinkin on.

Lapsena ja nuorena taisin tuon päivän lapsena elämisen paljon paremmin kuin nyt aikuisena. Voi kun saisi vielä elää yhtä huolettomia aikoja kuin silloin. Mennä liiterin katolle ottamaan aurinkoa eväitten kanssa ja antaa ajatuksen kulkea kuin valkoiset pilvenhattarat lipuvat vaivattomasti ja häiriöttömästi ihanan sinisellä taivaalla. Toki silloinkin oli ahdistuksen, pelkojen ja epätoivon hetkiä, mutta melko helposti aivot aina tarvittaessa nollaantuivat huolettomaan tilaan.

Miksi tuo nykyhetken elämisen taito tahtoo useimmilla ihmisillä jäävän lapsuuteen ja nuoruuteen? Opetammeko omat lapsemme aina huolehtimaan ja hätäilemään tulevaa liikaa, koska suurelle osalle ihmisiä käy samalla tavalla?

Hmm. Tuota mannavertausta käytetään vl-liikkeessä ehkä eniten valottamaan uskon mittaa ja määrää. Ei tarvitse kuin päivän kerrallaan uskoa, se riittää. Eilisestä uskosta ei ole tänään mitään hyötyä, mutta huomisenkaan varalta ei voi uskoa tänään.

Itselläni tuo ajatus oli usein silloin pohjana, kun aloin uupumaan lapsirumban ollessa pahimmillaan. Minun ei saa eikä tarvitse miettiä huomista ja huomisen huolia, kunhan vaan tämän päivän jotenkin selviän. Huomisella on sitä paitsi omat murheensa.

Jotenki homma meni kohdallani silleesti, että kun vältin huolehtimasta huomisesta, menetin samalla myös kyvyn haaveilla ja unelmoida huomisesta ja tulevaisuudesta. Lauluntekijä sanoo ”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille…” Minua on kovasti puhutellut ja itkettänytkin tuo laulu. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran, joku sisälläni ulvoi ”EI MINULLA OLE OLLUT AIKAA JA TILAA UNELMILLE”! Oli tuskaisaa tajuta tuo asia.

Vaikka vl-liikkeessä opetetaan tosissaan elämään nykyhetkeä iloiten ja murehtimatta, se täytyy tehdä tietyissä puitteissa ja sillä on päämäärä: kunnian taivas. Pitää elää tätä päivää sillä tavalla, että pääsee joskus taivaaseen. Käytännössä se tarkoittaa valintoja. Mitä teen tai jätän tekemättä tänään, jotta pääsen taivaaseen, jos milloin noutajat saapuvat. Pitää pysyä tänä päivänä, ei eilisestä tai huomisesta murehtien, vl-tapanormiston ja opetuksen mukaisessa ruodussa ja se on siinä, muuta ei tarvita. Homma käy raskaaksi, jos yrität elää huomista samaan aikaan: huomennakin joudun kaiken tämän kestämään. Ei, ei, vaan päivä kerrallaan, niin kuin korpivaeltajatkin tekivät.

Onko siis taivastoivossa eläminen olleskaan elämistä nykyhetkessä? Toki tietyistä maallisista asioista saa ja tuleekin vl-opetuksen mukaan nauttia, mutta pohjalla kaikessa tulisi olla ihana tieto siitä, että nimi on elämän kirjoissa. Taivaspaikka siis määrää silloin sen, millä tavalla nykyhetkeä elät. ”Täällä ollaan taivasta varten”. Joo, tekeekö se sitten nykyhetken elämisen ohueksi? Ei välttämättä. Taivastoivo antaa elämälle tarkoituksen. Se on hyvä pohja elää ja iloita ihan maallisistakin asioista.

Olen kahtena perättäisenä päivänä käynyt Masala Cityssä ostamassa ja syömässä tyttäreni kanssa jäätelöä. Olen alkanut opetella elämään nykyhetkeä. Mukavaa oli :)

Minulla on syytä kiitokseen monessakin asiassa tänä päivänä. Lauantaina juhlimme kaksoisjuhlia perheessämme, kun yksi tyttäristämme valmistui lähihoitajaksi ja aloitti maanantaina alaansa vastaavan työn ja toinen tytär valmistui ylioppilaaksi ja keskiviikkona selvisi hänenkin jatko-opiskelupaikkansa tulevana syksynä.

Oikeasti mietin sitä, miten hyvin lapsemme ovat selvinneet huolimatta vanhempiensa uupumisesta. Onhan meitä autettu ja monin tavoin onkin. Monelle on syytä kiitokseen tänä päivänä: Korson kodinhoitajille, useille terveydenhoitoalan ihmisille ja erityisesti niille ystäville ja sukulaisille, jotka olette tukeneet meitä lastemme kasvattamisessa. Kiitos. Hyvän Jumalan ja teidän ansioistanne, mieleni perukoihin jäi kuin jäikin kyky unelmoida huomisesta :)

Huomisen unelmat, antavat hohtoa nykyhetkeen.

6 kommenttia

  • Vuokko Ilola sanoo:

    Vielä aiheesta.

    Tuohon nykyhetken elämisen taidon katoamiseen, kohdallani vaikutti ihan oleellisesti se, että en riittänyt koskaan mihinkään pahimpana lapsirumban aikana. Koko ajan piti olla korvat höröllään, tuntosarvet pitkällään ja valmiustilassa säntäämään milloin mihinkin. Jos herpaannuin valmiustilasta, sattui ja tapahtui kaikenlaista.

    Se aiheutti minulle sellaisen olotilan elää, että olen olemassa kokonaan toisia varten. En osannut enää jossakin vaiheessa nauttia enää mistään asioista, kun piti olla varppeillaan koko ajan. Jos mentiin uimaan, ihan hermona vaan laskin lasten päitä, ettei kukaan huku, enkä pystynyt rentoutumaan ollenkaan siten, että olisin itse uinut, vaikka olin tykännyt aina uimisesta.

    Sama vähän kaiken oman harrastamiseni kanssa. Käikki jäivät, kun piti olla niin tiiviisti läsnä nykyhetkessä TOISIA VARTEN.

    Eli riippuu vähän siitäkin, minkälaista nykyhetken eläminen on, että osaako elää nykyhetkeä itse siitä nauttien. On ihan varma asia se, että jos elää pelkkä toisten tarpeita silmällä pitäen, oma eläminen, omat tarpeet ja asiat jää unholaan ja samalla myös omat tulevaisuuden unelmat.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    Mannauskon opin nuorena myyntipäällikkönä. Eilinen myynti ei elätä enää tänään… Onkohan vl:s¨sä taivaaseen pääsy noin tekemisten seuraamisessa, vai onko pointtina se, ettei ajauduta sivulle tai nukahdeta polulle…??

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vuokko Ilola sanoo:

    Jotta pysyy uskomassa, täytyy tehdä ja toimittaa erinäisiä asioita: käydä seuroissa, olla kuuliainen liikkeen opetuksille ja armoneuvoille jne. Tavallaan ne ovat ehtona taivaaseenpääsylle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Lauri Lahtinen sanoo:

    Evankeliumin sanoman esilläpitäminen muistuttaa myös mainontaa. Olisiko hyviä slouganeita: Tule kanssamme ahdistumaan! Tule raatavaan joukkoomme! Tule meidän porukkaan, meillä ei niuhoteta säännöillä! Tule ja viihdy, sehän on itsestäsi kiinni miten viihdyt!

    Jotenkin kumminkin elämänohjeet pitäisi olla linjassa pelastusukon kanssa. Jos elämme elämämme vastoin sanaa, mikä midät pelastaa. Armo tietenkin, sehän on selvää, mutta? Jos meidän huolimattoman elämämme muodolista joku on saanut paatumuksen aihetta, mitä sitten.

    Mielestäni paras slougani on: Tule kanssamme seuraamaan Jeesusta kokosydämisesti!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    Kun rakastaa Jumalaa, eikö rakkautta tunteva mielellään hakeudu sinne, missä hänestä puhutaan?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Lauri Lahtinen sanoo:

    Olisiko kumminkin myös niin, että edes puoli ajatusta pitäisi uhrata niille, kotka eivät tunne Jeesusta ja näinollen eivät voi Häntä rakastaa?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Vuokko Ilola
    Vuokko Ilola

    Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit