Kirkolliskokousedustaja Pauli Niemelä kyseli maanantaina seurakuntien rakenneuudistuspaketin lähetekeskustelusssa, mihin uudistusta oikein tarvitaan. Muutostarve kirkon hallinnossa on syntynyt seurakuntien hallinto-ja toimintarakenteiden ongelmista ja kuntien yhdistymisistä. Seurakuntien rakenneuudistusten tavoitteena on luoda taloudellista tasarvoa eri alueiden välille ja turvata perustoiminnat koko maassa. Tavoitteena on yksinkertaisesti kirkon perustehtävän eli seurakuntatyön edistäminen.
Yksittäisissä seurakunnissa tapahtui vuosina 2001-2010 yhteensä 110 rakenneuudistusta. Näistä on tehty lukuisia tutkimuksia ja mietintöjä. Tuorein tutkimus on Susa Niinistön väitöskirjana piakkoin esitettävä ”Muutos Perniön rovastikunnasta Salon seurakunnaksi –kieltämisen kautta hyväksyntään”.
Kokemukset ja tutkimukset organisaatiouudistuksesta kertovat, että muutokset ovat usein vahvoja ja tunneperäisiä kokemuksia. Esimerkiksi kymmenen seurakunnan yhdistyminen tarkoittaa vähintään kymmenen erilaisen työ-ja arvomaailman yhteentörmäystä.
Yhteisen vision ja yhteistyön luominen edellyttää myös arvomaailmojen, toimintatapojen ja tunteiden prosessointia. Ihmiset käyttäytyvät muutoksissakin sekä rationaalisesti että irrationaalisesti. Rationaalinen perustelu epärationaaliseen tunteeseen ei synnytä dialogia,joka on muutosken edellytys.
Irrationaaliset muutosprosessit ovat olemassa. Organisaatioissa voi esintyä epäluottamusta, syyttelyä, ristiriitoja, koska ihmiset pelkäävät tai karttavat muutosta tuntemattomaan.
Muutos herättää muutoksen kokevissa ihmisissä vahvoja tunteita. Niitä on Turun kirkolliskokouksen istuntosalissakin kuultavissa. Moni saattaa tuntea pelkoa, vihaa, katkeruutta. On myös aistittavissa innostusta ja uusia mahdollisuuksia.
Tunteilla on suuri merkitys muutosprosessin onnistumisessa. Jokainen ihminen kokee muutoksen henkilökohtaisesti ja se on hänelle ainutlaatuinen asia. Ihmiset sopeutuvat muutokseen ja selviytyvät muutoksesta eri tavoin. Osalle on hyvin vaikeaa kohdata pieniäkin muutoksia.
Muutosta vastustavat teot saattavat vaikuttaa epärationaaliselta ja tunteenomaiselta toiminnalta. Muutoksen vastustajille ne ovat loogisia ja perusteltuja. Muutosvastarinnalla on myös positiivinen näkökulma muutokseen. Muutosprosessin etenemisessä on tärkeää, että muutoksen valmistelijoina on epäilevästi muutokseen suhtautuvia henkilöitä mukana. He kyseenalaistavat muutoksen suuntaa ja varmistavat näin riittävän muutostoimenpiteiden harkinnan.
Luottamus syntyy yhteisön toiminnassa. Rakenneuudistus merkitsee jokaiselle seurakunnalle muutosta tuntemattomaan.Tieto luo luottamusta. Luottamus on antautumista epävarmuuteen hyvässä uskossa.
Kirkolliskokousedustaja Aulikki Mäkisen ajatus tämän päivän keskustelussa seurakuntauudistuksesta solidaarisuusmallina,jossa vahvemmat seurakunnat tukevat heikompia, kuulosti hyvältä. Siirtymäsäädökset uudistuksessa ovat tarpeen.
Voisiko joku referoida arkkipiispa Anders Wejrydin puheenvuoroa?
Kiitos hyvästä pohdinnasta ja Aulikki Mäkiselle hyvästä ajatuksesta uuteen rakennemalliin liittyen. Olemme omalla alueellamme käyneet läpi noita muutoksia. Se tuo muutosväsymystä, mutta itse odotan positiivisin mielin uutta mallia ja sen tuomia asioita.
Hienoa, Kirsi, että raportoit paikan päältä. Niin sanotusti viralliset tahothan sitä eivät tee. Monet janoavat analyysiä, seurantaa ja kommentointia (kts. aamuinen fb-päivitykseni).
Muutokset herättävät aina intohimoja, puolella ja toisella. Niitä tulee kuunnella erityisellä tarkkuudella. Tunneilmaisut kantavat jopa tärkeämpiä viestejä kuin rationaaliset ja analyyttiset lauseet. Myös muutosvastarinta on perimiltään positiivinen asia. Sekin kantaa jotakin viestiä, usein sellaista, mitä muutoksen valmistelussa ei ole osattu ottaa huomioon. Viestin kuuleminen saattaa avata aivan uusia polkuja.
Lakiesityksessä hiertää eniten sen pakkoluonne. Pitää nähdä termien ja poliittisen puheen taakse. Vaihtoehdottomat esitykset ja rakenteet eivät ole tästä maailmasta. Pakko on lisäksi psykologisesti tyhmää. Jos pakko poistetaan, loppu onkin pilkun viilausta. Heikkous on myös kokonaisuudistus luonne eli laitetaan liian monia asioita samaan pakettiin. Näihin kaatui myös kuntauudistushanke. Vanha strateginen viisaus pätee edelleen: pienet askelet johtavat perille tiikerinloikkaa varmemmin.
Ystäväni Aulikki Mäkisen ajatus solidaarisuudesta on hyvä, olemme siitä keskustelleet. Rakenteellisen solidaarisuuden ja rakenteellisen kollektiivisen pakkovallan raja on kuitenkin häilyvä. Pyydän vain pohtimaan.
”Tavoitteena on yksinkertaisesti kirkon perustehtävän eli seurakuntatyön edistäminen.” Ja mitä se edistys voi olla olla: virka löytää perustehtävän seurakuntalaisten kohtaamisesta teillä ja aitovierillä – tekemässä lyhyen matkan heidän rinnallaan, lähimmäisenä – Sillä kaikki muu tuossa perustehtävässä tarvittava kyllä annetaan ”teille” ylhäältä, aikanaan!
Jos seurakuntien rakennemuutos ajetaan, pitää vakavasti kysyä, mitä sillä saavutetaan, mutta mitä myös menetetään. Ja menetetäänkö sen myötä jotain niin arvokasta, että mikään plusseikka ei sitä korvaa. Jos niin on, niin silloin uudistusta ei pidä toteuttaa.
Rikkaat seurakunnat tukevat köyhempiä. Miksi näin? Ajatuksena lie se, että jokaisessa seurakunnassa olisi saatavilla mahdollisimman paljon samanlaisia palveluja ja työaloja. Miksi niin pitäisi olla? Miksei meillä voisi olla palveluiltaan eritasoisia seurakuntia, riippuen juuri niiden taloudellisista voimavaroista? Jos seurakunta on yhteisö, miksei se voi olla yhteisönsä näköinen. Miksi sen pitäisi olla jotain muuta, taloudellisestikin kun se on.
Toisaalta puhutaan, että vapaaehtoisten osuutta pitäisi lisätä. Mutta tällaisen yhtymän ajatuksena on se, että tasataan ”virkamiesresurssia”, ei niitä vapaaehtoisia oikeasti tarvitakaan / haluta. Jos pieni / köyhä seurakunta haluaa toimintaa, se ja seurakuntalaiset järjestävät sitä vapaaehtoisvoimin. Jos se ei sitä halua, niin sitten sitä ei ole.
Siis, miksi kaikkien seurakuntien pitäisi Suomessa tulevaisuudessa olla samanlaisia maultaan, hajultaan ja väriltään? Miksi seurakunnissa ja niiden tarjoamissa palveluissa ei voisi olla kirjavuutta? Silloinhan seurakunnat voisivat olla sellaisia kuin ne haluavat olla, itsenäisiä toiminnallisia ja taloudellisia yksiköitä.