Papin paikka

Joitain vuosia sitten kysyin retkellä kahdelta pyhäkoulutytöltä, 5- ja 6-vuotiailta, ulkoilmakirkossa yhden kysymyksen: Missä on papin paikka? Tytöiltä tuli vastaus sillä sekunnilla yhtä aikaa, ja molemmat osoittivat kädellään samaan suuntaan: Tuolla!

Missä on papin paikka? Olen välillä kysynyt tätä kysymystä eri-ikäisiltä, mutta nuoremmat eivät oikein osaa vastata ja aikuisilla menee homma lähinnä pohdinnaksi, jopa kollegoillani. Lapsi tietää heti, mutta aikuinen tekee loppujen lopuksi yksinkertaisesta astiasta liian monimutkaisen. Missä siis on papin paikka?

-Alttarilla.

Kun mietin perustyötäni, se on alttaripalvelusta. Messuissa olen alttarilla, toimituksissa olen alttarilla, pappia pyydetään pitämään hartaus – siis jälleen alttarilla. Syntymäpäiväkäynneillä saattaa olla rukousta ja laulua, kuin myös sielunhoidollisissa keskusteluissa enimmäkseen myös – edelleen alttarilla. Kun pidän pyhäkouluja, olen alttarilla; rippikouluissa opetan Jumalasta ja Kristuksesta (alttaripalvelua sekin); vanhusten piirissä pidän hartauden ja opetan, aina samaa alttarilla oloa.

Kirkon tunnustuksen mukaisesti papintyö on sanan ja sakramenttien hoitamista, mikä merkitsee jumalanpalvelusta. Alttaripalvelusta on yhtälailla hoitaa sakramentteja ja johtaa liturgiaa, kuin myös saarnata.

Miksi siis kuvata papintyötä monisanaisesti, kun yksi sana jo antaa riittävän kuvauksen? Papin työ kun on alttaripalvelua ja papin paikka on alttarilla. Koska Jumalan läsnäolo ei ole sidottu mihinkään temppeleihin tai yksittäiseen paikkaan, niin eräässä mielessä pappi kantaa kirkkoa mukanaan. Minne hän menee, hän toimittaa alttaripalvelusta. Onhan kristityn ruumini pyhitetty Jumalan Hengen läsnäololla, jolloin Jumalan läsnäolo ”kulkee mukanani” ja pyhittää hetken.

Minut on erotettu seurakunnasta alttaripalvelua varten, ja kieltämättä se tehtävä ja vastuu pistää nöyräksi. En minä tehtävääni valinnut, vaan Jumala minut valitsi, ja työhönsä kutsui ja lähetti. Jotenkin ”arkistakin” papintyötä kannattaa katsoa alttaripalvelun perspektiivistä. Oli se hallintoa tai suunnittelua, tilastojen tekoa tai laskujen hyväksymistä, pitkiä kokousistuntoja tai esimiestyötä, se kaikki saa olla alttaripalvelua, kiitosuhria Jumalalle.

Siinä on rukouksen aihe papille kuin papille, ettei ainoastaan oma työ olisi alttarityötä, vaan myös arkinen elämä yhtälailla. Kunpa Jumala saisi senkin pyhittää mielensä mukaiseksi.

12 kommenttia

  • Rauli Toivonen sanoo:

    “En minä tehtävääni valinnut, vaan Jumala minut valitsi, ja työhönsä kutsui ja lähetti.”

    Miten perustelet valintasi Raamatulla?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kimmo Jaatila sanoo:

      Matt 28:18-20.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Rauli Toivonen sanoo:

      Erinomainen raamatunkohta. Mutta miten se liittyy nimenomaan pappeuteen?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ville Hassinen sanoo:

      Rauli, perusta tehtävääni on Matt. 28:18-20, lähetyskäsky. Tultuani Kristuksen opetuslapseksi, minun tehtäväni on työskennellä sen eteen, että ihmiset oppisivat tuntemaan elävän Jumalamme, Kristuksen, ja tukea kristittyjä heidän uskossaan. Tästä nousee tunnustuskirjoissa määritelty tehtävä – sakramenttien ja opetuksesta huolehtiminen.

      Olen vakuuttunut siitä, että Jumala on valinnut minut papintehtävään sisäisen kutsumukseni perusteella. Tunnen Raamatun perusteella kutsumukseni olevan todellinen, sillä Jeesuksen sanat “Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy” (Joh. 15:16) itselleni kohdistetuiksi. Minut on valittu ja kutsuttu, ja tehtäväni on mennä, julistaa puhdasta evankeliumia ja kertoa Kolmiyhteisen Jumalan ihmeteoista.

      Olen ottanut harteilleni Kristuksen antaman ikeen (Matt. 11:29-30), joka minun kohdallani on virkani. Pappeuteni on virka, jonka on Kristus antanut apostoleilleen (Room. 1:5), siitä edelleen seurakuntien johtajille ja minulle (2. Tim. 1:6). Olen evankeliumin palvelija (Ef. 3:7) ja sitä hoidan pappeudenvirassani. Pappeus on minulle suotu armolahja.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Rauli Toivonen sanoo:

      Kiitos Ville perusteellisesta vastauksestasi.

      Mielenkiintoni kohdistui lauseeseen, jossa kerroit, että ”pappeuteni on virka, jonka on Kristus antanut apostoleilleen (Room. 1:5), siitä edelleen seurakuntien johtajille ja minulle.”

      Asiasta voi olla muutakin mieltä. Esimerkiksi Kari Kuula toteaa seuraavaa: “Mikään ei Uudessa testamentissa viittaa siihen, että alkukirkossa kahtatoista apostolia olisi pidetty pappeuden esikuvina. Missään ei anneta ymmärtää, että varhaisten seurakuntien johtajat, kasteiden toimittajat ja ehtoollisen jakajat olisivat ajatelleet olevansa kahdentoista apostolin virkojen jatkajia tai jäljittelijöitä. Apostolin virka kuului kirkon alkuvaiheeseen eikä sille annettu erityistä symbolista tai teologista merkitystä.” http://www.karikuula.com/47

      Vaikka alkuseurakunta ei tunnekaan jakoa maallikkoihin ja pappeihin, Raamatussa kerrotaan kyllä ”seurakunnan johtajasta”(KR92), jonka sinä mainitset ”Kristuksen antamaksi viraksi”. Ohjeistusta löytyy Timoteuskirjeestä sekä Tiituskirjeestä.

      ”Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies”, sanotaan Raamatussa(1.Tim3:2) Ja esitetään jopa vaatimuksia: ”Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus. Jos joku ei osaa pitää huolta omasta perheestään, kuinka hän voisi huolehtia Jumalan seurakunnasta?”(jakeet4,5)

      Tiituskirjeessä tulee vielä lisää profilointia: ”Hänen on pidettävä kiinni oppimme mukaisesta, luotettavasta sanasta, niin että hän kykenee myös rohkaisemaan toisia terveellä opetuksella ja kumoamaan vastustajien väitteet.”Tiit1:9)

      En siteerannut Raamattua siksi, että haluaisin jollakin tavalla sinua henkilönä näillä ”vaatimuksilla” hätyytellä. Otin ne siksi esille, että voin esittää sinulle suoran kysymyksen:

      Kuinka hyvin Uuden testamentin antama malli kristillisen seurakunnan kaitsijasta(KR92) toteutuu niissä, jotka laillasi ovat ”vakuuttuneita siitä, että Jumala on valinnut minut papintehtävään.”?

      Olisiko sinun mielestäsi mitenkään mahdollista, että koko papin virka on saanut alkunsa alkuseurakunnan jälkeisinä vuosina, jolloin kristillisyyden nimissä alettiin tehdä yhtä ja toista?

      Anteeksi, että kysymykseni ovat kohti käypiä. Tunnen henkilökohtaisesti useita pappismiehiä, jotka ihmisinä antavat minulle ihan positiivisia signaaleja.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ville Hassinen sanoo:

      Se on totta, papinvirkaa ei ole vielä sellaisenaan kehittynyt Uudessa testamentissa. On historiallinen tosiasia, että virka on kehittynyt ajan kuluessa, mutta jo ensimmäisen kristillisen vuosisadan lopulla rakennetta alkoi olla olemassa. Mutta silti voi sanoa, että seurakunnan virka on Kristuksen asettama. Nykyinen papinvirka sisältää paljon sellaista, mitä apostolit tekivät: Todistuksen antamisen, kastamisen, julistuksen, opetuksen, oikean opin valvominen…

      Virka on kehittynyt hiljalleen tarpeen mukaan. Ihan kirkon alkuvaiheen jälkeen kun toiminta alkoi vakiintua, myös virka muotoutui sen mukaisesti. Vakinaisella paikalla tarvittiin pysyvät toimihenkilöt, mistä alkoi piispanviran muotoutuminen. Laupeudentyö eriytyi hiljalleen omakseen ja alkoi kehittyä diakonianvirka, sekä pappeuden esiasteena kuin myös laupeudentyön suuntaan. Papinvirka kehittyi siinä lomassa.

      Näen, että UT:ssa kuvatty malli on hyvä esiaste papeille, sisältäen tärkeitä ihanteita ja elämäntapoja, joita kuuluu noudattaa. Virka on kuitenkin monisyisempi, kuin mitä nämä kohdat asiaa vielä käsittelevät. Siihen on liitettävä myös ehtoollisen ja kasteen opetus, kuin myös rippi ja avainten valta.

      Itse en ole välttämättä ole mikään ihanne pappina silti, mutta nuo Raamatun kohdat ovat suunta, johon haluan pyrkiä. Itseni kohdalla ne eivät ihan toteudu, enkä osaa muiden kollegoideni puolesta asiaan vastata.

      Jos haluat tutustua paremmin viran kehitykseen, niin suosittelen luettavaksi professori Tuomo Mannermaan teosta ‘Kristillisen opin vaiheet. Dogmihistorian peruskurssi’. Siinä on oma lukunsa myös virkateologian muotoutumisesta UT:n ajasta aina apostolisten isien ja paavin primaatin kautta luterilaiseen virkateologiaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Rauli Toivonen sanoo:

      Ymmärrän nyt paljon sinun kantaasi, ja katkelmatasolla olen tutustunut pappeuden historiaan. Viimeksi eräs turkulaisprofessori kertoi mielenkiintoisuuksia Rooman valtakunnan aikaisesta viran kehittymisestä. Häpeäkseni kirjoittajan nimi ei tule nyt mieleen, vaikka vuosi sitten kirja oli käsissäni.

      Mitäs mieltä olet sitten sellaisesta kristillisyydestä, joka ei tunne koko pappeutta? Kukaan seurakunnassa ei nauti minkäänlaista palkkaa. eikä muuta viran mukanaan tuomaa. Onko mielestäsi tällaisin “amatöörvoimin” mahdollista Kristusta seurata?

      P.S. Apostolien saappaisiin astumisessa on sekin ongelma, että heidän Raamattu kertoo saaneen melkomoisia ihmelahjoja Jumalalta. Taitaa olla kunnollisia parantajia nykypapistossa varsin vähän, kuolleiden herättämisistä olen kuullut Suomessa vain yhden epäonnistuneen yrityksen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Kiitos Ville Hassiselle hyvästä, ajatuksia herättävästä blogista.

    Jos minun pitäisi vastata siihen, missä on papin paikka, sanoisin: vierellä.

    Papin tehtävä on ahdistava: puhua Jumalasta samalla ymmärtäen, että suu pitäisi pitää visusti kiinni.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kimmo Jaatila sanoo:

      Minä olen eri mieltä. Jumalasta voi ja pitää puhua. Vieläpä sopivalla ja sopimattomalla hetkellä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Rauli Toivonen sanoo:

      Olen edellisen kanssa samaa mieltä. “Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu”, opetti Jeesus.(Lu6:45)

      Tämä ohje oli tietysti kaikille Jeesuksen seuraajile, eihän Kristus heitä jakanut millään muotoa pappeihin ja maallikoihin.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Minä vierastan Jumalasta lörpöttelyä. Ylläoleva kommenttini oli kömpelö. Taustalla oli Barthin seuraava ajatus:

      “Teologeina meidän tulee puhua Jumalasta. Mutta me olemme ihmisiä emmekä sellaisina voi puhua Jumalasta. Meidän tulee tietää molemmat, se että meidän pitää ja että emme voi, ja juuri siten antaa kunnia Jumalalle. Tämä on meidän ahdistuksemme. Kaikki muu on sen rinnalla lastenleikkiä.”

      Toisin sanoen: Jumala on (ennekaikkea) majesteetti, tuonpuoleinen, jonka sanaa tulisi lähestyä varoen, se mahtuu huonosti papinkin suuhun. Mahtipontinen, suu vaahdossa lörpöttely jokaisessa soveliaassa ja sopimattomassa paikassa Jumalasta on yksinkertaisesti – irvokasta ja vastenmielistä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ville Hassinen sanoo:

      Sanoisin, että Jumalasta todella voi puhua. Jumala on kyllä kokonaan tuonpuoleinen majesteetti, mutta jos emme voi puhua mitään tämänpuoleisesta Jumalasta (eli Jumalasta, joka on kaikkialla läsnä), emme ylipäätään tietäisi mitään Jumalasta. Jumala, joka on kaikkialla, on puhuttavissa todella. Kerromme, mitä hän on tehnyt, mitä hän on sanonut, kuka hän on – ylipäätään, mitä hän on ilmoittanut.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ville Hassinen
    Ville Hassinen

    Kuopiolaissyntyinen, kolmen- ja neljänkympin puolikieppeillä oleva seurakuntapappi ja sivutoiminen tutkijanplanttu. Aikansa Pohjois-Karjalan laulumaita kierreltyään olen palannut kotiseuduilleni vaatimattomien (ja niitten oekeetten) ihmisten pariin Savoon Kuopion kupeeseen. Kirjoittelen osin seurakuntatyön näkökulmasta, milloin sitten eksyn naputtelemaan pohdiskellen ja sukeltelen syvempiin uomiin.