Pappisasessorin parahdus: minä olen väkivaltainen, sinä olet väkivaltainen!

Siitä huolimatta, että monet lehdet harjoittavat klikkijournalismia kertomalla väkivaltaisista tapahtumista yksityiskohtia, elämme maailmanhistorian väkivallattominta aikaa. Tähän on varmasti vaikuttanut moni asia: hyvinvointi, vahvat valtiot, rakkautta painottavat aatteet, lisääntynyt älykkyys jne. Kehityksestä huolimatta väkivalta ei ole täysin kadonnut. Väkivalta nimittäin liittyy läheisesti aggressioon, joka on meissä jokaisessa sisäsyntyistä.

 

Aggressio ei kuitenkaan välttämättä ole lainkaan negatiivinen asia, vaikka se voikin ilmetä väkivaltana. Evoluution historiassa aggressiota on nimittäin tarvittu mm. metsästykseen ja puolustukseen. Aggressiolle sopiva suomalainen termi olisikin sisu. Kuten ehkä huomaat, aggressio voi siis olla myönteistä, kun se valjastetaan oikein esimerkiksi jonkin hyvän päämäärän saavuttamiseksi.

 

Toisaalta moni itseään väkivallattomana pitävä saattaakin olla todellisuudessa hyvin väkivaltainen mm. passiivis-aggressiivisesti. Minulle silmiä avaava kokemus väkivaltaan oli se, kun viime syksynä Leppävaaran piispantarkastuksen yhteydessä kävimme tutustumassa Espoon lyömättömään linjaan. Saimme tavata upeita ja asiantuntevia ihmisiä, joiden kanssa kävimme keskustelua väkivallasta. Jos käyt tutustumassa kyseisen paikan sivuihin (ks. esim. https://www.lyomatonlinja.fi/fi/perhevaekivalta/mitae-se-on), saatat ymmärtää, että jokainen vähänkin pidempään elänyt on todennäköisesti syyllistynyt väkivaltaan. Väkivaltaisia eivät olekaan ne jotkut muut ”alemman luokan” ihmiset, joita voidaan ylenkatsoa. Minä ja sinä olemme väkivaltaisia – joko fyysisesti tai ainakin psyykkisesti. Onko kukaan meistä esimerkiksi ollut koskaan loukkaamatta toista ihmistä tai eläintä?

 

Miksi ihmeessä sitten kirjoitan kirkollisella alustalla väkivallasta ja aggressiivisuudesta? Ensimmäinen syy on henkilökohtainen. Nimittäin monenlaisten vaiheiden ja minullekin yllätykseksi aloitin nyrkkeilyn viime loppukesästä. Aluksi aloitin kuntonyrkkeilyssä, mutta loka-marraskuussa siirryin jo sparraamaan ja nyt treenaan usean kerran viikossa myös kilparyhmässä. Koko tämän ajan olen joutunut pohtimaan omaa suhdettani hyvin konkreettiseen väkivaltaan. Eniten pelotti aluksi, voinko eettisistä syistä satuttaa toista ja vastaavasti uskallanko ottaa iskuja vastaan. Ensimmäinen sparrikerta olikin pienoinen shokki, mutta sen jälkeen olen oppinut järkevämmin säästämään niin itseäni kuin muitakin. Enää en ole niin huolissani siitä, että satuttaisin itseäni tai muita pahasti. Oikein ja hyvin toteutettuna sparraaminenkin on aika turvallista ja itse asiassa hyvin kiehtovaa – ikään kuin tanssia.

 

Olen myös tehnyt monia mielenkiintoisia havaintoja nyrkkeilyyn liittyen. Olen saanut tutustua esimerkiksi pariin ammattinyrkkeilijään, jotka ovat äärimmäisen mukavia ja kannustavia ihmisiä. Lisäksi olen tehnyt monien muiden nyrkkeilijöiden ja kuntonyrkkeilijöiden tavoin havainnon, että nyrkkeily antaa selittämätöntä mielenrauhaa ja sekä rentoutta arkeen. Kun salilla pääsee purkamaan aggression esimerkiksi säkkiin, ei omaa aggressiota tarvitse edes passiivisesti purkaa muihin ihmisiin. Turhaan ei kuntonyrkkeilyä suositella lääkkeeksi esimerkiksi masennukseen. Sparraaminen taas on opettanut nöyryyttä, rentoutta, pelkojen voittamista, muiden ihmisten lukemista sekä myös esimerkiksi arvostamaan ihmiselämän haurautta.  Kuntonyrkkeilyä voin vilpittömästi suositella kaikille, mutta todellista kamppailua sisältävä nyrkkeily ei ole ymmärrettävästi kaikkien juttu ja siihen liittyy hyvien asioiden lisäksi myös riskejä – etenkin ammattilaistasolla.

 

Toinen syyni väkivallasta kirjoittamiseen on se, että haluan avata keskustelun väkivallasta nimenomaan kirkon sisällä. Joskus nimittäin kristillisissä piireissä henkinen ja hengellinen väkivalta naamioituu valon kaapuun. Hengellinen väkivalta näyttäytyy yleensä liiallisena kontrolloinnin tarpeena ja puuttumisena yksilön elämää. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi omien mielipiteiden ilmaisun, pukeutumisen, harrastusten jne. rajoittamisena. Usein liiallista kontrollointia harjoittava ihminen on pohjimmiltaan pelokas. Hän ei ole kohdannut omia ”demonejaan” silmästä silmään ja siksi yrittää kontrolloinnin avulla saavuttaa sisäisen turvallisuuden tunteen. Toki liiallista kontrollointia voi tapahtua siksikin, että sillä yritetään edistää muiden kustannuksella omaa etua, mikä on pelkoa inhottavampi motiivi. Mielelläni näkisin luterilaisen kirkkomme taistelemassa etunenässä hengellistä väkivaltaa vastaan - kristilliseen ja iloiseen vapauteen pyrkiminenhän oli uskonpuhdistuksen liikettä alussa ajanut voima.

 

Vaikka tällaisia hengellisen väkivallan elementtejä varmasti löytyy jostain päin kirkkoamme, ei se minun kokemusteni mukaan ole iso ongelma tavallisissa luterilaisissa seurakunnissamme, jotka koostuvat suurelta osin hyvistä ja fiksuista ihmisistä eli ihan tavallisista suomalaisista. Sen sijaan väkivaltaisuuden ongelma näyttäytyy kirkossa valitettavasti lähinnä some-keskusteluissa, joissa se ”toinen” eri mieltä oleva ihminen jyrätään henkisesti ja hengellisesti. Ennen kaikkea tästä väkivallan muodosta olen huolestunut kirkkomme sisällä. Siinäkin kyse on monesti pelkoon pohjautuvasta kontrolloinnin tarpeesta.

 

Pelkoon pohjautuva kontrollointi ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö yksilöillä tai yhteisöillä saisi olla mielipiteitä tai päämääriä. Niiden suhteen kuitenkin pitää olla avoin ja rehellinen niin itselle kuin muillekin. Kirkon eli meidän tehtävänä on esimerkiksi ohjata ihmisiä ja ennen kaikkea itseämme hyvään ja parhaaseen mahdolliseen elämään, toimia Jumalan työtovereina maailmassa sekä asettaa toivomme Kristuksen ylösnousemukseen. Toisaalta meidän tulee samalla rakastaa toisiamme niin, että voimme kokea olevamme aidosti vapaita ja vapaita nimenomaan hyvyyteen. Silloin ehkä viimeisetkin väkivallan haamut katoavat kuin pimeys aamun koitteessa. 

2 kommenttia

  • Tarja Aarnio sanoo:

    Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä blogi.

    Muutama ajatus. Mihin perustuu väite, että älykkyys olisi lisääntynyt? Tutkimustietoako? Tietomäärä varmaan on lisääntynyt, vaan sehän ei ole sama asia kuin älykkyys.

    Voi olla, että fyysinen väkivalta on vähentynyt. Tosin kun maailmanlaajuisesti eri kolkkien tapahtumia seuraa niin vähän tuokin arveluttaa, vaan voi olla tottakin.

    Mitä nyrkkeilyyn tulee niin uskon hyvinkin, että säkin moukaroiminen helpottaa pääsemään paineista eroon. Joillekin riittää kuulemma jopa tyynyn tai vastaavan hakkaaminen :D eli miten vain, kunhan ei toiseen käydä käsiksi. Varsinainen toisten mätkiminen on minusta kyllä kamalaa :(.

    Miten lie tuon henkisen väkivallan kanssa. Eiköhän ihmiset lopulta ole säilyneet varsin samanlaisina läpi vuosituhansien eli tavalla tai toisella väkivaltaisina, kun vaikkapa oma etu tavalla tai toisella on uhattuna.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jussi Koivisto
    Jussi Koivisto

    Luterilaisuutta, monipuolisuutta, sivistystä, hyvyyttä, tiedettä, kauneutta, taidetta ja urheilua arvostava kappalainen, pappisasessori, teologi (TT), tanssija, kilpauimari, salijamppa, nyrkkeilijä jne. Motto: "Kristus vie helvetin kautta taivaaseen."