Pappisvalta kasvaa kirkossa

Piispainkokous on antanut lausuntonsa kirkolliskokouksen viime keväänä päättämistä seurakuntarakenteiden kehittämisen päälinjoista. Piispojen mielestä ei ole estettä sille, että kaikkien seurakuntien olisi kuuluttava tulevaisuudessa johonkin seurakuntayhtymään. Hyvä niin, sillä tämähän on uudistuksen keskeinen lähtökohta.

Keskeistä piispainkokouksen mukaan on arvioida seurakuntarakenteiden kehittämistä Kristuksen kirkolleen antaman tehtävän toteuttamisen näkökulmasta. Juuri tuon vuoksihan uudistusta ollaan tekemässä: että resurssit riittäisivät kirkon perustehtävän hyvään hoitamiseen myös tulevaisuudessa.

Lisäksi piispat ottavat kantaa uuden seurakuntayhtymän yhtymärovastiksi jo ainakin alustavasti nimetyn johtajan asemaan sekä yhteisen kirkkoneuvoston ja seurakuntaneuvoston puheenjohtajuuksiin. Tältä osin kannanotto varmasti herättää keskustelua.

Yhtymärovastin kohdalla pohdintaa herättää hänen suhteensa yhtymän kirkkoherroihin. Minkä sortin esimies rovasti olisi kirkkoherroihin nähden, kun toisaalta seurakuntien pitäisi pysyä itsenäisinä toiminnallisina yksikköinä? Tässä kohden tullee vielä vastaan maallikkoasiantuntijoiden ja yhtymärovastin suhde.

Uudistus näyttäisi lisäävän pappisvaltaa maallikoiden kustannuksella. Valtavirta kulkisi nykyistä selkeämmin ylhäältä alaspäin: Tuomiokapituli nimeäisi yhtymärovastin, joka olisi yhtymän hallinnon ja yhteistyön johtaja, yhtymän työntekijöiden – nykyisestä poiketen myös hallinto- ja talousjohdon esimies sekä yhtymän seurakuntien kirkkoherrojen hallinnollinen esimies.

Eikö olisi perustellumpaa, että tällainen yhteisö valitsisi itse ylimmän hallinnollisen johtajansa? Kirkolliskokouksen hallintovaliokunta esittikin, että yhtymärovastin nimeäisi jäsenten valitsema yhteinen kirkkovaltuusto, mutta tämä kumoutui jo kirkolliskokouksessa.

Hallintovaliokunta esitti myös, että yhtymässä ei olisi kirkkoneuvostoa. Kirkkohallituksen alkuperäisen esityksen mukaan vain seurakuntaneuvostot valittaisiin vaaleilla. Nämä kevennysyritykset kaatuivat kirkolliskokouksessa.

****

Kirkolliskokous päätti, että yhteisen kirkkoneuvoston ja seurakuntaneuvoston puheenjohtajana olisi nykyisestä poiketen maallikko. Tätä piispat vastustavat. Heidän kantansa neuvostojen puheenjohtajuuksiin on selvä: käytännössä kirkkoherran tulisi olla edelleen puheenjohtajana.

Lausunnossa kyllä todetaan toisaalta, että ”puheenjohtajuuden ratkaisemiseen luottamushenkilöjärjestelmässä ei voida esittää yleistä sääntöä, vaan ratkaisu riippuu pitkälti tarkoituksenmukaisuudesta ja käytännöllisistä seikoista”. Perusteluissa on siis ”toisaalta - toisaalta” – henkeä, eli aivan ehdotonta kantaa puheenjohtajuuteen ei oteta.

Ajattelen, että jos maallikot toimisivat neuvostojen puheenjohtajina, tämä tasoittaisi asetelmaan pappien ja maallikoiden kesken, kun yhtymän johtajana olisi pappi. Lisäksi se selkeyttäisi kirkkoherran roolia yhtäältä neuvoston asioiden valmistelijana, esittelijänä ja toimeenpanijana, toisaalta työntekijöiden esimiehenä.

Maallikosta kirkkoherran puheenjohtajuuden perustelut eivät tunnu vakuuttavilta, varsinkaan kun jo nykyäänkin on mahdollista, että varapuheenjohtaja toimii neuvoston puheenjohtajana, jos niin sovitaan (kirkkoherralla on veto-oikeus), eli varsinaista estettä ei ole.

****

Uuden seurakuntayhtymän yhdeksi kulmakiveksi on ajateltu henkilöstön joustavaa liikkuvuutta yhtymän seurakuntien välillä tarpeen mukaan. Lausunnon mukaan on varmistettava, ”ettei pappisviran yhteyttä seurakuntaan ja piispalliseen kaitsentaan sivuuteta, kun tehdään päätöksiä pappien siirroista”. Tämä ilmeisesti tarkoittaisi jonkinlaisia kolmikantaneuvotteluja seurakunnan, yhtymän ja kapitulin kesken.

Henkilöstön joustavaa liikkumista on muutoin vastustettu myös sillä perusteella, että sen pelätään vähentävän työntekijöitä seurakunnista. Ajattelen, että siinä kävisi päinvastoin; mitä jäykempää, sitä vähemmän riittää rahaa virkoihin.
Uusi seurakuntayhtymä ei juuri olisikaan hallinnoltaan nykyistä keveämpi, koska melkein kaikki kevennysyritykset ammutaan alas. Uudistuksen plussaksi jäisi resurssienkäytön tehostuminen ja kantokyvyn kasvu, kun kaikki seurakunnat kuuluisivat johonkin yhtymään. Rikkaissa seurakunnissa saatetaan tätä kantokyvyn laajentamista vierastaa. Siinä sitten mitataan, onko köyhillä ystäviä, kirkossa?

****

Jäsenten vaikutusmahdollisuudet kirkossa mieluummin vähenevät kuin kasvavat. Näin käy seurakuntarakenneuudistuksessa, näin on käynyt myös esityksille lisätä jäsenten valtaa kirkolliskokouksen valinnassa ja helpottaa äänestämistä seurakuntavaaleissa. Tuo näyttää siltä, että jäsenten ei haluta voivan vaikuttaa kirkon asioihin, ei ainakaan kovin paljoa?

Historiallinen kehitys on kulkenut jäsenvallan kasvua kohden ja nyt olisi tilaisuus ottaa jälleen muutama askel siihen suuntaan, mutta on käymässä päinvastoin.

Vallan tulisi nousta jäsenistä, seurakuntalaisista ja seurakunnista, ei itseään täydentävästä "ylähuoneesta", jota käytän tässä aivan maallisessa merkityksessä. Valtavirran väärä suuntaa saattaa kasvattaa kuilua seurakuntalaisten enemmistön ja kirkkolaitoksen välillä. Puhutaan eri kieltä, vaikka ehkä sittenkin samasta asiasta.
Kirkon eriskummallista hallintoa perustellaan sillä, että kirkko on hengellinen yhteisö. Eivätkö myös seurakuntalaiset ole hengellisiä? Ja hehän ”omistavat” kirkon.

Kirkon valta-asetelmien historiallinen tausta on alkuseurakuntien, keskiajan ja uskonpuhdistuksen ajan ajattelussa. Niistä ajoista käsitykset vallasta ja johtamisesta ovat yhteiskunnassa melkoisesti muuttuneet, vaikka kyllähän demokratiaa (”vapaiden miesten toimesta”) harjoitettiin jo antiikin Kreikassa 400-luvulla eKr.

Piispat katsovat seurakuntahallintoa omasta ja tuomiokapitulien asemasta käsin. Se on toki luonnollista, niinhän lausuntopyynnöillä oletetaankin tapahtuvan.

On hämmentävää, että näissä yhteyksissä ei juuri ole mainintoja seurakuntalaisista. Onko heillä muuta tehtävää kuin olla vallan kohteena ja maksaa veroja?

Ehkäpä kirkon haaste nyt onkin, että hengellisyys ja kirkon olemus nähdään vallankäyttönä. Aina valta ei näy, vaan piiloutuu johonkin rakenteen syövereihin, mutta se on olemassa.

Ihmisten ajattelu ja hengellisyys eivät enää tahdo tähän taipua. He kokevat olevansa itse subjekteja ja äänestävät jaloillaan.

13 kommenttia

  • Risto Voipio sanoo:

    Aivan erinomainen kirjoitus! Uuden seurakuntayhtymän henkilöstöhallinnon malli ei missään tapauksessa tule toimimaan käytännössä. Kirkkohallituksen esitys on eräänlainen “jokaiselle jotakin, ja kyllä siitä oikein hyvä tulee” -hengen tuote. Jos (ja pelkäänpä, että kun) lopputulos on esityksen mukainen, takuuvarma seuraus on että työyhteisökonsulteilta ei lopu työ seurakuntien ongelmien äärellä!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Paavo Eero sanoo:

    Omistaako kirkko todella vielä tällaisia läksynsä hyvin lukeneita ja vieläpä lujatahtoisia maallikkopäättäjiä – luulin jo viimeisenkin piispainkokouksen jäljiltä luovuttaneen. Ilmaantuuko heitä sitten ajoissa ja pelottavan riittävästi, jotta laajemminkin tarpeelliseksi nähty rakenneratkaisu yleensä voisi kirkossa edetä, jää nähtäväksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Kirkko on eettisen maailman ”äänitorveksi” perustettu arvoyhteisö, ja kirkon organisaation toiminnasta saamani kokemuksen perusteella olen sitä mieltä, että ”sekulaarinen” ja keinoja kaihtamaton puolueiden maallikkojäsenten keskinäinen valtataistelu ei kuulu kirkkoon. Mitä vähemmän puolueet saavat ajaa vain omia etujaan ja tavoitteitaan kirkossa, sen parempi. Toivon, että oman työnsä parhaina asiantuntijoina toimivien piispojen tahto asiassa toteutuu.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Paavo Eero sanoo:

      Tuula@ Toivomaasi suuntaanhan tätä asiarypästä ollaan tosiaan myös viemässä, On ikävää, jos olet tullut neuvotteluissa joskus ohitetuksi, näin pakko on ymmärtää. Kun itse tulin kerran ohitetuksi, toimeliaana tosin oli pappi – Puolueiden esiintymistä en juurikaan tavannut (25v) muualla kuin seurakuntavaalien edellä ehdokasasettelussa ja sentäs vain yksi parlamentaarinen kirkollinen päätöstaso jäi tunnustelematta.

      “kohmettunut rivijäsen”

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Paavo Eero :”On ikävää, jos olet tullut neuvotteluissa joskus ohitetuksi…”

      En tullut neuvotteluissa ohitetuksi, vaan julkisuudessa mustamaalatuksi yhden puolueen “suosiollisella avustuksella”. Olin vapaaehtoistyönä mukana seitsemässä eri organisaation kehittämisryhmässä ja puolustin kirkkoherraa, joka syyllistettiin puolueiden toimesta asioissa, joihin hänellä ei ollut hallinto- tai päätösvaltaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Janne Hatakka sanoo:

    Erinomainen kirjoitus! Oman vallan ja vastuun luovuttaminen, delegointi taitaa olla vaikeimpia asioita missä tahansa johtamisessa. Kyse on myös luottamuksesta. Luotetaanko kirkossa sen jäseniin ja valittuihin luottamushenkilöihin? Pystytäänkö valtaa keskittämällä ja kirkon virkaa korostamalla vastaamaan niihin valtaviin haasteisiin, joiden keskellä kirkko on? Edellyttäisikö se kokonaisuudessaan dynaamisempaa ja hajautetumpaa organisaatiota? Mielellään myös lukisin tai kuulisin joskus vaikka selkokielellä, mitä tuolla termillä “piispallinen kaitsenta” tarkoitetaan?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuomo Hirvi sanoo:

    Erinomainen kirjoitus – kiitos siitä. Nimenomaan virkapappien valtaa kirkossamme on hyvin pitkään vahvistettu ja sama linja jatkuu. Pikemminkin pitäisi kulkea toiseen suuntaan, että pappeus kulkisi kohden yleistä pappeutta ja valta pitäisi jakaa aivan toisin perustein. Nyt pappien koulutus ei tue ihmisten kohtaamista eikä liioin hallinnon osaamista. Pappien olisi palattava sorvin ääreen ja musiikin, diakonian ja talouden ammattilaiset hoitaisivat omansa. Seurakunnissa pitäisi linjaorganisaation jakautua enemmän osaajien käsiin kuin virkapapin näppeihin. Sen lopputulos on jo nähty, kun papit eivät enä usko edes kirkon keskeisimpiin opillisiin eikä hengellisiin sisältöihin. “Leipäpappi” kaiken päällepäsmärina on kirkon varmin tuhon tae.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Tuomo Hirvi :” Nyt pappien koulutus ei tue ihmisten kohtaamista eikä liioin hallinnon osaamista.”

      Valitettavasti on vaan vaikuttanut siltä, että puolueisiin sitoutuneiden maallikoiden taidot eivät tue Jumalan kohtaamista, ja sitä vartenhan kirkko on olemassa. Hengellistä koulutusta vailla olevat maallikot jos ketkä osaavat olla leipäpappeja, jotka saavat kirkon palvelemaan vain omia valtapyrkimyksiään.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

    Erittäin hyvä kirjoitus!

    Markku tekee hyvän havainnon siitä, että vallankäyttö “ylhäältä alas”-päin vahvistuu entisestään kirkossa, jos mennään piispainkokouksen lausunnon mukaan. Tämä tarkoittaa sitä, että epädemokraattinen vallankäyttö vahvistuu entisestään kirkossa . Se, että johtamista ollaan siirtämässä entistä enemmän ei-demokraattisten johtajien käsiin (nyt myös seurakuntayhtymän tasolla, ei ainoastaan seurakuntaneuvostojen tasolla) osoittaa tietenkin sitä, että seurakuntalaisiin ja heidän valitsemiinsa luottamushenkilöihin ei luoteta.

    Sen lisäksi että seurakuntaneuvostojen puheenjohtajina toimisivat edelleen kirkkoherrat, tulisi myös ns. yhtymärovastimalli. Nämä johtajat eivät ole demokraattisessa vastuussa kenellekään, seurakuntalaisille eivätkä seurakuntalaisten valitsemille luottamushenkilöille. Heitä ei voi vaihtaa pois (seurakuntaneuvostojen ja yhtymän johdosta) vaikka he olisivat minkälaisia tahansa. Heidän nauttimaansa luottamusta ei mitata minkäänlaisissa vaaleissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuomo Hirvi sanoo:

      Sari Roman-Lagerspetz. demokratian korostaminen ei ole kovin fiksua. Sen jäljet ovat selkeän poliittiset tässä politisoituneessa kirkossa eikä sillä johdeta kirkkoa yhtään viisaammin kohden Ristiä – sitä kirkon ainutta tehtävää. Kaikku muu on vallankäyttöä ja siitä meillä on hyvin huonoja esimerkkejä kosolti tarjolla ihan tästä lähimenneisyydestä. Naisasia ja seksuaalivähemmistöjen ajaminen on hyvä esimerkki johtaa kirkko konaan harhapoluille demokraattisen ja politisoituneen hallinnon kautta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Osmo Kauppinen sanoo:

      Olen samaa mieltä. Ns. “yhtymärovastimalli” ei ole demokraattinen. Rovasti arvonimenä on ihan toinen asia. Senhän voi ansioitunut pappi saada virka-asemasta riippumatta. Minäkin seurakuntapastori sain sen arkkipiispa Paarmalta. Kiitos hänelle!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Jaan Tuula Höltän kanssa hänen kommentissaan esittämänsä huolen. Ei kai ole tarkoitus, että politiikka valtaa kirkon ja hengellinen aspekti jää sivuun. Kuten nyt on tapahtumassa lähetysmäärärahariitojen tuiskeessa.

    “Valitettavasti on vaan vaikuttanut siltä, että puolueisiin sitoutuneiden maallikoiden taidot eivät tue Jumalan kohtaamista, ja sitä vartenhan kirkko on olemassa. Hengellistä koulutusta vailla olevat maallikot jos ketkä osaavat olla leipäpappeja, jotka saavat kirkon palvelemaan vain omia valtapyrkimyksiään.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Arto Laitinen sanoo:

    Kuinkahan on laita muissa kirkkokunnissa – anglikaanisessa, ortodoksisessa tai katolisessa kirkossa? Jotenkin tuntuu, että kirkkoamme ollaan koko ajan tekemässä joksikin pienoiskunnaksi.

    Oikeastaan, jos emme halua on KIRKKO omaleimaisine hallintoineen, niin viisaampi luopua koko meidän kirkollisesta hallinostamme. Tällöinhän kunnanvaltuustot vaisivat asettaa seurakuntalautakunnan, joka hoitaa asiat kuten koululautakunnatkin. Seurakuntalautakunnan budjettikin on/olisi huomattavasti koululautakunnan budjettia pienempi.

    Tai muutetaan kirkon ja seurakuntien hallinto pörssiyhtiöiden hallintomallien mukaisiksi. Nekin ovat laillisia hallintomalleja Suomessa. Hallintokulut olisivat paljon pienemmät ja hallinto huomattavasti joustavampaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Markku Jalava
    Markku Jalava

    Olen kirkosta, historiasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta (muun muassa) kiinnostunut toimittaja-viestintäpäällikkö. Virasta irti, mutta luottamustehtävissä jatkan innolla, ja kirjoittamista. Olen kirkkovaltuutettu Nurmijärven seurakunnassa ja kirkolliskokouksen jäsen, sekä kunnan luottamushenkilö. Kokemusta on suntionkin tehtävästä.