Pastakattila tai piispanhiippa – mitä eroo!

Viikon riemastuttavin – samalla myös yllättävän syvällinen – televisiokeskustelu oli YLE TV1:n Docventures ohjelma siitä, tarvitseeko ihminen uskontoa ja mitä ovat uskon tuntomerkit.

Teemaa peilattiin maailmalla ja internetissä miljoonayleisön saaneen Pastafari uskonnon kautta. Ai mikä pastafari – kyllähän te tiedätte nämä Lentävä spagettihirviö -jumalan kannattajat, jotka esiintyvät pastasiivilä päässä Itävallan parlamenttia myöten.

Ja jos ette tiedä, kannattaa tutustua.

Docventures kaksikko Riku Rantala ja Tunna Milonoff olivat saaneet studioon keskustelemaan uskontojen tunnusmerkeistä ja uushenkisyydestä filosofi Esa Saarisen, Karhun kansan jäsenen Miika Vanhapihan ja uskontieteen yliopistolehtori Teemu Tairan.

Ohjelman lähtökohtana oli ohjaaja Michael Arthurin dokumentti I, Pastafari (2019), jossa käydään läpi tämän maailman nopeimmin leviäväksi väitetyn internetuskonnon syntyä ja todellisuutta lähinnä Hollannin, Itävallan ja Yhdysvaltojen näkökulmasta.

----

Lyhyesti: täysi satiiri ja parodia tämä Pastafari kirkkokunta toki on. Mutta kaikessa spagettihirviö ja merirosvo -mytologiassaan se samalla haastaa perinteisten uskontojen, uskomusten ja kirkkojen omat oppirakennelmat, muuttumattomat totuudet, parodiat ja kummallisuudet.

Lentävän spagettihirviön uskonto syntyi Yhdysvalloissa 2005 vastalauseena pyrkimykselle tuoda tieteelliseen muotoon puettu kreationismi oppiaineeksi kouluun evoluutioteorian rinnalle. Kirkolla on liikkeen perustajan Bobby Hendersonin kirjoittama oma pyhä kirja "The Gospel of the Flying Spaghetti Monster", jonka pohjalta on laadittu oma kreationismia parodioiva oppirakennelma.

Pastafarikirkon opista löytyvät kaikki uskonnoille tunnusomaiset piirteet, niin seremoniat, moraaliohjeet, pukeutumisen kaavat, taivas, helvetti, gospelmusiikki. On myös papisto, joka saa pappisvirkansa kätevästi postissa, on heidän toimittamansa häät ja hautajaiset.

Parhaiten pastafarit tunnetaan taistelusta saada käyttää omaa pyhää päähinettään eli pastasiivilää virallisissa ajokorttien ja passien valokuvissa. Tästä on käyty ihan tosissaan oikeutta Hollannin ja Itävallan tuomioistuimissa – tosin heikolla menestyksellä.

Siis täyttä huuhaata, äkkiseltään ajateltuna. Mutta miksi ei pastasiivilä, jos ajokorttikuvassa saa esiintyä juutalaisten kipa päässä tai arabien gutra tai naisten huivi.

----

Pastafarit vetoavat siihen, että kaikilla uskonnoilla on maailmanselityksiä, tapoja ja vaatekappaleita, jotka voivat näyttää ulkopuolisesta naurettavilta. On pitkälti kulttuurisesta tottumuksesta kiinni, ettei usko esimerkiksi neitseelliseen syntymään näyttäydy meille hulluutena. Tai viinin muuttuminen ehtoollisella Kristuksen vereksi.

No, parodiaa tai ei, mutta voi sitä hetkeksi pysähtyä miettimään, miltä nämä perinteisten kirkkokuntien seremoniat ja niiden mestarit näyttävät – vähänkin ulkopuolisen silmin. Vaikka on pohjaa ja tietoa, niin ihan ei hymyilemättä voi seurata, miten Rooman kirkon mahakkaat kardinaalit tekevät piruettejaan Pyhän Isän istuimen ympärillä punaiset birettat tai pileolukset päässä, välillä koko komeudessaan jopa vatsalleen heittäytyen.

Tai ortodoksipiispojen mitrat ja klobukit, joiden hunnut heiluen kuljetaan vauhdilla ikonostaasin ovista sisään ja ulos. Puhumattakaan näistä meidän luterilaisten muka koruttomien piispojen hiipoista, jotka päässä piispakunta on vähintäänkin koominen pannumyssyhiippakunnan delegaatio – ehkä Turun piispa Kaarlo Kallialaa lukuun ottamatta, joka on hiipan käytöstä ryhdikkäästi kieltäytynyt.

Ja mitä ovat nämä vanhat pukeutumissäännöt oikean uskon mittareina, ei naisilla huulipunaa, ei korvakoruja, tiukasti musta liina päässä. Ja tarkat oli säännöt miesten körttivästin takahalkioiden määrästä. Puhumattakaan esikoislestadiolaisista, jotka sallivat minkkipuuhkat mutta eivät ikkunaverhoja.

Niin että miksi ei voisi spagettisiivilä olla totisten oikein uskovien tunnusmerkki siinä kuin joku muukin ihmisten keskenään sopima sääntö.

----

Jos totta puhutaan, ei näitä makaronin purijoita voi eikä pidä tosissaan ottaa. Vitsi mikä vitsi, jossa hauskanpito kalpenee kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun joudutaan ottamaan mittaa uskontojen syvimmästä olemuksesta: ihmisen hädän, kärsimyksen ja kuoleman pelon selittämisestä.

Tai siitä mikä niin usein peittyy uskontojen valtahierarkioiden ja ulkoisen prameuden kulisseihin: kun haetaan vastausta siihen, mikä on tämän elämän mieli, mikä pyhän kokemus, mitä on sen takana, mitä parhaatkaan sanat eivät pysty kertomaan.

Siis sitä mikä on viime kädessä uskonnon luovuttamaton tarkoitus, ihan henkilökohtaisesti ja itse kullakin.

Sillä jos oli Rikun ja Tunnan Docventuresin lähtökohta hulvaton, oli keskustelun lopputulos vähintäänkin häkellyttävä.  En muista aikoihin televisiossa katsoneeni niin syvälle mennyttä pohdintaa pyhän, pyhyyden, henkisyyden ja uskon kokemisen ulottuvuuksista kuin erityisesti Esa Saarisen ja Tunna Milonoffin sanailu. Siinä kerrattiin niin kuolema, luonto, rakastuminen kuin musiikki keinoina ylittää jotain meidän järkevän arkitodellisuuden ja perinnäistapojen yli ulottuvaa pyhyyden kokemusta.

Turha tätä on selittää, kannattaa käydä YLE Areenassa katsomassa keskustelu.

Ja jos Pastafarismi kiinnostaa, siitäkin löytyy hulvatonta tietoa samoilta YLE Areenan sivuilta. Sitä ei todellakaan kannata ottaa liian vakavasti – paitsi pysähtyä pohtimaan, miksi se saa niin paljon klikkauksia.

----

Muuten olen sitä mieltä, että näinä korona-aikoina Esa Saarisesta on ainakin julkisuudessa tullut hyvin asioita yhteyksiinsä asettava ja arvoasetelmia pohtiva moraalifilosofi. Ettei olisi käynyt niin, että hän on ottanut hiljaa pysyvien piispojen paikan hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän julkisena arvoselittäjänä.

Hyvä niin, että on edes joku.

36 kommenttia

    • Hannu Kuosmanen sanoo:

      Toivo,

      jostain syystä minua viehättää erityisesti tämä kohta Diegon rukouksesta:

      “Anna meille meidän jokapäiväinen ilomme ja anna petturitoimittajille heidän syntinsä anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme Napolin mafialle.”

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu, tuo on aika hyvä! 🙂

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hyvät ovat marodiaanisen uskon käskytkin: Maradoniaanisen kirkon kymmenen käskyä[2] ovat:

      Pallo ei saa tahriintua. Rakasta jalkapalloa yli kaiken. Tunnusta ehdotonta rakkautta jalkapalloa ja Maradonaa kohtaan. Puolusta Argentiinan maajoukkueen paitaa ja kunnioita sen kansaa. Levitä Diegon sanaa kaikkialle maailmaan. Kunnioita temppeleitä, missä Diego on pelannut ja pyhiä pelipaitoja mitä hän on edustanut. Älä yhdistä Diegoa mihinkään yksittäiseen joukkueeseen. Julista kirkon sanomaa kaikkialla. Ota Diego toiseksi nimeksesi ja tee näin myös lapsillesi. Anna ensimmäiselle poikalapsellesi nimeksi Diego.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Markku H. ei näe krsitillisen uskon tarjoavan maailmalle mitään, mikä on tietysti jossainmäärin ihan totta. Usko tarjoaa lohtua apua hyvää elämää vain kristityille. Muutoinhan koko kristillisen uskon levittäminen olisi tarpeetonta. Mikäli samat edut olisi tarjolla kaikille, ilman uskoakin. Jos krsitillinen usko ei kykenisi antamaan muuta, kuin uskottelun johonkin uskoon, niin miten se eroaisi jonkun jumalankuvan palvonnasta?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Kuosmanen
    Hannu Kuosmanen

    Olen eläkkeellä oleva sitoutumaton toimittaja ja tiedotuspäällikkö, aikoinaan Kotimaan uutispäällikkö ja Uuden Suomen kirkollisista vastaava toimittaja. Toisenlaista näkökulmaa tarjosi tiedotuspäällikön työ suomalaisen kuljetusvälineteollisuuden palveluksessa. Nykyisin katselen maailman menoa kaikkien kuplien ulkopuolelta Kehä III:n tuntumasta, josta näkee hyvin joka suuntaan. Kirkon menoja seuraan julkisuuden ja median muodostaman mielikuvan kautta.