Pekka Leino: Kirkkolakijärjestelmän ongelmat tulivat näkyviksi perustuslakivaliokunnan lausunnossa

Eduskunnan perustuslakivaliokunnan annettua 4.3.2020 lausuntonsa hallintovaliokunnalle kirkkolakiehdotuksesta (HE 19/2019) voisi sanoa, että ollaan tilanteessa, jossa on kysymys kirkkolakijärjestelmän perusteista.  Perustuslakivaliokunnan mukaan lakiehdotusta ei voida käsitellä ehdotetussa lainsäätämisjärjestyksessä. Perustuslakivaliokunta puuttui lausunnoissaan viiteen pykälään, joiden se katsoi olevan ongelmallisia suhteessa perusoikeussäännöksiin. Nämä koskivat kirkonkirjoista jäsentietojärjestelmään siirrettäviä tietoja ja jäsenrekisteristä sivulliselle luovutettavia tietoja, diakoniaan liittyvien arkaluonteisten tietojen käsittelyä sekä varoituksesta ja terveystarkastukseen määräämisestä tehtävää muutoksenhakua.

Kirkkolakijärjestelmän mukaista on, että ellei eduskunta voi hyväksyä lakia, lakiehdotus hylätään tai se muuten palautuu kirkolliskokouksen uuteen harkintaan ja käsittelyyn. Eduskunta ei voi tehdä korjauksia kirkkolakiin vaan ainoastaan joko hyväksyä tai hylätä sen. Voisi siten sanoa, että kirkkolain kokonaisuudistuksenkin osalta on kysymys itse lakijärjestelmään sisältyvästä rakenteesta: jollei kansaa edustava valtiopäiville kokoonnut eduskunta katso voivansa hyväksyä kirkolliskokouksen ehdotusta ainoastaan kirkon asioita sisältäväksi kirkkolaiksi, ei kirkkolaki tule säädetyksi osaksi yhteiskunnan oikeusjärjestystä.

Tämä ei poista tietenkään sitä, etteivätkö säännösehdotukset kirkkolakiin voisi ja saisi sisältää tulkinnanvaraisuuksia. Olisivathan kaksi perustuslakivaliokunnan kuulemista asiantuntijoista (V.-P. Viljanen, M. Hidén) kelpuuttaneet kirkkolain kokonaisuudistuksen käsittelyn jatkamisen eduskunnassa. Valiokunta hyväksyi kuitenkin lausunnon mietinnön asiantuntijoiden enemmistön kannan mukaisesti. Heidän mielestään kirkkolain käsitteleminen edellä mainittujen lakiehdotuskohtien osalta ehdotetussa lainsäätämisjärjestyksessä ei ollut mahdollista.

Kirkko-oikeuden tutkijan kannalta perustuslakivaliokunnan lausunnossa esiin tuotujen kirkkolakiehdotuksen sisältämien epäselvien kohtien tulkintaa mielenkiintoisempia ovat kuitenkin eräät muut lausunnon sisältämät näkökohdat, perustelut ja johtopäätökset.

Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan myös tarkastellut itse kirkkolakijärjestelmää ja kyseenalaistanut sen tarpeellisuutta.

Perustuslakivaliokunnan kirjaukset kirkkolakijärjestelmän perusteista

Perustuslakivaliokunta on kirjannut lausuntoonsa kirkkolakijärjestelmään liittyviä ongelmia, mutta myös tärkeitä näkökohtia sen perusteista, mm. seuraavan:

”Kirkkolain erityinen säätämisjärjestys on vanhaa perua: kirkolla on ollut aloiteoikeus kirkkolain muuttamiseen ja kumoamiseen vuoden 1869 kirkkolaista lähtien. Ennen vuoden 2000 perustuslakiuudistusta kirkkolain erityisaseman perustuslaillisena kiinnekohtana oli hallitusmuodon 83 §:n 1 momentin säännös, jonka mukaan evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädettiin kirkkolaissa. Kirkkolakia koskeva erityinen säätämisjärjestys oli puolestaan kytketty valtiopäiväjärjestyksen 31 §:n 2 momentin säännökseen, jonka mukaan kirkkolain säätämisestä ´on voimassa, mitä siitä erikseen on säädetty´. Vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa valtiopäiväjärjestyksen 31 §:n 2 momentin viittaussäännöstä pidettiin kuitenkin liian epämääräisenä valtuuttamaan kirkkolaissa säätämään perustuslain yleisistä lakiehdotusten vireille tuloa koskevista säännöksistä poikkeavasti kirkolliskokouksen yksinomaisesta kirkkolakia koskevasta aloiteoikeudesta. Sen vuoksi kirkkolain säätämistä koskevaan perustuslain 76 §:n 2 momenttiin säädettiin täsmällisempi säännös osoittamaan, että valtuus koskee nimenomaan kirkkolain säätämisjärjestyksestä ja kirkkolakia koskevasta aloiteoikeudesta säätämistä. Samalla kirkkolain sisältöä koskeva hallitusmuodon 83 §:n 1 momentin säännös voitiin siirtää käytännössä sellaisenaan perustuslain 76 §:n 1 momentiksi. Nämä säännökset ovat nykyisin osa voimassa olevaa perustuslakia (HE 1/1998 vp, s. 127).”

Kirkkolakijärjestelmän tarkoituksen merkitys kirkkolain alan tulkinnoille

Kirkko-oikeuden tutkijana olen kirkko-oikeudellisissa julkaisuissani pitänyt esillä tarkoitusta mitä varten kirkkolakijärjestelmä alun perin luotiin.

Suomalaiset joutuivat autonomian aikana evankelis-luterilaisen valtiokirkon jäseninä siirretyiksi ortodoksiseen Venäjän keisarikuntaan. Suomalaisten uskonnon ja omantunnon vapaus luterilaista uskoa tunnustavina haluttiin turvata ortodoksisessa valtakunnassa ja tämä oli toteuttava erityisellä kirkkolailla. Kirkolliskokouksen ei säätyvaltiopäivillä kuitenkaan katsottu voivan antaa säätää kirkkolakia, jonka keisari olisi sitten vahvistanut. Sen sijaan vuoden 1869 kirkkolaissa säädettiin vieläkin voimassa oleva periaate siitä, että kirkolla on yksinoikeus ehdottaa kirkkolakia kaikesta, mikä koskee ainoastaan kirkon omia asioita, sekä kirkkolain muuttamista ja kumoamista.

Suomen itsenäistyttyä kirkkolain asema oikeusjärjestyksessä vahvistettiin vuoden 1919 hallitusmuodon 83 §:ssä säätämällä, että kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkolaissa. Puoli vuosisataa vuoden 1869 kirkkolakia myöhemmin säädetyn hallitusmuodon kirkkolain kirkon omia asioita koskevan säännöksen muotoilijat ilmaisivat siten yhteiskunnallisen lainsäädännön näkökulmasta kirkkolain alan kirkon järjestysmuodon ja hallinnon käsittein.

On myönnettävä, että kirkkolain alan määrittely on kirkkolakijärjestelmän alusta saakka ollut jossakin määrin tulkinnallinen. Jos kirkkolain säätää eduskunta, voidaan perustellusti kysyä, onko kirkkolaki(kaan) ainoastaan kirkon oma asia. Kun kirkkolain alaa on alun perin määritelty, kirkon ja sen jäsenten aseman yhteiskunnassa turvaamiseksi ei ole lain lisäksi ollut käytännössä ollut muuta instrumenttia kuin laki. Kun kirkolle, johon käytännössä koko kansa kuului, on haluttu sen tunnustuksen mukaisen toiminnan turvaamiseksi säätää oma laki, jonka sisällön kirkko itse sai oppinsa pohjalta määrätä. Luterilaisen kirkon oppikäsityksen mukaan kirkon oppi on määräytynyt luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen mukaan Raamattuun sitoutuen.

Tämän vuoksi ainoastaan kirkon omia asioita on määritelty asioiden kirkosta lähtöisyydestä käsin. Suomen valtiosääntöön tullut määrittely kirkon järjestysmuoto ja hallinto eivät käsitteinä kirkkoa koskien voi merkitä oikeudellista normia, joka olisi vastoin kirkon oppiperustaa.

Perustuslain käsiteilmaisut eivät tavoita kirkosta lähtöisyyden teologista dimensiota, jos kirkon järjestysmuoto ja hallinto käsitetään niin, ettei kirkon järjestysmuoto (konstituutio) täytä teologista kirkosta lähtöisyyden kriteerin sisältöä. Konstituution käsitteeseen sisältyvät mm. seurakuntarakenne, kirkon jäsenyys ja virkarakenne yms. asiat, joilla jo on selvempi yhteys kirkon tunnustukseen ja kirkon opilliseen perustaan.  Kirkon järjestysmuotoa, konstituutiota määrittää kirkon teologia. Kyse ei ole vain kirkon ulkoisista rakenteista. Kirkon hallinnon käsitteen puolestaan on määrittelynä oltava hallintoa, joka on nimenomaan kirkon omista perusteista nousevaa ja määräytyvää ja jonka sisältö täsmentyy kirkosta (ja sen teologisesta olemuksesta) lähtöisin olevaksi hallinnoksi. Tässä kohdin esimerkiksi vuoden 2000 perustuslain 76 §:n ei voida pitää järjestysmuoto-sanan käännöstä oikeaan osuvana, kun sen mukaan järjestysmuoto ei tavoita konstituution luonnetta, vaan on käännetty sanalla organisation.

Kirkkolain alan kaventamispyrkimys

Näyttää myös siltä, että kirkkolain alaa on käytännössä supistettu tulkinnoin, jotka eivät välttämättä ole perusteltavissa kirkkolakijärjestelmän perusteista käsin, vaan sisältävät yhteiskuntapoliittista painotusta. Esimerkiksi valiokunnassa asiantuntijana kuultu professori Juha Lavapuro näyttää tulkitsevan vuoden 2000 perustuslain 76 §:ään tullutta lisäystä eduskunnan aseman vahvistamisena, vaikka 2 momenttiin viittaamista ennemminkin olisi pidettävä kirkkolain alan selkiyttämisenä, kun kirkkolain säätämisjärjestyksestä ja kirkkolakia koskevasta aloiteoikeudesta nyt viitataan nimenomaan perustuslaissa.

Niinpä perustuslakivaliokuntakin on lausunnossaan tulkinnut asiantuntijansa tavoin kirkkolain alaa suppeammin: ”Nyt arvioitavassa kirkkolakiehdotuksessa perustuslain 76 §:n mukaisella kirkon järjestysmuodolla on hallituksen esityksen (s. 123) mukaan katsottu tarkoitettavan sitä ulkoista muotoa, jossa kirkon toimintaa harjoitetaan. Säännökset järjestysmuodosta määrittävät kirkon ja sen seurakuntien päätöksenteko-organisaation ja toimivallan perusteet.” Tosin kirkkokaan ei esitystensä sanamuodoissa ole aina ollut johdonmukainen.

Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan katsonut myös, ettei perustuslain kirkkolakia koskevasta erityisestä lainsäätämisjärjestyksestä seuraa, että kirkkolakiin olisi mahdollista sisällyttää erityisen lainsäätämisjärjestyksen nojalla poikkeuksia perustuslaista tai Suomea velvoittavista kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista. Perustuslakivaliokunnan on perustuslain 74 §:n mukaisessa tehtävässään varmistuttava siitä, ettei kirkkolakiehdotus ole vastoin perustuslakia tai kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Kirkkolakiuudistuksen osalta tulkinnat viiden pykälän kohdalla ovat koskeneet perustuslain mukaisuutta. Kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin nähden ei ilmeisesti ole ollut epäselvyyttä.

Perustuslakivaliokunta on todennut, että kirkkolakiin edelleen otettaisiin myös selvästi tunnustuksellista sääntelyä (esim. 1 luvun 2 §), joka ei valiokunnan mielestä kovin hyvin sovellu eduskunnan säätämään lakiin, mutta valiokunta kuitenkin myöntää tällaisen sääntelyn voivan olla tärkeää kirkon uskonnollisen identiteetin kannalta. Tästä kirkkolakijärjestelmän kannalta on sen alusta saakka kuitenkin nimenomaisesti ollut kysymys. Yhteiskunta nimenomaisesti halusi antaa etuoikeutetun aseman kansalaisten enemmistön uskoa tunnustavalle kirkolle. Tämä usko on kirkkolain mukaan luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen mukaista uskoa. Toinen asia sitten on, jos yhteiskunta jossakin vaiheessa ei halua antaa luterilaiselle kirkolle enää tällaista erityisasemaa. Toisaalta olen myös kirjassani Kirkkolakijärjestelmän ongelmat – kirkko-oikeudellinen vierailu kirkkolakijärjestelmän perustuksilla (2019) tuonut esiin sen, että myös kirkko itse voi aiheuttaa kirkkolakijärjestelmän kannalta ongelmia, jos ei haluaisi toimia sen lainsäädännöllisesti salliman tunnustuksellisen elintilan mukaisesti.

Pidän perustuslakivaliokunnan lausunnossa esitettyä näkemystä lakitasoisuusvaatimukseen nähden jossakin määrin ristiriitaisena aikaisemmin esitettyihin näkemyksiin nähden. Aiemmin on edellytetty kirkolta sen oppiin perustuvaa lakitasoista säännöstä kirkko oikeutukseen saada oppinsa perusteella poiketa yhteiskunnallisesta sääntelystä. Nyt kuitenkin lausunnossa on tuotu esiin kirkkolain ja kirkkojärjestyksen välisen suhteen perustuminen perustuslain 11 §:ssä turvattuun uskonnonvapauteen, johon on vakiintuneesti katsottu sisältyvän uskonnollisen yhdyskunnan tietynasteinen sisäinen autonomia ja oikeus määrätä omista asioistaan, kuten uskonnollisten johtajien, pappien ja opettajien valinnasta (PeVL 28/2006 vp, s. 1, PeVL 20/2003 vp, s. 2, PeVL 57/2001 vp, s. 2). Valiokunnan käsityksen mukaan osa esityksen säännöksistä olisi perustuslaillisista syistä ollut perustellumpaa jättää kirkkojärjestyksen sääntelyn varaan. Kirkolle on kuitenkin perustuslakiin säädetty oikeus kirkon esittämään kirkkolakiin, jossa kirkolle on turvattu sen oman järjestysmuodon ja hallinnon edellyttämä lainsäädäntö kirkon omassa laissa. Tällä perustuslakiin sisältyvällä perustavaa laatua olevalla oikeudella on vaikutuksensa paitsi kirkolle myös sen työntekijöille ja jäsenille saada toimia kirkossa oman uskontunnustuksensa mukaan.

Lähtökohtana on aika itsestään selvänä alettu pitää sitä, että perusoikeussäännökset ulottavat vaikutuksensa muuhunkin julkiseen toimintaan kuin valtion nimissä tapahtuvaan ja että evankelis-luterilainen kirkko kuuluu tässä mielessä siihen "julkiseen valtaan", joka on useissa perusoikeussäännöksissä velvoitettuna tahona ja jonka tulee perustuslain 22 §:n mukaan turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen (ks. HE 309/1993 vp, s. 26). Näyttäisi kuitenkin siltä, että kirkon tehtävissä yhä vähemmän voidaan löytää yhtymäkohtaa sellaiseen ”julkiseen valtaan”, joka edellyttäisi tarvetta turvata perustuslain 22 §:n mukaisia oikeuksia. Sinänsä perustuslain 80 §:ssä saattaa ennemminkin olla löydettävissä sellaisia alueita, joita lailla säätämisen vaatimus voisi koskea myös evankelis-luterilaisen kirkon autonomian piiriin sinänsä kuuluvia asioita, jos kysymys muutoin on yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista tai asioista, jotka perustuslain mukaan muuten kuuluvat lain alaan (PeVL 20/2003 vp, s. 2/I ). Käsittelyssä olevassa kirkkolakiehdotuksessa saattaisi olla viiden säännöksen osalta tämänkaltaisista asioista kysymys. On huomattava, että perustuslakivaliokunta on aiemmin todennut, että perustuslain 11 §:ssä turvattuun uskonnolliseen yhdistymisvapauteen sisältyy uskonnollisen yhdyskunnan tietynasteinen sisäinen autonomia (PeVL 20/2003 vp, s. 2/I, PeVL 57/2001 vp, s. 2/I).

Pitää toki paikkansa, että kirkkolain säätämisjärjestys on poikkeus siihen perustuslakiuudistuksessa vahvistettuun valtiosääntöiseen pääsääntöön, jossa eduskunnan asema ylimpänä valtioelimenä ja lainsäätäjänä on yksiselitteisesti ensisijainen (ks. HE 1/1998 vp, s. 75/I). Mutta poikkeus on jo ennen perustuslakiuudistustakin ollut tietoinen ratkaisu uskonnon ja omantunnon vapauden takaamiseksi kirkolle ja sen jäsenille. Pitää kylläkin paikkansa se, että kirkkolain erityisen säätämisjärjestyksen piiriin voidaan lukea asiat, joihin perustuslain 76 § nimenomaisesti viittaa. Mutta viittauksen kohteena on pidettävä koko 76 §:ää eikä vain sen ensimmäistä momenttia niin kuin perustuslakivaliokunnan lausunnossa on kirkon oikeutta suppeasti tulkinneiden asiantuntijoiden käsityksen pohjalta arvioitu. Olisikin pidettävä kiinni kirkolle suodun lainsäädäntöautonomian laajuudesta sitä aiheettomasti ja sen sisältö käytännössä supistavasti mitätöiden. Tämä edellyttää kirkkolakijärjestelmän kokonaisuuden ymmärtämistä laajemmin kuin valtiosääntöoikeuden, hallinto-oikeuden tai virkamiesoikeuden lähtökohdista. Kirkko ja sen konstituutio ovat hallinnollisen organisaation lisäksi myös teologinen ilmiö. Ja kirkon oppi, ainoastaan sen omana asiana on nimenomaan teologiaa, ei juridiikkaa, ei valtiosääntöoikeutta. Sen sijaan kirkon järjestysmuodon käsitteenä voidaan edellyttää sääntelyä kirkon määrittelynä myös laissa.

Kirkon oppi ja laki

Tarkoitus ei kirkkolaissakaan alun perin ollut, että kirkolliskokous päättäisi opillisista asioista muuten kuin tarkastaen kirkollisten kirjojen kirkon opinmukaisuutta. Vasta vuonna 1973 kirkolliskokouksen tehtäviä kirkkolaissa muutettiin tältä osin. Kirkkolain säännökset voivat kyllä perustua kirkon oppiin ja olla siten ”ainoastaan kirkon omaa asiaa”. Sen sijaan kirkon oppilauseiden kirjaaminen lakipykäliksi luterilaisessa kirkossa näyttäisi ylittävän ns. regimenttirajan. Kirkon opista on säädetty jo siinä laajuudessa kirkkolaissa kuin on tarpeen, eli ilmaistu, mitkä ovat ne tunnustuskirjat, joissa kirkon oppi on lausuttu. Kirkkolaissa on säädetty kirkon sitoutumisesta luterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin, joista selviää kirkon Raamatun mukainen oppi. Kirkon konstituutio ei voi olla ristiriidassa kirkon oppiin nähden, vaikka siitä olisi säädetty kirkkolaissa.

Tarvitaanko vielä kirkkolakijärjestelmän tarpeellisuuden selvitys?

Perustuslakivaliokunta huomautti lausunnossaan, että kirkkolain erityisen käsittelyjärjestyksen tarpeellisuuta on esitetty kokonaisuudessaan selvitettäväksi, mutta selvitystä ei kuitenkaan ole tehty. Tämän vuoksi perustuslakivaliokunta ilmaisi lausunnossaan esitettyihin valtiosääntöisiin seikkoihin viitaten, että selvityksen tekeminen voisi edelleen olla tarpeellista. Kirkko-oikeuden tutkijana pidän kirkkolakijärjestelmän kokonaisvaltaisena selvittämisenä kirkkolakijärjestelmän tarpeellisuuden arvioinnissa sitä, että otetaan huomioon nimenomaan kirkon uskonyhteisön tunnustuksellinen luonne. Kirkkoa eikä sitä koskevia oikeudellisia normeja ole mahdollista arvioida ilman, että kirkon teologia otetaan huomioon. Kirkkolakijärjestelmä sisältää ongelmia, mutta tuskin on mahdollista löytää parempaakaan järjestelmää. Kirkkolakijärjestelmästä on tehty selvityksiä mm. useissa oikeustieteellisissä ja teologisissa väitöskirjatutkimuksissa.

Pekka Leino

professori, kirkko-oikeuden ja hallinto-oikeuden dosentti

OTT, TT,  varatuomari

16 kommenttia

  • Hannu Paavola sanoo:

    Näyttää siltä, että ainakin niille kirkoille jotka eivät ole julkisoikeudellisia yhteisöjä, yhteiskunta sallii tämän. Eikä luterilaisen kirkkomme osalta liioin ole muuta näköpiirissä. Tämän blogin mukaan perustuslakivaliokunnan kirkkolakiehdotuksesta laatima lausunto nostaa esiin joitakin ”ongelmia”, joiden nyt tulkitsen liittyvän juuri tähän asiaan (siis että salliiko yhteiskunta kirkolle uskonnon ja omantunnon vapauden/ oikeuden saada toimia oman tunnustuksensa mukaan). Ongelma pysyy siinä tapauksessa, että kirkko ei muuta lakiehdotustaan paitsi mainittujen viiden kohdan osalta, myös niin että maininta kirkon tunnustuksesta jätetään ehdotuksesta pois.

    Arkirealistinen arvaukseni kyllä on, että ko. valiokunta ja eduskunta tulee joustamaan ja hyväksymään pitkin hampain (tai ilman hampaita) kirkkolakiehdotuksen tunnustuksineen päivineen, niinkuin on tähänkin asti tehnyt. Eli tämä kirkkolakikeissi tuskin muuttaa mitään. Kyllä tämän ongelman kanssa elämä jatkuu jos niin halutaan. Vain aika tulee näyttämään miten tämä vanhaksi käynyt kirkkolain säätämisjärjestelmä puretaan tai purkautuu.

    Eihän tässä kanonisen lain säätämisestä olekaan kysymys, tarkoitin vain sitä että blogistin edustama lain ymmärtäminen teologisesti pääsee toteutumaan puhtaasti katolisen kirkon kanonisen lain mallissa.

    Pahoillani maallikolle ominaisesta epätäsmällisestä kielen käytössä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Lahdenperä sanoo:

    Leino ottaa kantaa myös kysymykseen tuleeko tunnutuspykälän sisältyä kirkkolakiin ja näkee perustuslakivaliokunnan kannan, jonka mukaan se tulisi siirtää kirkkojärjestykseen, kirkon autonomian kaventamispyrkimyksenä. Perustuslain 76 §:n 1 momentin mukaan evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkolaissa. Kirkon keskeisten tunnusmerkkien ottamisella heti kirkkolain alkuun osoitetaan, että kyseessä on juuri perustuslain 76 §:n tarkoittama evankelis-luterilainen kirkko. Tunnustuspykälä on luonteeltaan kirkon perusnormi, joka määrittää koko kirkkolakia. Hyvään lainsäädäntöön jo lainsäädäntöteknisestikin kuuluu, että säädöksen alkuun sijoitetaan lain sisältöä määrittelevät ja ohjaavat säännökset. Edellä sanotusta johtuen perustuslain 76 §:n 1 momentin säännöstä ei voida tulkita suppeasti siten, että se sulkisi pois tunnustuspykälän kirkkolaista. En osaa arvioida, mitä ongelmia tunnustuspykälän siirtämisestä kirkkojärjestykseen olisi. Voisiko se kaventaa kirkon autonomiaa esimerkiksi siten, että valtiovalta voisi helpommin velvoittaa kirkon noudattamaan sen opin vastaista yleistä lainsäädäntöä? Perustuslakivaliokunta ei nosta esille muita käytännön ongelmia kuin tilanteen, jossa kirkko haluaisi muuttaa tunnustuksensa sisältöä, mutta eduskunta ei hyväksyisi muutosta. Tämä ongelma vaikuttaa kaukaa haetulta. Vaikka en ole teologi, uskon olevani oikeassa kun väitän, että sellaista tilannetta ei tule, jossa luterilainen kirkko ryhtyisi muuttamaan tunnustustaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Kiitos ja hyvä Pekka L. että jatkoit. Eihän siinä sitten muuta kuin perustelemaan tarkemmin, ja ei-teologeillekin ymmärrettävästi tunnustuspykälä kirkkolakiin. Luulisin että siinä kirkkohallituksen viranhaltijat tarvitsisivat vähän sivullisenkin apua – ja tuskiin lukevat edes näitä sivuja.

    Sen jälkeen jäädään määräenemmistösuojan takaa seuraamaan miten oikeusistuimet ratkaisevat vireillä olevia keissejä, ja mitä piispainkokous löytää esitettäväksi. Kyllähän tämä siilipuolustukselta näyttää, kun olisi hyvä myös rakentaa omaa peliä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    YKSI KERRALLAAN -blogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa24:ssä. – Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä ylläpitoon.