Pekka Leino: Tuomiokapitulin päätös – moittiva kannanotto vai väistöliike?

Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin päätös 13.9.2017 koskien pastori Kai Sadinmaan toimittamia samaa sukupuolta olevien parien kirkollisia vihkimisiä 1.3.2017 ja 15.7.2017 on herättänyt keskustelua.

Siviilioikeuden professori Urpo Kangas on arvostellut kirkon toimenpiteitä asiassa. Avioliitolla toki on tärkeä yhteiskunnallinen merkitys, mutta kirkko on sosiologisen yhteisön luonteensa lisäksi myös ja ehdottomasti uskonyhteisö. Tätä kirkon kahtalaista olemusta ei pelkästään siviili- eikä julkisoikeudellinenkaan tarkastelu kykene riittävästi tavoittamaan. Tarvitaan myös ymmärrys siitä, että kirkon kirkkolain mukainen perustehtävä on uskonnollinen ja liittyy määrättyyn uskontunnustukseen, kuten perustuslakivaliokunta on todennut (PeVL 57/2001). Kirkon teologian huomioiminen tuo tarkasteluun kirkon oman itseymmärryksen ja opin, johon on tunnustuksessa sitouduttu, jota syvällisempää näkökulmaa voidaan nimittää kirkko-oikeudelliseksi. Emeritus kirkkoneuvos Risto Voipio on kirkkohallintokritiikkinsä ohessa kehunut tuomiokapitulin päätöstä Kotimaa24 -sivustolla hyväksi väistöliikkeeksi. Tätäkään ei voida pitää avioliiton yhteiskunnallisen ja kirkon opetukseen liittyvän merkityksen kirkko-oikeudellisena tarkasteluna.

Mitä Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin päätöksestä olisi ajateltava?

Tuomiokapituli ratkaisi pastori Kai Sadinmaata koskevat kantelut todeten Sadinmaan toimineen vastoin pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta ja antoi Sadinmaalle vakavan moitteen sekä kehotti Sadinmaata pysymään pappislupauksessaan.

Kirkko-oikeuden tutkijan näkökulmasta asia antaa aihetta joihinkin kommentteihin. Ensinnäkin tuomiokapituli toimi tässä tapauksessa juuri kirkkolain edellyttämällä tavalla käynnistettyään istunnossaan 17.5.2017 kirkkolain 5 luvun 3§:n mukaisen menettelyn. Sadinmaan toiminnassa on ollut ilmeinen ristiriita kirkon opetukseen, pappisvirkaan kuuluvien velvollisuuksien noudattamiseen ja pappislupaukseen nähden. Nyt käsittelyjärjestys oli oikea, toisin kuin joissakin aikaisemmissa samantyyppisissä julkisuutta herättäneissä tapauksissa koskien esim. seurakuntapapin kanteluita kristinuskon opetuksesta (Kylliäinen 1997) tai samaa sukupuolta olevan parin siunaamisesta (Tuovinen 2008), joissa ei edetty kirkkolaissa säädetyn käsittelytavan mukaan eikä papin toimia enemmälti tutkittu. Edellisessä tapauksessa ei puututtu siihen, että pappi opetti julkisesti vastoin kirkon keskeistä oppia ja kirjoitti kirjan, jonka mukaan mm. kaikki pääsevät taivaaseen. Jälkimmäisessä tapauksessa pappi toimitti naispapin parisuhteen kirkollisen siunaamisen, vaikkei kirkko ollut tällaisesta päätöstä tehnyt. Tuomiokapituli määritteli toimituksen (vain) rukoushetkeksi, vaikkei kirkko sellaisestakaan menettelystä ollut tehnyt päätöstä.

Kirkkolain sanotun lainkohdan mukaan papille, joka toimii vastoin pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta tai laiminlyö niitä taikka käyttäytyy papille sopimattomalla tavalla, tuomiokapituli voi asian laadun mukaan antaa kirjallisen varoituksen tai pidättää hänet pappisvirasta vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi kuukaudeksi. Jos papin sopimaton käyttäytyminen, laiminlyönnit pappisvirassa tai käyttäytyminen muutoin osoittaa hänet ilmeisen sopimattomaksi olemaan pappina, tuomiokapituli voi määrätä hänet menettämään pappisvirkansa.

Asian päätösvalmistelu tuomiokapitulille ennen päätösehdotusta on ollut seikkaperäinen ja siinä on kiinnitetty huomiota kirkko-oikeudellisesti keskeisiin asioihin. Valmistelussa todetaan mm.: ”Vakaumuksen vastaisten velvollisuuksien erityistilanne on kyseessä silloin, kun kirkon tai uskontokunnan palveluksessa olevan henkilön yksilöllinen vakaumus joutuu ristiriitaan hänen uskontokuntansa seuraaman opin kanssa.” Esittelijä kiinnitti huomiota myös siihen, että eduskunnan perustuslakivaliokunta on asettunut kannalle, jonka mukaan esimerkiksi pappi käyttää uskonnon ja omantunnon vapauttaan ryhtyessään uskontokunnan palvelukseen (PeVL 22/1997). Edelleen todettiin, että pappisvihkimykseen liittyvässä pappislupauksessa pappi sitoutuu pysymään kirkon tunnustuksessa ja noudattamaan kirkon lakia ja järjestystä. Korkein hallintooikeuskin on todennut, ettei papilla ole oikeutta omaan uskonnolliseen vakaumukseensa vedoten poiketa pappisvirkansa velvollisuuksista (KHO 26.11.2009 T 2796).

Esittelijä on kirjannut myös tuomiokapitulin päätökseen sisältyväksi sen, ettei samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen ole kirkon nykyisen avioliittokäsityksen ja siihen perustuvien säännösten ja määräysten mukaan tällä hetkellä mahdollista eikä pappi siten voi mahdollisesta henkilökohtaisesta vakaumuksestaan huolimatta tällaista kirkon järjestyksen vastaista vihkimistä toimittaa. Valmistelussa on paneuduttu asiaan myös ihmisoikeussopimusten, perusoikeuksien ja hallinto-oikeuskäytännön näkökulmista. Kirkolla on oikeus itse päättää kirkollisen vihkimisen ehdoista ja muodoista, eikä tätä oikeutta voi avioliittolain tai muun tavallisen lain säädöksellä poistaa. Tuomiokapituli toteaa lisäksi, ettei avioliittolain muutoksella ole puututtu avioliittolain kirkollista vihkimistä koskeviin säännöksiin, vaan avioliittolain 16 §:n mukaan edelleenkin kirkollisen vihkimisen ehdot ja muodot määrää se uskonnollinen yhdyskunta, jossa vihkiminen toimitetaan. Esittelyssä todettiin selkeästi Sadinmaan toimineen kirkkolain 5 luvun 3 §:n tarkoittamalla tavalla vastoin pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta, joten hänelle esitettiin annettavaksi kirjallinen varoitus.

Tuomiokapitulin päätöksen epäjohdonmukaisuudesta

Kirkko-oikeuden näkökannalta tarkasteltuna asian käsittely on menettelyn ja valmistelun osalta ollut asiallista ja kirkon erityisaseman sekä kirkon teologian ja tunnustuksen huomioivaa, joskin eriävän mielipiteen perusteluissa on juridista epäjohdonmukaisuutta. Päätösehdotukseen verrattaessa on ymmärrettävää, että varsinainen päätös synnyttää keskustelua myös verrattaessa tapausta tuomiokapitulikäytännössä esillä olleisiin kirkon virkakysymystä koskeneisiin ratkaisuihin, joissa kirkon tunnustuksesta kiinni pitäneiltä papeille on määrätty aikanaan kurinpitorangaistuksia ja määrätty menettämään pappisoikeutensa

Vaikka pastori Sadinmaata ilmeisesti ei ole aikaisemmin varoitettu, hänen on kuitenkin täytynyt olla tietoinen kirkkonsa näkemyksestä asiaan. Silti hän on vihkinyt yhteensä kolme samaa sukupuolta olevaa paria ja siunannut neljä sekä ilmoittanut aikovansa jatkaa vihkimisiä sekä asettunut edelleen olemaan niihin julkisesti käytettävissä. Hallinnollisissa seuraamuksissa olisi siten ollut käytettävissä painavampiakin työvälineitä tuomiokapitulin toimenpiteisiin.

Voiko kysymystä kirkollisen vihkimisen pätevyydestä ratkaista kirkossa pelkästään
perheoikeudellisista premisseistä?

Suomeen on aikanaan luotu erityinen lainsäädäntömenettely nimenomaan turvaamaan kirkolle ja sen jäsenille oikeus toimia kirkossaan oman tunnustuksensa mukaisesti. Tutkimuksissani olen käyttänyt siitä nimitystä kirkkolakijärjestelmä. Keskeistä siinä on perustuslain tasolla kirkolle säädetty oikeus saada itse määrätä omasta opistaan, ja niin muodoin myös omasta avioliittokäsityksestään. Tämä oikeus onyhteiskunnassa tunnustettu ja myös avioliittolaissa huomioitu (aviolittolaki 16 §: ” Sen lisäksi, mitä vihkimisestä säädetään 15 §:ssä, kirkollisen vihkimisen muut ehdot ja muodot määrää se uskonnollinen yhdyskunta, jossa vihkiminen toimitetaan”). Vaikka yhteiskunnassa tapahtunut avioliiton käsitteen muuttaminen on eduskunnassa hyväksytty, kuitenkin asian käsittely eduskunnassa osoitti, etteivät kaikki yhteiskunnassakaan ole pitäneet avioliiton käsitteen muuttamista hyvänä ratkaisuna. Myös kirkon jäsenten ja työntekijöiden piirissä on esitetty vaatimusta siitä, että kirkon olisi omaksuttava yhteiskunnan päättämän mallin mukainen menettely kirkollisen vihkimisen osalta. Kuitenkin monissa eri yhteyksissä on myös esitetty kirkon muuttumaton kanta avioliitosta. Avioliittolain 14 §:n mukaan avioliitto voidaan solmia joko siviilivihkimisenä tai kirkollisena vihkimisenä. Kirkollinen vihkiminen toimitetaan evankelis-luterilaisessa tai ortodoksisessa kirkossa taikka rekisteröidyssä uskonnollisessa yhdyskunnassa.

Avioliittolaki turvaa sen, että yhteiskunnallisen avioliittokäsityksen mukaisen avioliiton solmimisen ehtojen täyttyessä, kaikki voivat saada ainakin siviilivihkimisen.

Kirkollisella vihkimisellä on virallisena vihkimismuotona yhteiskunnallinen vaikutus, jollei se ole tapahtunut vastoin avioliittolain 19 §:ssä säädettyjä edellytyksiä. Perheoikeuden näkökulmasta saattaisi ilman kirkon antamaa lupaa pelkästään pappisoikeuden perusteella toimitettu kirkollinen vihkimys näyttää pätevältä. Kuitenkin outona on pidettävä näkemystä, jossa oman uskontokunnan määrittämillä avioliiton ehdoilla ei olisi mitään merkitystä tilanteessa, jossa kirkollisen vihkimyksen toimittaja ja vihittävät tietävät vihkimisen toimitettavan vastoin kirkkonsa virallista avioliittokäsitystä. Kirkko ei ole pelkästään sosiologinen yhteisö, vaan se on aina myös uskonyhteisö, jolla on omatkin sääntönsä, jotka pohjautuvat teologisiin perusteisiin. Epäilemättä kirkon säilyminen uskonyhteisönä edellyttää uskollisuutta sen omalle arvopohjalle, tunnustukselleen. Jos vihkimisoikeuden suhteen kirkko saatettaisiin sellaiseen asemaan, jossa sen olisi luovuttava uskollisuudesta omalle tunnustukselleen, kirkolle näyttäisi olevan sellaisessa tilanteessa parempi vaihtoehto ”ecclexit” vihkimisoikeudesta, jolloin kristillisen avioliiton käsite voitaisiin kirkossa säilyttää kirkollisen siunaamiskäytännön kautta.

Onko tuomiokapitulin päätös väitetty taitava väistöliike?

Risto Voipio piti tuomiokapitulin päätöstä taitavana väistöliikkeenä, jolla torjuttiin hallinto-oikeuksilta mahdollisuus poistaa papeille annettu varoitus. Voihan asiaan liittyä tällaisiakin piirteitä. Mutta ennemminkin tuomiokapitulin päätös todistaa siitä, että myös kirkko-oikeudellisessa kirjallisuudessa esiintuotujen näkökohtien mukaan kirkon oppiin liittyvien asioiden käsitteleminen hallinto-oikeuksissa merkitsee niiden käsittelyä väärässä foorumissa. Keisarin ei kai kuulu saada, mikä ei ole keisarin? Toisaalta, uskonpuhdistuksen juhlavuonna on syytä korostaa myös sitä, että kirkon ollakseen kirkko on tunnustuksensa mukaan pitäydyttävä omassa opissaan eikä siitä voida kirkon uskonyhteisöluonteen kärsimättä poiketa äänestämällä tai edes yksimielisesti päättää toisin sen enempää tuomioistuimessa kuin kirkolliskokouksessakaan.

Kirkon autonominen asema

Mitä sitten tulee professori Kankaan ”vakavaan moitteeseen” siitä, ettei tuomiokapituli ole seurannut suoraan yhteiskunnassa vallalla olevaa avioliittokäsitystä, niin moite ei ole juridisesti relevantti kirkon lainsäädäntöautonomiaan ja uskonnonvapauteen perustuvan sisäisen autonomian vuoksi. Kirkon teologiasta ei tarvitse säätää lain tasolla, vaikka se poikkeaa yhteiskunnallisesta käsityksestä. Yhteisöllisen uskonnonvapauden käyttäminen ei ole teologisista kysymyksistä eri tavalla ajattelevien perusoikeuksien rajoittamista.

Myöskään yleinen virkamiesoikeus ei ole relevantti peruste kirkon järjestyksen vastaisille vihkimisille, sillä kirkon papit saavat oikeutensa vihkimiseen vain ja ainoastaan oman kirkkonsa pappeina. Tuomiokapitulin päätöksen suurin ongelma onkin kirkko-oikeudellisesti se, etteivät päätöksen perustelut ja tuomiokapitulin päätöksestä seuraavat toimenpiteet vastaa toisiaan. Tuomiokapituli ei ole lopputuloksen osalta toiminut loppuun saakka johdonmukaisesti valvoessaan pappinsa tehtävien hoitoa.

Pekka Leino

7 kommenttia

  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Kiitos Pekka Leino selkeästä ja kansantajuisesta selonteista koskien spn-parien kirkollista avioliittoon vihkimistä. Tällaisia seikkaperäisiä ja kaikki asiat puolueettomasti huomioon ottavia selontekoja odottaisi myös muilta oikeusoppineilta.

    “kirkon papit saavat oikeutensa vihkimiseen vain ja ainoastaan oman kirkkonsa pappeina.” Leino

    Yllä oleva on erittäin selkeä perusta sille, miksi kirkon papit eivät voi vastoin kirkon oppia vihkiä spn-pareja aviolliittoon. Kirkon opin mukaan he voivat vihkiä vain nais-mies-pareja. Jos he haluavat välttämättä suorittaa spn- vihkimyksiä , niin heidän tulisi hakeutua ammatin vaihdon jälkeen maistraattiin töihin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jukka Kivimäki sanoo:

    Kiitoksia kirkko-oikeuden dosentti OTT, TT, VT Pekka Leinolle odotetusta kannanotosta ja selkeästä kirjoituksesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Voipio sanoo:

    Kiitokset vanhalle ystävälleni Pekka Leinolle seikkaperäisestä kirjoituksesta, joka avaa ongelmaa valaisevalla tavalla teoreettisesta viitekehyksestä. Kun hän mainitsee minut muutamassa otteessa nimeltä, kommentoin niiltä osin hiukkasen.

    “Risto Voipio on kirkkohallintokritiikkinsä ohessa kehunut tuomiokapitulin päätöstä Kotimaa24 -sivustolla hyväksi väistöliikkeeksi. Tätäkään ei voida pitää avioliiton yhteiskunnallisen ja kirkon opetukseen liittyvän merkityksen kirkko-oikeudellisena tarkasteluna.” Arvioinnissaan Pekka Leino on oikeassa. Pekka on tiedemies ja minä olen entinen käytännön juristi. Vaikka kirkon piirissä noudatettava työoikeus ei tiukasti ajatellen ehkä kuulu kirkko-oikeudellisen tieteen ytimeen, työnantajan menettelyillä työoikeudellisessa kiistassa on merkitystä työnantajan ja työntekijän oikeudellisen aseman muodostumisessa. Sadinmaan tapauksessa kysymys ei toki ollut välittömästi työoikeudellisesta kiistasta, koska Sadinmaa ei ole kirkon palkkalistoilla vaan free lancer pappi, mutta hänen tapauksessaan tuomiokapitulin jäsenet joutuivat ottamaan huomioon, että kysymyksessä on myös ennakkotapauksen luonteen omaava tapaus, jossa vasta seuraavat askeleet ovat merkityksellisempiä kuin juuri käsillä ollut ratkaistava tilanne. Ja olihan Sadinmaan tapauksessa teoriassa viimekädessä kysymys hänen oikeudestaan toimia pappina siinä ammatissa, johon hän on kouluttautunut ja pappisvihkimyksessä valtuutettu.

    “Risto Voipio piti tuomiokapitulin päätöstä taitavana väistöliikkeenä, jolla torjuttiin hallinto-oikeuksilta mahdollisuus poistaa papeille annettu varoitus. Voihan asiaan liittyä tällaisiakin piirteitä”. Pekka Leino ei siteeraa minua tarkasti ja osuu siksi hiukan ohi. Minun pointtini oli se, että oman käsitykseni mukaan oli iso riski siihen, että koko asian ristiriitaisuuden ja sekavuuden nojalla Sadinmaan menettelyä ei pidettäisi hallinto-oikeuksissa tässä konkreettisessa(kaan) tapauksessa sellaisena, jolloin siitä annettu varoitus olisi kumottu. Jos näin olisi käynyt, se olisi vaikeuttanut tuomiokapitulin mahdollisuuksia pitää yllä kirkon piispojen yhteisen ohjeen mukaista toimintalinjaa. Jos Sadinmaa nyt tämän jälkeen jatkaa vihkimisiä, hänelle sen johdosta ehkä annettavan rangaistuksenluontoisen seuraamuksen pysyminen hallinto-oikeudessa muuttamattomana on olennaisesti todennäköisempää kuin, jos nyt olisi annettu varoitus. En siis kirjoittanut kirkko-oikeudellisen teorian näkökulmasta, vaan siitä, miten käytännön työnantajan saattaa olla viisasta toimia hankalassa tilanteessa varmistaakseen, että lopputuloksena saa haluamansa. Mitä tuomiokapitulin päätöksen jälkeen asiassa sitten muuten on tapahtunut (vihkijöiden julkinen lista ym), osoittaa että kirkko tuomiokapituleineen tästä väistöliikkeestä huolimatta ajautuu sivustakatsojaksi omassa asiassaan, mikä minusta on kovin valitettavaa. Mutta jos Sadinmaalle annettu seuraamus olisi ollut toinen, se ei olisi tätä kehitystä ainakaan pysäyttänyt, tuskin hidastanutkaan, pikemminkin päinvastoin.

    Tuomiokapitulin päätökseen totta kai – niin kuin Leino oikein huomauttaa – jää paljon ristiriitaisuutta, kun perustelut on kirjoitettu eri lopputulosta ajatellen, kuin mikä tuli päätökseksi. Niin käy, kun päätöksentekijät eivät ole ehtineet tai voineet tehdä kotiläksyjään kunnolla. Tämähän on tuttua niin maallisessa lainsäädännössä kuin kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säätämisprosesseissa.

    Pekka Leinon kirjoitus on erinomainen ja seikkaperäinen ja kirkko-oikeuden harrastajana sen lukee nauttien ja ahmien. Samalla myös osoittaa sen, miksi tästä käytännön kysymyksenä sinänsä aika pienestä asiasta on tullut periaatekysymyksenä näin valtavan iso jakaja. Ja se kertoo myös sen, minkä argumentoinnin edessä käytännön näkökulmasta tehtävät umpikujan avaamispyrkimykset kärsivät murskatappion.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Risto Voipio sanoo:

      Pahoittelen yllä olevassa kommentissa yhden virkkeen puutteellista muotoilua. Kun kerran kirjoitettua ei voi enää korjata laitan virkkeen tässä uudelleen:

      “Minun pointtini oli se, että oman käsitykseni mukaan oli iso riski siihen, että koko asian ristiriitaisuuden ja sekavuuden nojalla Sadinmaan menettelyä ei pidettäisi hallinto-oikeuksissa tässä konkreettisessa(kaan) tapauksessa sellaisena”, että siitä annettu varoitus olisi pidettävä voimassa, jolloin varoitus olisi kumottu.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Perusteellinen ja mainio selvitys ja analyysi. Kiitos siitä!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Erinomainen kirjoitus.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouni Turtiainen sanoo:

    Kiitos, Pekka. Oivallinen selvitys. Kiitos myös Risto Voipiolle hyvistä ja rakentavista kommenteista käytännön tasolta katsottuna.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    YKSI KERRALLAAN -blogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa24:ssä. – Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä ylläpitoon.