Perustuuko uskoni pelkoon vai rakkauteen?

Sanotaan, että ihmisen perustunteet ovat pelko ja rakkaus. Kaikki muut tunteet, ajatukset, sanat ja teot pohjautuvat näihin perustunteisiin, kuten myös asenteet ja uskomukset. Ihminen elää pohjimmiltaan joko pelossa tai rakkaudessa. Hän elää myös uskoaan joko pelosta tai rakkaudesta käsin.

Mitä tarkoittaa elää ja uskoa rakkaudesta käsin? Entä pelosta käsin?

Jeesuksen myötä saamamme kuva Jumalasta on armahtava ja ehdottomasti rakastava. Ihminen nähdään ehdottomasti rakastamisen arvoisena, jonka inhimillisyys on jumalallista alkuperää. Sen meille todistaa se, että Jumala itse tuli ihmiseksi.

Rakkaudesta käsin elämisessä ja uskomisessa on perustana se, että koen olevani ehdottomasti rakastettu juuri sellaisena kuin olen. Olen ihmisenä arvokas ja minussa on paljon hyvää ja rakastettavaa. Minussa on rakkautta, joka on arvokasta.

Rakastan Jumalaa, koska Jumala rakastaa minua. Saan tuntea olevani rakastettu. Saan rakastaa itseäni, koska Jumalakin rakastaa minua. Rakastan lähimmäistäni, koska minua on rakastettu. Teen sen kaiken ilman minkäänlaista pelkoa mihinkään kadotukseen joutumisesta. Olen näin pelastettu.

Pelkoa ei rakkaudessa ole, sen vuoksi meitä kehotetaan pysymään ja elämään rakkaudessa.

Näkemykseni mukaan ihmisen syntisyys on pohjimmiltaan sitä, että hän elää pelossa. Ihminen ei usko olevansa rakastettu ja sen vuoksi ei osaa elää rakkaudessa. Jos ei pysty kokemaan olevansa rakastettu, silloin kuvaan astuvat arvottomuuden tunteet, häpeä ja syyllisyys siitä, mitä ja kuka on. Ei välttämättä niinkään syyllisyys siitä, mitä on tehnyt.

Tämä toimii myös toisinpäin. On vaikea kokea olevansa rakastettu, jos kokee olevansa arvoton ja häpeää olemassaoloaan. Ja jotta voisi kokea tervettä syyllisyyttä tekemistään "synneistä", tarvitsee omata tietty määrä rakastettuna ja hyväksyttynä olemisen tunnetta eli omanarvontuntoa. Silloin on ikään kuin varaa katsoa itseään rehellisesti. Ihmisen alaspainaminen ei siten edistä hänen haluaan kohdata itseään ja tekojaan rehellisesti, vaan toimii aivan päinvastoin. Jeesuskin kohtasi ihmisen aina rakastavasti ja kunnioittavasti.

Jos ihmisen syntisyys on sitä, että ihminen pelkää olevansa ei-rakastettu, niin silloin mielestäni kirkot ja muut kristilliset yhteisöt vahvistavat ihmisten pelkoa ei-rakastettuna olemisesta kutsumalla heitä syntisiksi, jotka tarvitsevat pelastusta.

Tähän dilemmaan olen törmännyt tuon tuosta jutellessani niiden ihmisten kanssa, jotka ovat vieraantuneet kirkollisesta elämästä ja muista kristillisistä yhteisöistä, mutta ovat silti syvästi hengellisiä ihmisiä.

Heille puhe synnistä ja syntisyydestä on sama asia kuin ihmisen arvottomuuden, pahuuden, huonouden, viallisuuden ja virheiden korostaminen. Näin ymmärrettynä kirkon ihmiskuvasta tulee hyvin negatiivinen." Synti, synti, synti", he sanovat. Sen vuoksi kirkkojen jatkuva puhe synnistä karkottaa nämä ihmiset pois kristillisistä piireistä ja he etsivät yhteisöjä, joissa ei ole tällaisia korostuksia ja kielenkäyttöä tai jättäytyvät pois kokonaan kaikista hengellisistä ja henkisistä yhteisöistä. Kirkollisessa kielenkäytössä tarkoitettu pelastuminen merkitsee heille tiettyjen opinkappaleiden sokeaa uskomista "jeesusteluineen" ja kuvitteellisen kadotuksen välttämistä. Itselleni herää kysymys, miten puhua tämän päivän ihmiselle positiivisen lähestymistavan kautta kristillisestä ydinsanomasta, joka on rakkaus.

Perinteinen tulkinta kadotukseen joutuvasta syntisestä ilman pelastusta kuullostaa minunkin korvissani pelkoon perustuvalta käsitykseltä Jumalasta, joka korostui Vanhassa Testamentissä. Nyt eletään kuitenkin Jeesuksen tuomaa Uuden Testamentin uutta aikaa, mutta on aivan kuin monet kristityt edelleen eläisivät Vanha Testamentin ajassa pelkoon perustuvine tulkintoineen Jeesuksen sanoista. Huomaan usein ajattelevani, ollaankohan me kristittyinä varmasti ymmärretty oikein se, mitä Jeesus puheillaan synnistä, pelastumisesta tai kadotuksesta tarkoitti. Ollaanko tulkittu Raamatun tekstejä niin kuin Jeesus haluaisi niitä tulkittavan?

Auttaisiko tähän pulmaan kadotuksen, pelastuksen, synnin ja syntisyyden uudelleen määrittely kuvitellen Jeesuksen puhuvana keskellä Helsingin Narikkatoria tai yliopiston luentosalissa tämän päivän ihmisille heidän omalla kielellään, sellaisella kielellä, jota nämä ihmiset ymmärtävät?

Mitä jos kadotettuna ja kadotuksessa oleminen onkin nimenomaan sitä, ettei ole yhteyttä sisällään olevaan rakkauteen? Entä jos se on juuri sitä, ettei ole tunnetta ehdottomasti rakastettuna olemisesta, vaan joutuu elämään enemmän tai vähemmän syvällä itsessä olevasta pelosta käsin? Jos niin on, silloin iso osa kristityistä elää jo täällä maan päällä ollessaan varsinaisessa kadotuksessa. Muunlaista kadotusta ei taida ollakaan - ainakaan perinteisessä mielessä.

21 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Hän sanoo “aina suhtautuneensa kaikkiin ihmisiin tasapuolisesti ja kohdelleensa jokaista yhdenvertaisesti riippumatta heidän taustastaan”. – Minulle jokainen ihminen on yhtä tärkeä ja yhtä arvokas. Ajatus siitä, että sanani olisivat satuttaneet ketään, on sietämätön. Olen ihmisen, lähimmäisen puolella, hän kirjoittaa.

    Tallainen mielipide kun väännetään homovastaiseksi, niin kyllä jotain on pielessä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Soinia en puolusta. Hän teki selkeästi mokan. Yhtä pahan, kuin papit, jotka vapaa-ajallaan osallistuvat sokeripala kaulassa mielenilmauksiin. Hekään eivät silloin edusta vain itseään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Harri Ahdesmäki sanoo:

    Johanneksen toteamus kuuluu; “Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa.”

    Johannes tarkoittanee ennen muuta sitä, että kun on Herran oma, ei ole mitään kadotustuomiota koskevaa pelkoa. Edellinen jaehan kuuluu; “Näin on rakkaus tullut täydelliseksi meissä, että meillä olisi turva tuomiopäivänä; sillä sellainen kuin hän on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa.”

    Mutta mitä syntiin tulee, niin edelleen on voimassa, että “Herran pelko on viisauden alku.”

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      “Herran pelko on viisauden alku.” Liitän tämän lain ymmärtämiseen kieltoina, sen määrittelemisenä, mitä ei Jumalan vihan uhalla saa tehdä. Kristillinen etiikka on uskoakseni toisenlaista. Se on sen määrittelemistä, mitä meidän tulisi tehdä lähimmäisten parhaaksi ja Jumalan kunniaksi. Tätä lakia ei noudateta rangaistuksen pelossa vaan rakkaudesta Jumalaan. “‘Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan. Tässä on omasi.’ Isäntä vastasi hänelle: ‘Sinä kelvoton ja laiska palvelija!'”

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Anne-Marja Isoaho
    Anne-Marja Isoaho

    Kirjoittaja tunnustautuu avaraksi Kristuksen seuraajaksi, joka kirjoittaa niin kuin hänen sydämensä sanoo ja saarnaa ensisijaisesti itselleen