Petetyt ikäluokat

Rippikoulu on kirkon aarre, johon lähes kokonaiset ikäluokat osallistuvat. Monet jatkavat isostoimintaan ja pysyvät nuoruutensa seurakunnan yhteydessä. Seurakuntayhteys on vahva ja leirinuotioilla ja nuortenilloissa raikuu punainen kirja ja epävireinen kitara. Sitten koittaa se ankara päivä, kun aikuisuus alkaa kolkutella nurkan takana ja nuori huomaa kasvaneensa ulos nuorisotyön piiristä. Siinä hetkessä hän tajua tulleensa petetyksi.

Tämä tapahtuu viimeistään siinä vaiheessa, kun nuori vaihtaa paikkakuntaa. Ei ole enää yksinkertaisesti paikkaa seurakunnassa, mihin mennä ja kokea kuuluvansa joukkoon. Vaikka hakkaisit seurakuntatalon ovia ja ikkunoita, ei sinua oteta tosissaan. Voit mennä messuun. Voit osallistua lähetyspiirin leipojaisiin tai neuloa villasukkia. Myös ikäihmisten viikkomessua ja jos jonkinlaista mummon kammaria on tarjolla. Ei muuta kuin rohkeasti mukaan! Ai niin, olet alle kolmekymmentä. No mene vaikka opkolle. Ai et ole opiskelija. Älä sitten valita, vaan osallistu siihen mitä tarjotaan.

Nuorille tarjotaan monipuolista toimintaa eikä ole mikään ihme, että monet heistä löytävät paikkansa seurakunnasta. Heidät totutetaan toimintaan, joka on tästä ajasta. Heitä kiikutetaan tilaisuuksiin, joissa musiikin hoitaa bändi. He saavat toimia ja kantaa vastuuta. He saavat tutustua Sanaan sellaisilla kielillä ja kanavilla, joita pitkin viesti menee perille tässä ajassa kasvaneille. He saavat olla aktiivisia tekijöitä.

Jos nuorisotyönohjaajat tahtoisivat olla rehellisiä ja suojella nuoria tulevalta pettymykseltä, heidän pitäisi järjestää kokonaan toisenlaista toimintaa. Tunnetun gospelbändin sijaan paikkakunnan nuortentapahtumaan värvättäisiin esiintyjäksi joku urkutaiteilija Pohjanmaalta tai naapuriseurakunnan liturgisenlaulun ryhmä lurittelemaan psalmitekstejä. Nuortenilloissa nuoriso-ohjaaja lukisi paperista edellisenä iltana kirjoittamansa puheen ja nuoriso istuisi hiljaa kuuntelemassa. Siihen pari virttä päälle. Joskus voitaisiin repäistä ja neuloa pari villasukkaa.

Vai pitäisikö sittenkin päivittää aikuisille suunnattuja toimintamuotoja rajulla kädellä? Olisiko syytä aloittaa messusta?

KotimaaPro: Isostoiminta ei sitouta kirkon jäsenyyteen

Matti Hernesaho: Eikö nuorisotyö olekaan kirkon lippulaiva?

6 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Vai olisiko syytä kohdata nuoret henkilökohtaisella tasolla? Mikäli kohtaaminen puuttuu niitä mitään ei synny. Ripari voi mennä ohjaajilta pelkästään tuntien pitämiseen. Mihinkään varsinaisiin kohtaamisiin ei jää aikaa, eikä voimia. Tehdään valtava työ riparin vetämisessä. Juuri mitään ei jää nuorten päähän näistä tunneista. Silti vuosikaudet jatketaan samalla tavalla. Ikäänkuin kaikki olisi ihan ok.

    Ilman henkilökohtaista uskoa nuorilla ei ole mitään henkilökohtaista kontaktia opetettaviin asioihin. Siksi ne asiat pääosin ovat heille täysin merkityksettömiä. Puhutaan komeasti kirkon lippulaivasta. Kuitenkin kyse on kuninkaasta ilman rihmankiertämää. Kukaan ei tunnu oikein vain uskaltavan sanoa sitä ääneen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Harvinaisen lujasti oikeaan osuvaa tekstiä!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kimmo Jaatila sanoo:

    Toisaalta nuoria aikuisia keräävät erilaiset messuyhteisöt. Mutta ne eivät kyllä pyöri ilman aktiivisia toimijoita. Ehkä se yhteisöllisyys onkin remontoitava juttu eikä messu.

    Ja toisaalta opiskelijaikäisille on isoilla paikkakunnilla kristillisten järjestöjen monipuolista toimintaa. Sääli, että niin harva sinne löytää tiensä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Veli-Jussi Jalkanen sanoo:

    Kijoittaja toteaa karun todellisuuden. Ei vain nuoret mutta myös työikäiset hylätään kirkon toiminnassa. Vallitseva ajattelumalli on: “Jos tämä perinteinen toiminta, rituaaleineen ei kelpaa, niin vika on seurakuntalaisen asenteissa. Kun näin on tehty useita satoja vuosia, pitää sen vieläkin kelvata.” Tämän vuoksi kirkot ovat tavallisina sunnuntaina lähes tyhjiä muutamaa vanhusta lukuunottamatta eikä moneen muuhunkaan tapahtumaan saada juuri osallistujia muutamaa ikääntynyttä aktiivia lukuunottamatta Jeesus ja Paavali puhuvat selvästi yhteyden puolesta ja välttämättömyydestä. Todellinen rakkaudellisuus tuottaisi yhtettä ja yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyys ottaisi nöyrästi huomioon eri ikä- ja sosiaaliryhmien erilaiset hengelliset ja toiminnalliset tarpeet. Jos seurakunnassa ei ole sanoman mukainen rakkaudellinen henki ja kulttuuri, sen sanoma ja toiminta on väistämättä epäuskottavaa ja siten luotaan työntävää ulkopuoliselle kuten nykyään on tilanne. Sellaisen kirkon kyky levittää tietoa Jumalasta ja Jeesuksesta (=päätehtävä), on jo valmiiksi halvaannutettu, kuten nykyisin on. Jos nuorisotyö olisi pitkäjänteistä ja laadukasta, suuri osa rippikoulun käyneistä jäisi seurakuntaan toimimaan ja sitä uudistamaan. Vanhoillinen, jäykkä, byrokraattinen, epädemokraattinen ja työntekijäkeskeinen yhden tyypin itsevaltaisesti hallitsema perinneyhteisö ei juuri nuoria houkuttele. Pystyyn kuivuneissa maalaisseurakunnissa tilanne on kaupunkejakin toivottomampi. Mielenkiintoista katsoa miten heikoksi tilanteen annetaan mennä ennekuin perinteisiin pureutunut määrävähemmistö saadaan muutosten taakse kirkolliskokouksissa. Ehkä niin pitkälle, että “haudankaivuulapioihinkaan” ei riitä enää käsipareja. Englannissa, perinteistä kiinni pitävässä esimerkkimaassa, joissakin kaupungeissa enää alle 3 % kuuluu kirkkoon. Olisiko tästä pelotteeksi :=)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Veli-Jussi Jalkanen :” Olisiko tästä pelotteeksi :=)”

    Ei ole. Arvoinvalideiksi opetetuille ei ole olemassa muuta “kunnioitettavaa” kuin luonnon olemassaolon taistelun voittaminen ja rahan ja kasinotalouden todellisuus.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matti Tampio sanoo:

    Kiitos hyvästä keskustelusta kaikille kommentoijille. Pitää vielä itsekin osallistua aiheen pureskeluun muutaman myönteisen esimerkin voimin:

    1.) Olin vuosia sitten Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana ja ihastuin pienten, mutta aktiivisten seurakuntien toimintaan siellä. Uudet tulijat (ja vanhatkin kävijät) noteerattiin heti ovella ja joku seurakuntalainen saattoi kutsua kotiinsa. Oletan, että tämä saattoi olla suunniteltu toimintatapa, mutta minuun se upposi oli spontaania tai ei. Kohdatuksi tulemisen tunne oli huikea. Viesti oli selkeä: “Sinäkin uusi kävijä olet tärkeä, tervetuloa”. Eli kohtaaminen on varmasti todella oleellinen juttu, kuten Pekka Pesonen kirjoittaa kommentissaan.

    2.) Viikko sitten Kallaveden kirkolla Kuopiossa oli Koko kansan kirkkopyhä. Ennen messua oli aamupala, messun jälkeen yhteistä toimintaa monessa muodossa ja vielä lounas. Etenkin tuo yhteiseen pöytään muiden seurakuntalaisten kanssa istahtaminen rauhassa ennen messua oli jotain uutta ja todella toimivaa. Vaikka messu oli perinteinen, tunnelma oli jotenkin poikkeuksellisen rento ja pönötyksestä vapaa. Ensimmäistä kertaa lasten kanssa ei stressannut, että häiritseekö niiden levottomuus muita. Jää oli rikottu yhteisessä aamiaispöydässä ja mieli vapaa ja vastaanottavainen.

    3.) Jumalanpalvelusyhteisöt ja erilaiset messut ovat hienoja ja toimivia ja keräävät kivasti vapaaehtoisia vastuuseen. Jostain syystä ne tahdotaan usein laittaa johonkin muuhun ajankohtaan kuin siihen sunnuntaiaamupäivään. Olisi hienoa nähdä sellaista rohkeutta, että sen viikon päätapahtuman, seurakunnan yhteisen messun kohdalle pääsisi juuri jokin seurakunnassa elävänä ja seurakuntalaisista lähtevä messu.

    4,) Vielä palaan tuonne rapakon taakse. Tämä laajeni postaukseksi: https://www.kotimaa24.fi/olet-vaarassa-paikassa/

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Matti Tampio
    Matti Tampio

    Mietteitä uskosta, kirkosta ja elämänmenosta.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit