Petri Järveläinen: ET ja oma uskonto korvattava uskonnolla ja filosofialla

Kyselyiden mukaan valtaosa suomalaisista kannattaa yhtäältä sitä, että perusopetuksessa olisi kaikille yhteinen katsomuksellinen oppiaine ja toisaalta sitä, että kaikki koulun oppiaineet olisivat avoimia eli valittavissa vakaumuksesta riippumatta.

Molempia kantoja on vaivatonta ymmärtää. On outoa, jos koulun oppiaineiden valinta ja sisällöt ovat vakaumuksellisesti määräytyneitä.

Perusopetuslaki säätää, että koulun oppiaineiden sisältöjen tulee perustua niihin liittyvien tieteiden sisältöihin. Länsimainen sivistyksellinen perinne korostaa koulun vapaata tiedollista tehtävää riippumatta vakaumuksellisista tekijöistä.

On luonnollista, että erilaiset vakaumukselliset toimijat kuten uskonnolliset ja ei-uskonnolliset yhteisöt kohdistavat kouluun painetta. Tämä on näiden oikeus, ja on ymmärrettävää, ettei näiden tahojen ensisijainen kiinnostuksenkohde ole tiedollinen ja sivistyksellinen. Ei ole kuitenkaan koulun eikä sivistyksellisen kulttuurin etu toimia tämän paineen mukaisesti.

Koululla on selkeä tiedollinen ja sivistyksellinen tehtävänsä. Se on sitä koskevassa lainsäädännössä sidottu tieteeseen ja sivistykseen. Kun tämä näkökulma huomioidaan,  vakaumuksellisen paineen kohtaaminen on vaivattomampaa.

Opetusalan lainsäädäntö ja opetussuunnitelmat sisältävät nykyisin kaksi oppiainetta, jotka ovat ongelmallisia niiden itsensä tavoitteiden näkökulmasta.

Oppiaineet ovat uskonto ja elämänkatsomustieto.

Perusopetuksen uskonnosta on noin 15 oman uskonnon opetussuunnitelmaa ja elämänkatsomustiedosta yksi. Oman uskonnon opetusta ovat evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen oman uskonnon lisäksi muun muassa Herran kansa ry.:n oman uskonnon opetus.

Elämänkatsomustiedon opetussuunnitelman perusteet seuraavat puolestaan kaikille perusopetuksessa opetettaville aineille yleisesti annettuja ohjeita. Tarkoituksena on oppilaan perehdyttäminen avoimeen keskusteluun, eettisyyteen, erilaisten asenteiden arvostukseen jne.

Nämä periaatteet koskevat myös oman uskonnon opetusta, mutta eivät samalla tavoin määritä sen oppisisältöjä kuin elämänkatsomustiedossa. Elämänkatsomustiedon oppisisältöjen osuus katsomuksiin kuuluvien uskontojen osalta on näennäinen.

Perusopetuksen lisäksi tilanne lukiossa on vääristynyt. Lukion filosofiassa, uskonnossa ja elämänkatsomustiedossa on sisällöllisesti katsoen samat etiikan kurssit. Elämänkatsomustiedon anti oppisisältöihin on vähiten antava, koska etiikan teoriat ja kysymyksenasettelut opetetaan kahdessa muussakin oppiaineessa.

Kun joskus sanotaan, että koulussa ei opeteta poliittisten puolueidenkaan näkemyksiä, käsitys on virheellinen. Ne opetetaan yhteiskuntaopissa. Sen sijaan on outoa, että uskonnottomille oppilaille on yksi oppiaine, jonka sisällöt vastaavat kaikkia perusopetuksessa opetettaville aineille perusopetuksen valtakunnallisen opetussuunnitelman perusteissa määrättyjä oppisisältöjä, mutta joka on eriytetty vakaumukselliseksi omaksi oppiaineekseen, jonka suhde tieteeseen ja sivistykseen on kummallinen.

Elämänkatsomustiedon opettamisen pätevyyden saa esimerkiksi opiskelemalla filosofian opintoja lukuunottamatta järjenkäyttöä koskevia logiikan kursseja, mikä onkin käsitettävää, koska oppiaine ei ole erityisen järkevä ja looginen.

Oman uskonnon opetus  puolestaan on vakaumuksiin sitoutuva ja näin perusopetuslaissa säädetyn oppiaineen tieteeseen sitovan lähtökohdan kannalta ongelmallinen.

Uskontoa voidaan tutkia tieteellisesti ja tämä ei edellytä uskonnonvastaisuutta.

Tieteellisen tutkimuksen yhtenä perusperiaatteena on niin sanottu principle of charity. Se tarkoittaa sitä, että tutkimuskohdetta pyritään käsittelemään sitä arvostavasti ja sitä itseään käsittäen myös sen ”sisäisestä” näkökulmasta.

Sen sijaan ajatus, että tiedollisen kulttuurin kohteena olevaa kohdetta voitaisiin ”ymmärtää” vain sen sisältä käsin siten, että tutkijan on esimerkiksi havainnoivan osallistumisen lisäksi erityisesti omaksuttava tai kannatettava kohteena olevan tutkimuskohteen piirteitä, on erittäin poikkeuksellinen ymmärtämisen teoria tiedollisen kulttuurin piirissä.

Uskomus, jonka mukaisesti koulussa tulisi olla ”oman uskonnon opetusta” on ensinnäkin ongelmallinen suhteessa koulun tiedolliseen ja sivistykselliseen tehtävään ja toiseksi ongelmallinen uskontoa koskevan ymmärtämistä koskevan uskomuksen osalta.

”Oman uskonnon opetuksen” käsite rajaa uskonnonopetusta suhteessa tieteelliseen uskonnon ja teologian tutkimukseen siten, että sen kohde vääristyy.

Vaikka esimerkiksi luterilaisen kirkon historian ja käsityksen opettaminen tuleekin perustellusti sisältyä suomalaisen koulun opetussisältöihin, on pelkästään globaalin kristinuskon näkökulmasta harhaista, jos kristinuskon kuvaksi koulun piirissä annetaan ensisijaisesti sen vähemmistöihin kuuluvan luterilaisen tulkinnan muodostama kuva siitä.

Jos taas ajatellaan, että kunkin oppilaan omaa uskontoa voi opettaa vain henkilö, jolla tätä uskontoa koskevan tiedollisen sivistyksen lisäksi tulisi olla myös tähän uskontoon liittyviä henkilökohtaisia sitoumuksia ilmiön ”sisältäpäin ymmärtämisen” merkityksessä, ollaan liu’uttu tiedollisen kulttuurin reuna-alueella elävän ymmärtämisen teorian salamyhkäisyyteen.

On totta, että subjektiiviset kokemukset ovat tärkeitä. Niitä tulee kuulla myös tiedollisen kulttuurin piirissä. Mutta ei ole niin, että esimerkiksi syöpää voisi tiedollisen kulttuurin piirissä ”ymmärtää” vain henkilö, jolla itsellään on syöpä, vaikka onkin totta, että tätä kokemusta voivat jakaa toisilleen ne, joilla on sama kokemus. Tiedollisen kulttuurin piirissä voidaan toki tukea tällaista jakamista, mutta tämä kokemus ei voi olla tiedollisen kulttuurin piirissä asiantuntijana toimimisen edellytys.

Jatkaakseni sairautta koskevalla esimerkillä toisen oppiaineen, elämänkatsomustiedon piiriin, tiedollisen ja sivistyksellisen instituution piirissä on poikkeuksellinen ajatus, että jotakin historiallista tai luonnollista ilmiötä ei tulisi käsitellä tiedon piirissä siitä syystä, että henkilö vastustaa sen olemassaoloa vakaumuksellisista syistä.

En näe perusteita oman uskonnon opetukselle enkä elämänkatsomustiedolle vastaisuudessa. Korvaisin ne kahdella oppianeella, jotka liittyvät akateemisen tutkimukseen.

Ensimmäinen on kaikille koulun oppilaille yhteinen koulun uskonto ja toinen kaikille koulun oppilaille yhteinen koulun filosofia.

Molempien oppiaineiden taustalla on kansainvälisissä mittauksissa korkealle menestynyt tieteellinen tutkimus.

Sen kummemmin oman uskonnon opetus kuin elämänkatsomustietokaan eivät perustu tällaiseen toimintaan vaan pikemminkin tiedollisen kulttuurin ulkopuolisiin vakaumuksiin, joilla on perusteltu olemassaolo-oikeus ja perustelu sivistysinstituution kanssa usein hyvää yhteistyötä tekevien ulkopuolisten tahojen piirissä.

Mielestäni suomalaisten tulee tuntea maailmanuskontojen historia ja keskeiset käsitykset, myös kristinuskon osalta, joka on toistaiseksi suurin maailmanuskonto.

Lisäksi samalla painokkuudella jokaisen suomalaisen tulee tuntea erilaisten ideologioiden historia ja sisällöt mutta myös länsimaisen kulttuurin piirissä esitetyt järjenkäytön mahdollisuudet ja rajat sekä sivistyneen keskustelun periaatteet sekä esimerkiksi ihmisoikeudet.

Näiden opettaminen ei onnistu uuden kaikille yhteisen katsomusaineen piirissä, mutta ei myöskään vakaumustaustaisten oppianieiden piirissä.

Ne onnistuvat perusopetuslain mukaisten tieteelliseen tutkimukseen sitoutuneiden oppiaineiden piirissä. Näitä ovat teologia ja filosofia.

Oppiaineet ovat myös kansainvälinen valinta. Uskontoa opetetaan eri muodoissa kaikkialla Euroopassa, Venäjällä viimeiset kymmenen vuotta.

Suomalaisessa keskustelussa esille tuotu Ruotsin malli ei ole kovin onnistunut, koska siellä omaksuttu ”elämänkatsomustieto” eräissä teologissa tiedekunnissa ja sen mukainen uskonnonopetus ei ole pitänyt Ruotsin teologiasta tutkimusta kansainvälisen kilpailun mukana erityisen hyvin. Norja taas on joutunut liiallisesta kristinuskon opettamisesta eurooppaoikeuden piiriin tarkasteltavaksi.

Suomessakin tieteellisen ateismin pohjalta syntynyttä elämänkatsomustietoa ei sellaisenaan opeteta enää missään, ellei Pohjois-Koreaa lasketa.  Miksi Suomen pitäisi jäädä katsomuksellisia kysymyksiä käsittelevien koulun oppiaineiden osalta jonkinlaiseksi aatteelliseksi pussinperäksi?

Petri Järveläinen

Kirjoittaja on Portaanpään opiston rehtori ja filosofian dosentti

4 kommenttia

  • Yrjö Sahama sanoo:

    Koulun tehtävä ei ole käännyttää oppilaita mihinkään suuntaan. Uskonnollisia ja uskonnottomia maailmankatsomuksia on vaikeaa opettaa ainakaan kovin nuorille oppilaille ottamatta kantaa katsomusten totuusarvoihin. Siksi pidän nykykäytäntöä parhaana ratkaisuna tutustuttaessa kulttuurissamme vaikuttaviin katsomuksellisiin elementteihin. Myös omaa uskontoa tai uskonnotonta elämänkatsomustietoa opetettaessa on tietenkin pyrittävä kasvattamaan kunnioittavaa asennoitumista kaikkia yhteiskunnassamme vaikuttavia katsomusperinteitä kohtaan, ja näin nykyopetuksessa käsittääkseni pyritäänkin toimimaan. Lukioasteella, kun oppilaat ovat jo hyvää vauhtia aikuistumassa ja pystyvät jo hyvinkin abstraktiin ajatteluun, voisi kyllä siirtyä kaikille yhteiseen uskontotietoon. Yhteisen oppijakson jälkeen voisi sitten ajatella syventävää tutustumista niihin katsomusperinteisiin, jotka itsekutakin opiskelijaa kiinnostavat. Tämmöisiä opintokokonaisuuksia voisi opiskelija valta kiinnostuksensa mukaan useita, vain yhden tai ei yhtään. Filosofia on nykyisellään vain lukion oppiaine. Peruskoulussa ei taida olla vielä valmiuksia niin vaikeaan käsitteellisyyteen kuin filofiassa tarvitaan. Filosofian näen kylläkin eräänlaisena “ylitieteenä”, ei niinkään katsomusaineena.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Samaa mieltä blogistin kanssa.

    Koulun pakkouskonto vieraannuttaa kristillisyydestä, koska se usein mielletään samaksi pakkopullaksi kuin ruotsin pänttääminen. Kokemusta on tästä ilmiöstä.

    Onko kukaan muuten tutkinut, vaikuttaako pakkouskonto motiivina kirkosta eroavien nuorten kohdalla?

    Samalla voisi papit heittää ulos puolustusvoimista. Muistan edelleen, miten vastenmielistä oli kuunnella sotilaspastoreita, jotka koettavat keinotekoisesti luoda yhteyttä Jeesuksen sanoman ja puolustusvoimien sanoman välille. Puistattaa edelleen, ja siksi varmaan muistaa yli 50 vuoden jälkeenkin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Luulakseni uskonnonopetuksen ja elämänkatsomustiedon opetusten tarkoituksena on tutustuttaa oppilaat yhteiskunnan arvomaailmaan ja sen taustaan. Paitsi tiedonantoa, toivotaan sitä että tietoisuus lähinnä demokraattisista arvoista voisi helpotta nuoria saamaan selvyttä niihin eettisiin normeihin joiden mukaan heidän tulisi elää demokraattisessa yhteiskunnassa.

    Hyvä niin, nietoisuus normeista panee ajattelemaan ja ottamaan kantaa siihen jos niitä voi seurata tai jos niitä vastaan tulee kapinoida toisenlaisilla arvoilla ja normeilla.

    Tämä ei kuitenkaan ratkaise persoonallisuuden kasvun vaikeuksien kaikkia o0ngelmia. Se mitä tässä ontuu, on jonkinlaiset vihjeet ja tuet nuoren identiteetin muodostumiseen, puhumattakaan identiteetti kaaoksen tukemiseen. Toinen osaalue on kaoottinen ja voimakas sukupuolivietin vaatimukset. Ei siis vain perustietojen antaminen sukupuolisuudesta van yritys antaa vihjeitä siitä mikä voisi helpottaa niissä vieten aiheuttamissa vaikeuksissa. Toistaiseksi ei ole onnistuttu muotoilemaan yleisiä ohjeita sukupuolivietin hallitsemiseksi nuorisolle.

    Olisi mielenkiintoista jos joku arvovaltainen taho yrittäisi muotoilla kouluopetukseen sopivia opetussuunnitelmia oppilaille avuksi heidän todellisiin elämisen ongelmiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Kannatan lämpimästi Petri Järveläisen ehdotusta. Sillä varauksella, että oppilaan omaa uskontoa olisi hyvä opettaa alakoulussa. Samalla perusteella kuin historian opetus aloitetaan omasta kotiseudusta.

    Elämänkatsomustieto on vanhan, pitkälti kristinuskon sisäistämiseen tähdänneen uskonnonopetuksen ateistinen peilikuva (=lasten “suojeleminen” kammoksutuilta uskonnollisilta vaikutteilta) ja sellaisena vanhentunut. Kun itse tentin ET:n opettajan pätevyyden toistakymmentä vuotta sitten totesin sen hyväksi päivitykseksi 1980-luvun yhteiskuntatieteiden peruskurssien ja filosofian keskeisestä sisällöstä. Sen sijaan kristinuskosta annettiin osittain outo kuva verrattuna muihin maailmanuskontoihin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    YKSI KERRALLAAN -blogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa24:ssä. – Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä ylläpitoon.