Pidä fasistikortti taskussa

Fasistikortin vetäminen esiin keskustelussa hyydyttää kummasti tunnelman. Kuka on fasisti ja mitä käsitteellä ylipäätänsä tarkoitetaan?

Professori Tarmo Kunnas on tarttunut aiheeseen, joka herättää monissa kammoksuntaa ja inhon tunteita.

Kunnaksen kirja Fasismin lumous lähestyy aihetta aatehistoriallisesti ja kulttuurielämän kautta. Hän kysyy, mikä sai eurooppalaiset taiteilijat ja intellektuellit innostumaan 1920–40-luvuilla ensin Italian fasismista ja sitten Saksan kansallissosialismista.

Kiinnostavasti Kunnas selvittää, kuinka Italiassa fasismin (”vitsakimppu”) henkisessä maisemassa oli varsinkin aluksi paljon kaikupohjaa runoilija Filippo Tomassa Marinettin lanseeraamalle futurismille, jossa ihailtiin modernin elämän dynaamisuutta, voimaa, koneita, militarismia ja jopa anarkiaa.

Fasismin ja kansallissosialismin syntyä selittävät muun muassa ensimmäisen maailmansodan rauhansopimuksen traumat, kommunismin uhka, talouden lama ja pelko koko talousjärjestelmän romahtamisesta. Fasismilla oli alussa myös ideologiset ja myyttiset perustelunsa, lopussa liike kehittyi kohti totalitarismia, aggressiivisuutta ja johtajakulttia.

Fasismi on Kunnaksen kirjassa historialliseen tilanteeseen sidottu ilmiö. Nykyiset äärioikeistolaiset liikkeet eivät ole fasistisia samassa merkityksessä kuin 1920–40-luvun liikkeet. Äärioikeisto ammentaa kannatuksensa toisenlaisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta, vaikka toki yhteisiäkin näkemyksiä löytyy, kuten kansallismielisyys, muukalaisvihamielisyys ja ennen kaikkea vahvan johtajan ja moraalin kaipuu.

Yhteenvedossaan Kunnas muistuttaa, että fasistit ymmärsivät oman toimintansa ihanteelliseksi ja rakentavaksi, eivätkä he suinkaan ajatelleet olevansa pahan vaan hyvän asialla Euroopan rappiota vastaan. Lopputulos oli kuitenkin päinvastainen, kauhea ja rikollinen ja johti kansamurhaan, rasismiin, ahdaskatseiseen nationalismiin, militarismiin ja järjettömään verenvuodatukseen.

Fasismin lumous on kiinnostava ja hyödyllinen. Sen luettuaan pitää varmasti fasistikorttinsa pitempään taskussa eikä ainakaan ala leimata kanssaihmisiä umpimähkään.

P.S. Kirjoitin Fasismin lumouksesta enemmän Kotimaa Suola- aikakauskirjan numerossa 1/14.

  1. Fasismissa oli vahvoja vaikutteita myös romantiikan aatevirtauksesta. Nurnbergin puoluepäiviä 1935 kuvannut Olavi Paavolainen tuo tämän erinomaisesti esiin. Mussolinin Italiassa tämä puoli oli ehkä vielä vahvemmin painottunut. Ei järki, vaan tahto. Tässä oli ero kommunistiseen Neuvostoliittoon, vaikka lopputulema oli tietysti suurinpiirtein sama.

  2. Christopher Isherwood kirjoitti muutaman hienon romaanin, joissa hän kuvasi 1920- ja 1930-lukujen Berliiniä, ja nousevan natsismin suggeroivaa huumaa. Isherwood oli homo, toisin kuin Paavolainen, vaikka on Paavolaisen 1920-luvun keikaroivassa dandy-olemuksessa(vrt Mannerheim) vahvasti vähintään biseksuaalisia elementtejä. Berliinin 1920-luku oli muutoinkin vähän leikittelevä ja tuhma. Vastakohta siitä sittemmin lopun tekevään, kansallista ja moraalista puhtautta ajaneeseen, polvihousuiseen muncheniläiseen, brutaalia voimaa korostaneeseen kansallissosialismiin oli huomattava.

    • Sepon tapa selittää yksilöpsykologialla fasismia jne. oli ihan adekvaattia 1950-luvulla. Sen jälkeen tämä Frankfurtin koulukunnan autoritaarisen persoonallisuuden varaan rakentuva teoria on melko yksimielisesti yhteiskuntatieteissä hylätty.

      Totta kai esimerkiksi Saksan kansallissosialistisesta puolueesta löytyi niitä, jotka täyttivät Adornon&kumpp autoritaarisen persoonallisuuden tunnusmerkit(muistaakseni 16 ominaisuutta). Mutta että heitä olisi ollut suurin osa Saksan kansasta…

  3. Autoritaarista persoonallisuutta leimaa muun muassa seuraavat ominaisuudet:

    1. Jäykkä sitoutuminen keskiluokkaisiin arvoihin
    2.Taipumus heijastaa tiedostamattomia tunneyllykkeitä maailmaan siten, että tuloksena on epäily vaarallisten ja hillittömien asioiden tapahtumisesta maailmassa.
    3. Pyrkimys etsiä, tuomita ja torjua epäsovinnaisia ihmisiä.
    4. Liioiteltu kiinnostus toisten sukupuolielämään.
    Jne..

    Näin siis Theodor Adorno&kumpp vuonna 1950. Taidan sittenkin olla erimieltä itseni kanssa. Muutettavat muuttaen tulee väkisinkin mieleen joitakin piirteitä oman aikamme keskeisimmästä kirkollisesta keskustelun aiheesta.

  4. Frankfurtin koulukunta oli freudomarxilaisia, jotka myös yrittivät selvittää aatehistoriallisesti, mikä valistuksessa meni pieleen. Nykyisin ehkä sovelletaan Foucaultin käsitystä, jossa ei etsitä yhtä syylinjaa, vaan nähdään miten käytännöt kasaantuvat eri puolilta yhteen ja päällekkäin, joksikin ilmiöksi. Natsismissa esim. 1800-luvulla keksitty väestön ja väestöpolitiikan yleinen idea, siihen lisättynä ”kansanruumiin” käsite ja rotuoppi, jo valmiina olleet ylhäältä ohjautuvat hallintatavat….

  5. En nyt muista kuka oli se ruotsalainen kirjailijatar, joka
    Saksan pohjoismaisessa kirjailijakokouksessa totesi Waltarille, kuinka tämänkin tulisi ymmärtää, että on tullut aika germaanien….
    Retzius Ruotsissa oli ensimmäisiä craniologeja, ja itäbalttilainen rotu oli sikäläistä keksintöä, jota tietoa ruotsikkomme mieluusti käyttivät.
    Minusta tuo Foucaultin käsitys tuntuu järkevältä ja luonnolliselta. Ajatuksia ja teorioita oli, kansallisssosialistit kokosivat sen oman aatteensa perustaksi ja tueksi.

  6. Skolastiikassa Jumala tahtoi jotakin koska se oli hyvää ja järkevää. Seuranneessa murroksessa jokin oli hyvää ja järkevää koska Jumala tahtoi niin. Mikään kun ei saanut rajoittaa Jumalan kaikkivaltiutta. Tällöin irrationaalisuus nousi ymmärryksen yläpuolelle. Tämä on kaksiteräinen asia, konstruktio jota voi käyttää hyvään tai pahaan. Postmoderni näkee että siitä seurasi vain pahaa. Mutta jos sitä ei oteta lukuun niin se että alitajunnalle ja irrationaliteetille annetaan arvo, on mielestäni hyvä. Moderni pyrki tuon irrationaliteetin siivoamaan pois, mm herätysliikkeitä kirkollistamalla.

Kirjoittaja

Seppälä Olli
Seppälä Olli
PERMANTOPAIKKA-blogissa käsitellään laajasti kuulttuuriaiheita ja esitetään arvioita yksittäisistä taideluomista, erityisesti teatterista ja kirjallisuudesta.