Pienelle voi olla paha

Muutamakin piispa on äskettäin osoittanut esikoislestadiolaisille kirkollista kaapinpaikkaa. Piskuinen umpivanhoillinen ryhmä on kiistämättä lähtenyt ehtoollisratkaisuissaan linjalle, joka ei ole ev.-lut. kirkon sisällä mahdollinen. Mutta verrattuna esim. ns. Luther-säätiöön omine pappeineen ja piispoineen irtiotto on oikeastaan aika vähäinen. Aika pitkään on kestänyt, ennen kuin näistä lähetyshiippakuntalaisista on pesäeroa tosissaan tehty ja pesäeroa on pieni matka vieläkin tekemättä.

Lestadiolaisuus useimmissa eri ilmenemismuodoissaan on pohjavirraltaan maallikoiden protestiliike etabloitunutta kirkkoa ja sen ”harhautunutta” papistoa vastaan, niin pappi kuin Lars Leevi itse olikin. Papit ovat vanhoillislestadiolaisissa ja esikoislestadiolaisissa ja muissa sen maallikkofraktioissa apupoikien asemassa ja autoritaarisesti hallitsevat maallikkomiehet ovat temppelin harjalla. Vanhoillislestadiolaisuudessa papeilla ei juuri muuta tehtävää olekaan kuin kastaa ja jakaa ehtoollista. Puhua ja opettaa he saavat, jos maallikkojohtajat antavat luvan. Esikoislestadiolaisten Lapin vanhimmat halusivat ottaa nyt sitten loputkin papilliset tehtävät papeilta.

Vanhoillislestadiolaisten seurakuntakäsitys ja käsitys pappisvirasta sekä monet ”sielunhoidolliset käytänteet” poikkeavat ev.-lut. kirkon kannanotoista ja käsityksistä. Vanhoillislestadiolaisia on kuitenkin niin paljon ja heillä on vahva asema kirkon hallinnon eri tasoilla seurakuntatasolta kirkolliskokoustasolle asti, ettei heitä voi – eivätkä eteenpäin urallaan pyrkivät kirkkovaikuttajat edes halua – laittaa ruotuun yhtä pontevasti kuin pientä esikoisten joukkoa. Esikoisten nostaminen tikun nenään ei niin suurta riskinottoa vaadi.

Jotenkin tulee mieleen tilanne 55 vuoden takaa koulun pihalta, kun lukioluokkien pojat heittivät lumipalloja välitunnilla päin valvovaa opettajaa. Opettaja oli voimaton ja turhautunut eikä saanut ketään nalkkiin. Mutta kun sitten pieni alaluokan poika otti käteen lunta ja onnettomuudekseen heitti sitä kappaleen matkaa, opettaja tarttui tilanteeseen päättäväisesti ja antoi pikkupojalle jälki-istuntoa ja käytöksen alennuksen.

 

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Esikoislestadiolaiset on kirkon jäsenmäärässä piskuinen lauma. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että piispojen katsantokanta ulottuu pidemmälle? Parin kolmen sukupolven päähän? Tällöin puhutaan jo merkittävästä jäsenmäärästäkin.

    Kotikunnassani piispantarkastuksen loppupuheenvuorossa luottamushenkilöille piispa totesi: ”älkää niin paljon murehtiko siitä, että kirkosta katoaa jäseniä, murehtikaa enemmän lähimmäisten sieluista”

    • Mielestäni jäsenmäärä on pysynyt suht. samanlaisena jo pitkään. Liikkeestä erotaan myös paljon. Suurien perheiden lapsista noin puolet eroaa liikkeestä. En oikein usko, että jäsenmäärä tulee kasvamaan. Liike vaatii paljon jäseniltään. Se on edelleen hyvin patriarkaalinen. Omilla aivoilla ajattelua ja asioiden perustelua sen avulla ei oikein hyväksytä, eikä seurustelua meidän suruttomien kanssa.

      Kotikaupungissani, esikoislestadiolaisessa Lahdessa käytiin kirkossa ja ehtoollisella vain juhannusseurojen yhteydessä. Viimeksi käymissäni hautajaisissa nuori miespuolinen pappi suoritti vainajalle vain siunauksen menot ja sen jälkeen kolme saarnaajaa saarnasi. Kosketus ev.lut. kirkkoon on ollut hyvin ohut aina: kasteet, vihkimiset, hautaan siunaamiset, vuotuinen ehtoollinen. Ja pappi aina vain sellainen, jonka heidän saarnaajansa hyväksyvät.

    • May Roth-Edelmann, jäsenmäärään viitaten asia on kuten sanot. Tarkoitan tässä yhteydessä kirkon jäseniä, kirkon jäsenmäärä vähenee tällä sakramenttitouhulla marginaalisesti nyt, mutta parin sukupolven päästä voidaan ollaan kymmenissä tuhansissa? Eli jos herätysliike erkanee kirkon yhteydestä, niin uusien sukupolvien myötä kirkko menettää jäseniään valtaisasti. Miksi? Koska heitä ei kasteta enää kirkon yhteyteen.

  2. Kari-Matti L: ”Piispojen “ryhdikkyys” tässä asiassa on hieman ..öh.., jos ei olisi kysymys niinkin tärkeistä ja merkittävistä ja viisaista henkilöistä kuin piispoista, niin saattaisin jopa käyttää sanaa “huvittava.””

    Mitäpä tuota kiertelemään. Piispojen ryhdikkyys näyttää huvittavalta! Martti Luther sanoi korkeaoppineesta paavin lähettiläästä Cajetanuksesta, että hän ymmärtää hengellisistä asioista yhtä paljon kuin aasi osaa soittaa harppua!

    Piispan arvo on tosin korkealle noteerattu, mutta valituksi tulee ja piispaksi näkyy pääsevän, vaikkei eräitä perusehtoja täyttäisikään!

    Keskusteluista ja kannanotoista päätellen näytttää tietämys ja oppineisus – tohtorin arvoista ja muista prenikoista puhumattakaan – olevan kovin kapeaa ja suppeaa, ei laaja-alaista ja mikä pahinta: lukeneisuus koulun penkiltä pääsyn jälkeen jäänyt kovin mitättömäksi.

    Eihän näitä arvosteluja sopisi ääneen lausua, jos olisi tuomiokapitulin alainen tai muuten kirkon virassa – tai siihen pyrkivä. Piispaksi pyrkijöitäkin näyttää tälläkin foorumillla piipahtelevan, mutta pääasioista ovat hiljaa kuin kusi sukassa – kaiken varalta!

  3. Asepalvelusta tehdessäni kokelaana ollessani Immolassa minulla oli tilaisuus osallistua esikoisten rukoushuoneen tilaisuuksiin. Heidän rukoushuoneensa oli sopivan matkan päässä ja siellä pidettyjen tilaisuuksien ajankohta sopi vapaa-aikoihini. Niinpä pääasiallisin hartaudenharjoitukseen osallistumiseni tapahtui juuri tuossa rukoushuoneessa.

    Tapasin sydämellisiä ihmisiä. He huolehtivat toinen toisestaan. Jos joku oli sairaana niin hänen luonaan käytiin ”sairaasta oppimaan”.

    Pidin myös siitä, että seuroissa oli kaksi perusosaa. Ensimmäinen saarna oli kirjallinen, Laestadiuksen postillasta luettiin yksi saarna. Niiden värikäs kieli oli todella nautittavaa, kielikuvat täynnä helmiä. Toinen saarna oli jonkun läsnä olevan saarnaajan vapaasti pitämä. Näiden maallikkojen saarna oli hyvin konkreettista ja elämänläheistä. Niissä ei ollut turhanpäiväisiä filosofointeja vaan tavallisen kristityn arkielämän kysymysten pohdiskelua niin uskon kuin elämän hoidossa.

    Laulut laulettiin tavattoman hitaasti. Se antoi niille omalla tavallaan erittäin hartaan vaikutelman.

    Mielestäni heidän tapansa hoitaa asioita oli elämänläheinen ja käytännöllinen. Oli helppoa olla heidän tilaisuuksissaan.

    Kun myöhemmin oli hiippakunnallinen tapahtuma Lahdessa niin tilaisuudessa käytti puheenvuoron esikoislestadiolainen paikallisen osaston henkilö. Hän hoiti oman osuutensa aivan erinomaisesti. Ilmapiiri oli rakentava ja koko väki koki tilaisuuden rakentavaksi.

    Kun ajattelen näitä 1960 ja 1970 luvun myönteisiä yhteyksiä liikkeen ja kirkon välillä niin en voi ymmärtää mikä on mennyt pieleen asioiden hoitamisessa. Miksi ylipäätään on lähdetty liikkeelle törmäyskurssille. Jossakin on asioitten hoitaminen mennyt pieleen. Tämä on valitettavaa.

    Kirkon katolisuus eli maailmanlaajuisen yhteyden vaaliminen pitäisi ottaa niin todesti ettei yhdenkään kirkkomme osan anneta joutua sivuraiteelle syrjään vaan jokaiselle on suotava tilaa toimia yhteisen kirkkomme yhteisestä perinnöstä. Jos jollekin ryhmälle ollaan näyttämässä porttia niin silloin ei kirkon katolisuutta oteta todesta, vaan ollaan jakamassa Kristuksen kansaa.

    Kirkon historia on täynnään varoittavia esimerkkejä siitä miten jossakin aivan paikallisesti liikkeelle lähtenyt eri teille meno on myöhemmin kasvanut suureksi jakautumaksi.

  4. Pekka Pesonen: ”Voiko mistään löytyä erimielisenpää joukkoa kuin kristittyjen seurakunnista.”

    Voi pyhä yksinkertaisuus! Ei kai riitaisuus ole peruste, millä tällainen ratkaistaan! Eikö paremminkin selvä Jumalan sanan linja olisi parempi, millä perusteltaisiin omantunnon syistä Jumalan sanaan sitoutuneet uskovat tekevät toisten mielestä väärin. Tokko siinä ”Jällivaaran pomot” viime kädessä ovat kyenneet auktoriteetillaan saamaan tällaista ”tottelemattomuutta” aikaan?

    Kun Matias erittäin myönteisesti muistelee hyviä kokemuksiaan esikoisten seuroista, Pesonen kyselee, onko unohtunut, että ne ryökäleet (kristityt) eivät osaa muuta kuin tapella keskenään!

    Totta on, että meillä, Matiakselle ja minulla, on ollut monta kertaa sukset ristissä, mutta tällä kertaa arvostan kovasti hänen myönteistä ja sinänsä varoittavaa kirjoitustaan, ettei kirkon piirissä ole viisasta ja oikein antaa luisua sivuraiteille kirkon osaa, siis antamalla potkut, kun eivät tottele! Itse havaitsen Matiaksen olevan täällä kirjoittelevista keulimmaisista ”kirjanoppineista” ensimmäinen, joka muistuttaa eräitten piispojen ilmoittamaa kannan ilmaisua vastaan ”vakavista seuraamuksista”.

    Mielestäni ”separatistien” kovilla sanktioilla uhkailu ja kenties erottaminen olisi tyhmintä toimintaa kirkon kannalta ja selvästi vastoin omaan tunnustustaan! Kirkkohan on sitoutunut Raamatun sanaa pitämään ylimmäisenä ohjeenaan siinäkin tapauksessa, että muut säännökset olisivat ristiriidassa Jumalan Sanan kanssa!

    Muistettakoon, että uskonpuhdistaja Martti Luther rikkoi omia vannnomiansa luostarilupauksiaan ja naimattolupauksiaan suvereenisen vapaasti perustellen, että sellaisia omia vannoskeluitaan, jotka havaitaan olevan Jumalan tahtoa vastaan, ei kenenkään tarvitse noudattaa!

    Tästä olen kirjoittanut täällä aikaisemminkin ja pyytänyt juristibloggaajaa ottamaan kantaa. Hiljaista on ollut tähän saakka! Tietysti kirkkopoliittisesti kannanilmaisu tässä vaiheessa ei kenties olisi viisasta, mutta ei kai totuuden julkituominen ammatti-ihmiseltä nyt niin vaarallista ole?

Kirjoittaja

Risto Voipio
Risto Voipio
Helsinkiläinen juristi ja KTT h.c., joka toimii useiden apuraha- ja kulttuurisäätiöiden ja yhteisöjen puheenjohtajana tai vastuuhenkilönä.