PIENI KATUMUSOPPI: Tee se, mitä arvelet katuvasi vähemmän

Kirjailija-kolumnisti-pappi Hilkka Olkinuoran v. 2009 ilmestynyt kirja Nyt, aina on saanut alaotsikokseen otsikossa mainitun Pienen katumusopin. Kirjan motto on Pyhän Birgitan tuttu rukous: ”On vaikea jäädä ja vaarallista lähteä. Näytä minulle oikea tie ja anna minuun kasvaa, niin että tahdon vaeltaa sillä."

Jokaisessa tämänkin hetken ratkaisussa vaikuttaa menneisyys. Jokainen päätös muuttaa tulevaisuutta. Nyt on aina. Aina on nyt. Siis matkaan, kirjoittaja rohkaisee esipuheessa.

En muista, oliko se harjoitus vai rajoitus, joka tekee mestarin.  Saattoipa olla oikea ajoituskin. Tässä bloginassa haluan vaihtaa opuksen kirjoittajan kanssa ajatuksia yhdestä ainoasta lyhyestä luvusta. Periaatteessa luku olisi voinut olla mikä vain noista oppaan kiinnostavista luvuista, mutta valinta osui nyt lukuun nimeltä Ajoitus. Ehkä Ajoituksella oli oma syynsä päästä tällä kertaa esiin muitten lukujen kustannuksella.

Lyhennän tekstiä vähän, että omat kommenttini mahtuvat paremmin mukaan eikä minä saa syytettä kopioinnista.

Oikea aika on kaikki. Kaikki virtaa. Tänään hyvä on huomenna myöhäistä, mutta eilen se olisi ollut vielä liian aikaista. Väärässä ei aina ole itse ajatus vaan sen ajoitus.

RR: Suorastaan kadehdittavaa, että jotkut ihmiset tuntuvat aina osuvan oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Kultaomenoita hopeamaljoissa ovat oikeaan aikaan lausutut sanat. Tilaisuus tulee vastaamme kuin nuori mies, jolla on manukoivistomainen hurmauskiehkura otsalla. Siihen on tartuttava heti, sillä toista tilaisuutta harvoin saa. Tilaisuus on näet takaraivostaan kalju. Oikein teki mummokin, joka lavatansseissa otti tilaisuudesta vaarin. Ensin tämä, sitten vasta-ajattelu on vetkuttelua, josta harvoin seuraa mitään hyvää.

Elämässä pitää ehtiä yhä enemmän ja enemmän. Kymmenvuotiaan on turha enää aloitella kilpauintia. Viikolla hävinnyt tutkimusryhmä jää ilman rahoitusta. Muta nopeuskilpa ei ole viisauskilpa. Saavutus ilman prosessia on puu ilman juuria. Teen vielä tämän ja tämän alta pois. Sitten alkavat isot asiat. Elän vielä nämä vuodet täysillä. Sitten sitoudun, lisäännyn, vakavoidun. Syön vielä tämän leivoksen. Sitten muutun lujatahtoiseksi, solakaksi, sosiaaliseksi.

RR: 10-vuotias voi kyllä vallan mainiosti ahdistua ajatuksesta, että hänellä ei ole vielä ollenkaan minkäänlaista eläkesuunnitelmaa! Minä olin nuoruudessani varsin suunnitelmallinen. Sitten olikin aikamoinen tenkkapoo, kun huomasin, että suunnitelmani vain harvoin toteutuivat sellaisina kuin olin ne ajatellut. Olisi pitänyt olla varasuunnitelma B. Joskus olisi varmasti ollut paikallaan ryhtyä spontaanimmaksi ja ihan mielenkiinnosta katsoa, mitä tapahtuu, kun heittäytyy elämän varaan…

Jaksan vielä muutaman vuoden. Sitten eläkkeellä on aikaa. Kunpa sitten tulisikin. Antaisit sille tilaa ajoissa. Eikä elämä ottaisi tulevaisuutta ennenaikaisesti pois.

RR: Useimmat meistä jaksavat jatkaa sen ajatuksen varassa, että huomenna on paremmin. Vaikka koko elämän voisikin yrittää suunnitella etukäteen, niin usein unohdamme plääneistämme sellaiset realiteetit kuin vanhenemisen vaivat ja sairaudet,  Jumalan ja kuoleman.

Milloin tavoittaa ja tarttua, milloin luopua ja päästää irti? ”Olisi pitänyt” on elämän surullisin verbimuoto. Ajoitus on yhtä vaikea tehtävä kuin elämä sinälläänkin, ajanhallinta suhteellinen käsite.  Intuitio on elämänkokemuksen, viisauden, empatian, itsetunnon ja ympäristön lukutaidon yhdistelmä, lyömätön liittolainen.

RR: Kuolinvuoteellaan harva kai vaikertaa, ettei saanut eläessään viettää riittävästi aikaa virastossa! Joskus lapsena, kun ei ollut mitään tekemistä,  oli vain pakko tappaa aikaa jollakin jonninjoutavalla. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä varmemmin vakuuttuu, että aika tappaakin meidät. Ihmisen kyky hallita omaa elämäänsä on illuusio.

Aika on myös vallan välinen. Se joka määrää ajastasi, määrää myös arvojärjestyksesi. Annat parastasi sille, jolle annat aikaasi.

RR: Kuinkahan monen tärkeysjärjestys on tällainen:

1)      Työ

2)      Työ

3)      Työ?

Kadun vitkasteluani, harkintaani todella harvoin.

11 kommenttia

  • Katja Sallinen sanoo:

    En tiedä kadunko valokuvausharrastustani tai ehdinkö ottaa riittävästi kuvia ennen lopullista H-hetkeä. Tiedän vain sen, että se vie minulta hengen jonain päivänä. Sain siihen ymmäryksen tänään Seurasaaressa kun tulin jäiseen alamäkeen. Vasemalla puolella rantatörmä kivikkoineen. Ehdin sanomaan englanniksi mäen laella “tie on jäässä, miksi tulimme tätä kautta” ja liuku alkoi välittömästi. Avustaja muutaman metriä jäljessä, sillä minulla on tapana mennä edeltä katsomaan. Tosi säpsähdän muutenkin aina välillä siihen tunteeseen, että jonain päivänä putoaan kokealta kuvausretkillä virheliikkeiden tai tekniisen häiriön takia. Mutta riski täytyy hyväksyä, jos haluaa toteuttaa jotain.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Elämässä on aina oma riskinsä. Koti lienee ihmisen vaarallisin paikka.

      Miten Jumala onkaan mennyt koskaan keksimään jotakin näin vaarallista kuin elämä? On vaikea jäädä ja vaarallista lähteä…

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Hannu Kiuru :”Tee se, mitä arvelet katuvasi vähemmän”

    Näinhän elämässä on tehtävä. Yksi päätös jota ei tarvitse katua, on se, että en enää koskaan tule astumaan itärajan yli. Esivanhemmilta perityn kotiseutunsa ja perherakkauteen perustuvan kulttuurinsa menettäneiden tuskat läheltä nähneenä ajattelen kuten intiaanipäällikkö Seattle 1854:

    ”Jokainen kohta tuosta maasta on kansani arvion mukaan pyhä. Joka rinne, joka laakso, joka tasanko ja lehto on pyhitetty jollekin surulliselle tai onnelliselle tapahtumalle kauan sitten kadonneina päivinä. Jopa kallioita, jotka näyttävät olevan mykkiä ja kuolleita, kuin auringon näännyttämät hiljaisella rannalla, elähdyttää muisto kiihottavista tapahtumista, jotka liittyivät kansani elämään, ja jopa tomu jalkojen alla vastaa lempeämmin heidän jalanjälkiinsä kuin sinun, koska siihen on vuotanut edeltäjiemme veri, ja paljaat jalkamme ovat tietoiset tästä ymmärtäväisestä kosketuksesta. ”

    Yksi sotaan joutuneista ja lapsesta asti viulua soittaneista perinteisessä karjalaisessa sukutalossa asuneista läheisistä sairastui sodassa ns. kranaattikauhuun ja pakeni rintamalta. Hänet pidätettiin Keski-Suomessa olevan kaupungin sillalta, eikä hän pystynyt puhumaan mitään eikä osannut sanoa edes nimeään. Häntä ei ammuttu, vaan passitettiin sairaalaan ja kun hän palasi rintamalle, hänet määrättiin vaikeimpiin paikkoihin joutuneeseen rangaistuskomppaniaan, jossa hän palveli sodan loppuun asti.

    Kun 50-luvulla tapasimme hänet, hän kaivoi esiin viulunsa, ja muistelen, että sävelmä jonka hän meille soitti, oli tämä:

    http://www.youtube.com/watch?v=QOlF3tJLTUs

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Minä luulin myös, että itärajan yli en tule astumaan, niin karjalaiset sukujuuret kuin minulla onkin, mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan: Viidesti on jalka lipsahtanut rajan yli. Ihan eri ihmiset kuin nämä nykyiset meiltä Karjalan vei…

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Hannu Kiuru :”Ihan eri ihmiset kuin nämä nykyiset meiltä Karjalan vei…”

      Päätös olla menemättä itärajan yli ei johdu nykyisestä väestöstä vaan näistä kahdesta valtiosta, jotka laiminlyövät kansainvälisen oikeuden vastaisesti aueelle jääneen yksityisen suomalaisomaisuuden omistusoikeuden selvittämisen eivätkä hyväksy entisiltä kotiseuduiltaan paenneita entisillä kotiseuduillaan tasa-arvoisiksi omistajiksi federaation kansalaisten kanssa, mikä varmistaa sen. että kumppanuussopimuksessa sovittu täydellinen tasa-arvoisuuskaan ei toteudu.

      Suvun sortuneen navetan ehjänä säilyneessä kivijalassa vietti viimeiset vuotensa Mustaltamereltä Siperian vankileirien kautta tilalle päätynyt Pelogea. Hän pyysi anteeksi sitä, että heidän oli ollut pakko tuhota teollisuus- ja varastorakennuksia sen seurauksena, että Stalin oli kieltänyt heitä hakemasta polttopuuta metsästä, kun halusi tuhota kaikki kapitalismin jäänteetkin. Hän pyysi suomalaisia tulemaan takaisin, että hekin pääsisivät vihdoinkin kotiin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jori Mäntysalo sanoo:

    Hannu Kiuru :”Tee se, mitä arvelet katuvasi vähemmän”

    Aina välillä kysyn vaimolta, kumpaa tämä arvelee vanhainkodissa katuvansa: että keittiön pöydällä oli niin usein likaista tiskiä, vai ettei useammin käynyt kävelyllä kanssani ja katsellut Kalevankankaalta levittäytyvää Tamperetta.

    Vastaus on aina tiskit.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • May Roth-Edelmann sanoo:

    “Kun pääsen eläkkeelle kaikelle on aikaa.” Kyllä kaikki mitä haluaa tehdä, pitäisi tehdä nyt – saada aika riittämään venyttämällä sitä. Muutama vuosi, ehkä lähes kymmenen, eläkkeelle pääsemisen tai joutumisen jälkeen on jaksava ja toteuttaa haaveitaan. Sitten ruumis alkaa kulua, tekemisen henki alkaa vähetä – ei enää jaksa- kaikki tapahtuu niin hitaasti. Paljon jää tekemättä. Mutta vielä jaksaa rakastaa ja antaa rakkautta ja kuunnella edes oikealla korvalla toisten juttuja kaukomaista ja automatkoista Yhdysvaltojen halki. Huokaus. Onhan sekin jotain..

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vesa Ahlfors sanoo:

    Hannu Kiuru: “Mitä vanhemmaksi tulee, sitä varmemmin vakuuttuu, että aika tappaakin meidät. Ihmisen kyky hallita omaa elämäänsä on illuusio.”

    Harva ihminen on elinaikanaan saanut niin paljon aikaiseksi ja sen mukana mainetta ja kunniaa kuin Paavo Nurmi. Urheilu-uransa jälkeen tämä oli menestyvä liikemies ja yksi Suomen rikkaimmista henkilöistä.

    Joskus 60-luvun loppupuoliskolla häntä haastateltiin radiossa. Nurmi sanoi jotain tyyliin: “Minusta tuntuu, että olen elämäni elänyt täysin turhaan.”

    Turhuuden, tarkoituksemattomuuden ja päämäärättömyyden tunnot saattavat yllättää ihmisen. Toisinaan jo melko nuorellakin iällä. Nurmella tietysti vanheneminen, sairastelu ja masennus on tähän myös saattanut vaikuttaa. Kahta viimeksi mainittua saattavat nuoremmatkin kokea.

    Urho Kekkonen luonnehti joskus Nurmea tämän kuoleman jälkeen, että “hänestä tuntuu ettei tämä ollut oikein onnellinen ihminen elämässään.”

    Joku lukuisista Nurmesta tehdyistä elämänkerroista totesi, että tällä oli kaksi sisarta jotka olivat hänelle hyvin läheisiä. Mainittiin, että nämä olivat Jehovan todistajia. Melkeinpä uskaltaisin veikata, että nämä vanhalla iällä olivat ainakin jossain määrin tasapainoisempia ja toiveekkaampia tulevaisuuden suhteen kuin veljensä.

    Tämä Raamatun sanoman antaman tulevaisuuden odotteiden ja toivon vuoksi. Myös tietysti näkemyksineen nykyisen “maailman” ja maailmanaikojen turhuudesta ja häviämisestä tulevaisuudessa pois paremman tieltä. Paremman, jonka Kaikkivaltias Jumala ja tämän asettama hallitsija ja tuomari Raamatun lupauksien mukaisesti saavat aikaan myös maan ja ihmisyhteisön suhteen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Nurmihan ei ollut mikään seuramies. Hän katkeroitui, kun hänet julistettiin / tuomittiin ammattilaiseksi. Kyseessä oli suuri skandaali. Ura katkesi juuri ennen huipentumistaan.

      Pitkävihaista miestä piti oikein maanitella tuomaan v. 1952 olympiatuli Helsingin stadikalle.

      Saatan muistaa väärinkin, jos sanon, että hänellä oli rakennusbisneksissäänkin jotakin trapelia…

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (64 v., 117 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa24.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121