Pieni poika joulukirkossa ja kirkkomme haasteet

 

Tositarina kertoo pienestä pojasta joulukirkossa. Eletään 60-luvun puolenvälin jälkeistä aikaa, ollaan ehkä jo lähellä vuotta 1970. Maalaiskylän perhe on lähtenyt tapansa mukaan jouluaamuna varhain joulukirkkoon.

Perheen pojat ovat pukeneet kovakauluksiset mister-paidat ja niiden päälle villapaitoja tai mitä kenelläkin sattui vähän parempaa olemaan. Itänaapurin valmistama auto on saatu pakkasessa käyntiin ja kirkkoon on päästy ajallaan. Aina ei perheen auto suinkaan suosiolla käynnistynyt.

 

Poika istuu kirkossa ja osallistuu täydestä sydämestään. Joulukirkko tuntuu hänestä ihmeelliseltä valoineen ja kuusineen, virsineen ja kuoron lauluineen. Kaikki tuntuu pojasta erityisen hyvältä ja juhlavalta.

Erään virren aikana poikaa huomaa sivuillaan, edessään ja takanaan sekä perheenjäsenten että muiden lähellä istuvien kääntyvän häneen päin ja hymyilevän hyväntahtoisesti. Jälkeenpäin poika tajusi, että hän lauloi ilmeisesti hyvin kovaa ja korkealta ja niin sanotusti säveltäkin tapaillen.

Pojalle jäi pysyvä muisto juuri tuosta joulukirkosta. Pysyvä muisto jäi tunnelmasta ja kokemuksesta ja tuosta äsken mainitusta hetkestä, ei yksityiskohdista. Jouluevankeliumista pappikin varmasti saarnasi. - Tuo pieni poika olen minä. Jos Luoja suo, olen jälleen jouluaamuna joulukirkossa, tosin toisessa roolissa kuin tuona jouluaamuna.

* * *

Mietin tuota tarinaa, kokemusta ja muistoa tämän päivän kirkkomme tilanteen valossa. Mitä voisimme siitä oppia?

Voisimme oppia ja muistaa perinteen voiman. Miten säilyttäisimme hyviä vanhoja ja nykyisiä kristillisiä perinteitä ja tapoja ja miten loisimme uusia? Olemmeko liian varovaisia molemmissa? Varmasti olemme!

Tapakristillisyys on ollut meillä kansankirkkomme hengellisyyden yksi vahva selkäranka. Olemme yhteiskunnan ja maailman muutoksissa hukanneet suuren osan siitä. Siksi hyvää tapakristillisyyttä pitää edelleen vaalia ja vahvistaa! - Osa kirkkomme hengellisistä liikkeistä on myös erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla väheksynyt tapakristillisyyden merkitystä. Näin tapahtuu valitettavasti jonkin verran edelleen.

On erittäin tärkeää kirkon jäsenyyden ja kristillisen elämän kannalta, että ihminen käy vaikka vain kerran vuodessa kirkossa, vaikka vain joulukirkossa. Lisäksi hänellä saattaa olla kosketusta kirkon todistukseen ja toimintaan perhejuhlien ja omien lasten kautta. Tiedämme toki, että hengelliseen elämään tarvitaan enemmän kuin joulukirkossa käynti, mutta sekin käynti on äärimmäisen tärkeä. Jumalan Pyhä Henki ei toimi vain ”heavy-user-uskovien” eli tiuhaan osallistuvien sydämissä vaan kaikkien, jotka kuulevat evankeliumin ja ovat osallisia pyhistä sakramenteista. 

Piispa Huotarin ajatusten pohjalta kristillisyyttä pitää ruokkia pienistä askelista lähtien, lähtien iltarukouksesta lasten kanssa, lähtien joulukirkosta ja muista vastaavista asioista. Tältä pohjalta voi sitten pyrkiä vahvistamaan jäsenten sitoutumista ja kasvamista uskossa, toivossa ja rakkaudessa.

Voimme oppia tuosta tarinasta sen, millainen on aidon kokemuksen merkitys ja mitä on innostuminen. Poika innostui siitä, missä hän oli ja mitä hän sai itse tehdä toisten kanssa. Osaammeko me kyyniset ja kaiken nähneet ja kokeneet kirkon ihmiset innostua ja innostaa toisia? 

Tarinasta voimme sen, mitä merkitsee lapsen tuleminen kirkkoon. Meillä on erityisiä perhekirkkoja, mutta olemmeko todella luovuttaneet perheiden kutsumisessa tavalliseen messuun? Haluammeko ja ehdimmekö mitenkään nähdä vaivaa sen hyväksi, että perheet voisivat tulla kirkkoon? Toteamme: Eivät perheet pääse kirkkoon eivätkä lapset viihdy siellä. Missä kasvaa kirkon tulevia vastuunkantajia ja vaikuttajia? Varmasti päiväkerhossa, rippikoulussa ja isoskoulutuksessa, mutta messun asemaa ei tässä suhteessa pidä unohtaa.

* * *

Joulukirkkotarinan ajatusten lisäksi kirkkomme tarvitsee vahvan ja uudenlaisen näyn siitä, ettei kirkkomme ole vain jäseniämme varten vaan kaikkia kunkin seurakunnan alueella eläviä ja liikkuvia varten. Kirkolla on missio, jonka myötä se ulottaa evankeliumin kaikille ja kutsuu jatkuvasti uusia ihmisiä kirkon yhteyteen. Esitin itse kirkon jäsenohjelman luomista jo muutama vuosi sitten, kun suuret erobuumit alkoivat.

Työntekijöiden ja seurakunnan vastuunkantajien joukko on eturintamassa kirkon nykyisissä ja tulevissa haasteissa. Samalla kansankirkosta pitää yhä enemmän luoda kansalaisten, seurakuntalaisten kirkko. Älkäämme piispamme sanoin ”suostuko laskevien tilastojen lamauttavaan vaikutukseen”! - Tervetuloa ja tervemenoa aikuiset ja lapset joulukirkkoon!

Armorikasta Kristuksen syntymäjuhlaa!

Toivo Loikkanen

16 kommenttia

  • Risto Ahti sanoo:

    Muistan hauskana muistona vuosien takaa Ypäjän kirkossa jouluaamuna. Mukana oli myös pikkuinen poika, joka oli innolla mukana. Tosin aika alkoi tulla pitkäksi ja pojalle selitettiin (näin kuulin perästä päin) että kun pappi tulee saarnatuolista alas, niin se käy vielä alttarilla hetken aikaa ja sitten tulee loppuvirsi komean päätössoiton kanssa. Niin tapahtui, mutta menin vielä kirkon eteen toivottamaan hyvää joulua ja samalla lähettäminen: lähtekääpä rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten. Kun menin siihen eteen niin pikkupoika hieman kyllästyneenä sanoi kirkkaalla äänellä: nyt menen kyllä pappia mottaamaan. Poika kun oli ottanut vanhempien selityksen vakavasti. Kaikilla oli kirkossa hauskaa ja lähdettiin iloisesti joulun viettoon. Tapakristityistä liikaa puhuminen voi pelottaa ihmisiä että eivät uskalla ollenkaan tulla kirkkoon pelätessään tuota nimitystä. Hyvät tavat pitävät ihmiset oikealla tiellä, siis olkaamma tapakristittyjä. Joulukaan ilman tapoja ei tunnu ehkä juhlalta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Merja Ruuska sanoo:

    En ole uskonnollisesta tai kirkollisesta perheestä, mutta silti muistan olleeni toisella kymmenellä ja teini-iässä hyvin kirkko- ja uskovastainen. Typerää vanhojen ihmisten touhua, mitään kivaa ei saa tehdä…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marja Rask sanoo:

    Itse mietin lapsuudesta etten aina ollut innostunut kirkossa käyntiin vaikkei meidän kotona joka pyhä siellä käytykään , samoin hautausmaalla käyminen oli välillä pitkästyttävää,totuin kuitenkin tuohon kaikkeen, jumalanpalvelusta kuunneltiin sunnuntaisin radiosta eikä silloin tehty mitään hommia.Totuin lapsuudessa uskonnollisiinkin tapoihin ja osallistuin kinkereihin,hautajaisiin yms. Pidin syntymäpäpäivä käyntejäkin niin tavanomaisia että olin kuulemma odottanut pappia omiin 4 tai 5 vuotispäiviini… Nyt äitinä huomaan haluavani tutustuttaa lapsilleni samoja asioita ,heillä on srk kerhot,iltarukoukset,perhekerhot, perhemessut ja joulu aattoina jouluevankeliumi, muistamme yksinäisiä ihmisiä ja autamme vähempiosaisia… . Pidän tärkenänä sitä yhteisöllisyyden,toivon ja ilon sanomaa mikä uskonnollisuus mielestäni on….en tee asiota tavan vuoksi vaan siksi että haluan ja tunnen niin… Tuo pieni poika jjoulukirkossa on esimerkki meidän jokaisen parhaasta jouluhetkestä…jospa arjen kiireiden keskellä meistä jokainen saisi tänä jouluna tavoittaa hetkeksi oman lapsen uskonsa ja herkkyyden, aitouden,. innostuksen, heittäytyä koko sydämellään mukaan ….voimauttavia jouluhetkiä…. Uskoa, iloa, valoa, rauhaa….

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Karille Ainakin maahanmuuttajien asiassa kirkko on tehnyt paljon rasismin vastaista työtä. Esim. – Ensimmäinen somaleja käsittelevä TV ohjelma somalien omasta näkökulmasta katsoen tehtiin meidän pappilassamme Lapinjärvellä. – Teimme lukuisia koulukäyntejä niin että somalit itse saattoivat kertoa oloistaan minun toimiessani tulkkina. – Käytännössä tuohon aikaan sielunhoitotyöstäni noin puolet meni pakolaisten asioiden ja huolten hoitamiseen. Toisinaan jouduin paikalle juuri kun suruviesti jonkun kotimaasta tuli että läheinen oli tapettu levottomuuksissa, jne..

    Kyllä tuo aika oli myös antoisaa. Sain kotonani kuulla monia ensi käden tietoja maailman menosta, sain nauttia pakolaisten keskuudessa olevien musiikkilahjakkuuksien esityksiä myös ennen varsinaista “ensiesitystä” jne..

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Toivo

    Kiitos erinomaisesta tekstistäsi.

    Terveet tavat ylläpitävät elämää. Sama pätee myös uskonelämän kasvatusta ja hoitoa. Koko kirkkomme pitäisi panostaa terveiden tapojen kasvamiseen ja ylläpitämiseen. Jeesus todellakin oli ensimmäinen tapakristitty, kun hän osallistui synagogaan joka sapattina. Myös helluntain ihme tapahtui perinteisessä juutalaiseen tapakulttuuriin kuuluvassa helluntaijuhlassa, yhdestä kolmesta kirkkovuoden juhlasta. Helluntai-ihmeen tapahtuma huipentui aamupäivän klo 9 liturgiseen hetkihartauteen, kun kansaa oli valtaisasti liikkeellä. Yksistään saarnaa oli kuulemassa niin paljon väkeä, että saarnan vastaanottaneita eli kääntyneitäkin tuli noin 3000 ihmistä. Tämä kaikki siis keskellä juutalaisen tapakulttuurin keskeisimpiä tapahtumia. Tapakristillisyys kunniaan. Eläköön hyvä tapa !

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Emilia, älä huolestu syvästi! Pienenä saatu virike ja viihtyminen kirkon tilaisuuksissa saattaa lopulta aikuistuneessa lapsessasi kantaa hyvän hedelmän. On kuljettava reaktiosta vastareaktioon ja taas uuteen, joka kurkottaa yhden vaiheen yli taaksepäin jääneeseen “salattuun”maailmaan. Tiedän sukulaisistani, kirkkorokotetuista lapsista, että näin käy (jos Jumala suo). Tosin joku on vakaumuksessaan jäänyt uskovaista uskovaisemmaksi tosikkoateistiksi, mutta muut ovat löytäneet kuka minkäkin hengellisen kodin: kristillis-itämaisen, ortodoksisvaikutteisen, jne. Itse vain imin itseeni luterilaisen uskon äidinmaidossa ja isän rakkaudessa. Paneuduin tutkijana Bysantin estetiikkaan ja rukouksen teologiaan (toisistaan erottamattomat), joita rakastan – kodin luterilaista perintöä ja tapoja hylkäämättä. Olen kai saanut hyvän osan, jota minulta ei ole otettu pois missään välissä! Mutta ei välimatka väliaikaisesti ole sen huonompi asia. Ymmärtää sen koettuaan arvostaa saamaansa lähtökohtaa! Tämä piti paikkansa haastattelun valossa myös arkkipiispa Mikko Juvan tyttären Kersti Juvan kohdalla, joka löysi uudenlaisen yhteyden uskoon, uskontoon ja isäänsäkin ortodoksisen kirkon jäsenenä oltuaan sitä ennen erossa kirkosta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Toivo Loikkanen
    Toivo Loikkanen

    Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.