Piispa paimentaa ja rohkaisee laumaansa paimenkirjallaan

Mikkelin hiippakunnan piispa, TT Seppo Häkkinen on jatkanut vanhaa piispallista perinnettä, kun hän kirjoitti hiippakunnalleen ja koko kirkolle paimenkirjeen. Kirjan nimenä on napakasti ”Rohkeasti luterilainen”. Nimi ilmentää paimenkirjeen yleistä sävyä, sillä kirjansa kautta piispa Häkkinen rohkaisee laumaansa elämään kirkon jäseninä ja rakentamaan sitä yhdessä.

Piispa Häkkisen kirja jakautuu kolmen kristillisen perushyveen mukaisiin lukuihin: usko, toivo ja rakkaus. Kukin luku tai osa sisältää alalukuja, jotka ovat tiivistä ja harkittua tekstiä. Luvut ovat kuitenkin helppolukuisia ja yleistajuisia. Joidenkin alalukujen sisällöissä voi havaita ”hyppäyksiä” aiheesta toiseen, mutta kukin alaluku muodostaa kuitenkin tarkemmin tarkastellen kokonaisuuden. Kukin alaluku alkaa Katekismuksen lainauksella ja päättyy virren säkeistöön.

Usko-luvussa piispa kirjoittaa muiden muassa Raamatusta, messusta, uskonelämän hoitamisesta, lähetystyöstä ja seurakunnasta ja seurakuntarakenteesta. Toivo-luvussa piispa Häkkinen käsittelee luottamusta, tulevaisuuteen suuntautumista, kirkon jäsenyyttä, moniäänistä kirkkoa ja kirkon identiteettiä. Rakkaus-luvussa Häkkinen kirjoittaa Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan, ulkopuolisuudesta ja syrjäytymisestä, pahuudesta, lasten, vanhusten ja elämän arvosta sekä hyvästä kuolemasta. Paimenkirjeen lopussa piispa esittelee hiippakuntansa ja itsensä sekä kirjoittaa kaitsijan virasta.

Mikkelin piispan paimenkirjeessä puhuu kirkolleen ja tehtävälleen omistautunut kirkon paimen. Muutamissa kohdin piispa viittaa seurakuntapappiaikoihinsa ja kirjoittaa työstään muutenkin lämmöllä. Kirjasta piirtyy kuva, jossa virka ja kutsumus ovat vieneet ihmistä aina uusiin tehtäviin ilman että ihminen on itse ollut niihin pyrkimässä.

Yksi piispa Häkkisen paimenkirjeen korostus on ykseyden ja yhteyden etsiminen ja siihen pyrkiminen. Siinä Häkkisen linjana on ”ykseys erilaisuudesssa” kirkon perustalta käsin. Piispa Häkkinen panee paljon painoa sille, ettei kirkko hajaantuisi sisäisesti vaan että se voisi olla hengellisesti yhtenäisempi tehtävästään käsin jäsentensä ja eri ryhmiensä erilaisuudesta huolimatta.

Piispa Häkkinen torjuu niin elitistisen tai ”ylihurskaan” ja toisille rimoja asettavan hengellisyyden kuin myös kirkon perustasta ja Raamatusta lipeävän kirkollisuuden.

Toinen edelliseen liittyvä painotus on se, mitä piispa kirjoittaa kirkon identiteetistä. Tätä asiaa koskeva luku on omasta mielestäni yksi kirjan mielenkiintoisimpia lukuja. Pohdinta lähtee liikkeelle sosiologi Peter Beyerin uskonnon tai kirkon performanssia ja funktiota käsittelevästä ajattelusta. Häkkinen korostaa, että kirkko ei voi mennä yksistään jompaankumpaan äärilaitaan vaan sen tulee löytää tasapaino niiden välillä. Kirkon tulee kuitenkin Häkkisen mukaan säilyttää uskon sisältö, jotta se voi olla uskottava myös ”uskon seuraamuksia” koskevissa kysymyksissä.

Kirkkoon ja sen haasteisiin liittyen piispa Häkkinen pohtii yhteisöllisyyttä monesta näkökulmasta. Selvä lähtökohta on, että yhtenäiskulttuuriin liittynyt yhteisöllisyys on murtunut ja että nykyaika vaatii toisenlaista yhteisöllisyyttä. Kirkon haasteena on yhdistää nykyajan yksilöllisyys ja yhteisöllisyys. Piispa kirjoittaa myös verkkoyhteisöllisyyden merkityksestä.

Paimenkirjansa ensimmäisessä luvussa piispa Häkkinen linjaa niin oman kuin kirkon suhtautumisen Raamattuun, joka on Häkkisen mukaan uskon perusta. Luku avautuu Häkkisen kirkkoa käsittelevien, kirjan myöhempien lukujen valossa. Häkkinen korostaa, että julistuksen ja teologian pitää olla kontekstuaalista ja että kirkon pitää elää tässä ajassa ja ympäristössä.

Mikkelin piispan paimenkirje antaa kirkkaan viestin vuodesta 2009 piispana toimineen Häkkisen  ajattelusta, jota voidaan pitää kirkon traditiolle uskollisena ja jopa perinteisenä. Se nostaa samalla monia asioita raikkaalla ja rakentavalla tavalla yhteiseen pohdintaan ja jättää ne kirkossa yhteisesti ratkaistaviksi. Piispa Häkkinen ei revittele linjauksillaan ja joissakin kohdin kirkon ongelmien ratkaisuissa olisi odottanut jopa pitemmälle meneviä käytännön esimerkkejä tai ehdotuksia.

Paimenkirjeessään piispa haluaa olla kuitenkin toiveikas realisti ja samalla yhteyden rakentaja ja rohkaisija. Yksi piispa ei voi hyvilläkään esityksillä yksin ratkaista kirkon ”kohtalonkysymyksiä”. Kirkko selviää kuitenkin haasteistaan, kun sen jäsenet ja paimenet etsivät yhdessä ratkaisuja kirkon perustasta käsin.

Toivo Loikkanen

Seppo Häkkinen: Rohkeasti luterilainen, Kirjapaja 2013, 175 sivua.

7 kommenttia

  • Aarno Sainio sanoo:

    En ole lukenut Mikkelin piispan paimenkirjettä, mutta, Toivo, arviosi perusteella Seppo Häkkisestä paljastuu hiippakuntansa jäsenistä ja työntekijöistä sydämestään huolta kantava kirkon johtaja. Piispan aikaisemmatkin puheenvuorot ovat osoittaneet, että Seppo Häkkinen on aikaansa ja sen ilmiöitä valppaasti seuraava esipaimen. Minua askarruttaa tällä hetkellä kysymys, mikä on paimenkirjeen merkitys viestinnällisenä välineenä? Kyselyni ei liity yksinomaan paimenkirjeisiin vaan kirjoihin yleisemminkin. Joskus tuntuu siltä, että kun kirkossa havahdutaan johonkin kriisiin, ratkaisua haetaan kirjoittamalla kirja, jonka uskotaan johdattavan lähteisiin, ad fontes suunnan ja uusien toimintatapojen löytämiseksi perustasta käsin. Aloin miettiä tätä “strategiaa” Juhani Huttusen blogin kautta, joka tällä K24 sivustolla on otsikoitu “Paavin suosio osoittaa, että Räsenen on syytön”. Tallensin jouluyön messun Pietarin kirkosta paljolti suurta julkisuutta saaneen uuden paavin ansiosta, joka nyt on tunnistettavissa kolmella paavillisella nimellä: Fransiscus, Ransu-paavi ja Rane. Messun seuraaminen herätti mielessäni samoja ajatuksia, jotka Juhani Huttunen mielestäni terävänäköisesti on kirjannut blogissaan. Lainaan katkelman Huttusen blogista: “Rane ikään kuin osaa samanaikaisesti sanoa asioita aivan tavallisella arkikielellä olematta älkö himouskovainen, toisaalta hän pystyy latelemaan omat uskontolitaniansa ilman minkäänlaista noloutta sen johdosta, että tämä uskonto on vähän kummallisen huuruista. Hän on reilusti uskonnollinen, ja se on selvästi yksi homman juju.” Huttunen toteaa myös aivan oikein, ettei paavi ole millään tavalla horjunut kirkkonsa oppiperustasta. Onko siis niin, että oppiperustan uskottavin ja puhuttelevin dokumentti on persoona, joka puhuu, kuuntelee, ymmärtää, jakaa ja kohtaa kasvoista kasvoihin, ja joka aivan yksinkertaisesti on sitä, mitä on vailla virkaan sälytettyjä painolasteja? Ajatus ei ole mitenkään uusi. Perusta on Jeesus, ihmiseksi syntynyt. Sinulle Toivo ja perheellesi Herran hyvää johdatusta vuoteen 2014.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Mikkelin piispa vahvistaa, halusi tai ei, asemaansa keskeisimpänä, näkyvimpänä ja samalla fiksuimpana piispana.

    Monella tavoin kirkko tasapainoilee teologisen ideaalin ja sosiologisen empirian välisessä jännitekentässä, kuten Häkkinen muutama vuosi sitten väitöskirjassaan kuvasi kirkon eloa sen jäsenten sitoutumisen näkökulmasta. Moderni/postmoderni yhteiskunta on pirstoutunut, mikä väistämättä heijastuu myös kirkon sisäisenä eriytymisenä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Lauri K E Levanto sanoo:

    “Yksi piispa Häkkisen paimenkirjeen korostus on *ykseyden ja yhteyden etsiminen* ja siihen pyrkiminen. ”

    Asun kerrostalossa pienessä kaupungissa. Ovellani käy jehovan todistajia 4 kertaa vuodessa, Yhteisvastuukeräys kerran vuodessa. Palotarkastaja kerran 10 vuodessa. Pappi ei ole käynyt kertaakaan. Kun kirkko on jättänyt ihmiset, ei ole ihme että ihmiset jättävät kirkon. Viime vuonna erosi 55 745.

    Toivottavasti Mikkelin hiippakunnassa menee paremmin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Lauri K E Levanto sanoo:

    [quote]:Kirkko selviää kuitenkin haasteistaan, kun sen jäsenet ja paimenet etsivät yhdessä ratkaisuja kirkon perustasta käsin. [/quote]

    Siksi heittelen omia ajatuksiani mausteeksi: Kirkosta eroaa keskimäärin hieman yli 1000 ihmistä viikossa. Wikipwediasta en oitis löytänyt seurakuntien nykyistä määrää, mutta jos arvioidaan 300 niin eroajia on vain 3 h/viikko/seurakunta. Ei liene ylivoimaista ottaa heihin kontaktia ja kysyä mikä mättää. Tämä siis sillä taustaoletuksella että kirkko haluaa palvella kansankirkkona eikä vain herätysliikkeitä.

    Asun kerrostalossa pienessä kaupungissa. Ovellani käy jehovan todistajia 4 kertaa vuodessa, Yhteisvastuukeräys kerran vuodessa. Palotarkastaja kerran 10 vuodessa. Pappi ei ole käynyt kertaakaan. Ilosena ullätyksenä seurakunta sentään kutsui 75-vuotta täyttävät kahville. parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

    Kävin hienossa joulukirkossa. Vanha kivikirkko oli täynnä, musiikki oli hyvää. Saarnoja oli kaksi; pidempi aikuisille pöntöstä ja toisen esitti nukketeatteri lapsille. Tilaisuuden lopuksi kirkkoherra kätteli kaikki “tervemenoa taas”. Entä jos hän olisi kätellyt alussa “tervetuloa”, ja lopuksi jaettu mukaan pieni esite kirkon tarjouksista, kenties jopa erikoistarjous “sinulle joka et usein käy kirkossa, tervetuloa loppiaisena keskustelemaan … aiheeesta”.

    Häkkinen kirjoitti “yhtenäiskulttuuriin liittynyt yhteisöllisyys on murtunut ja että nykyaika vaatii toisenlaista yhteisöllisyyttä.” Silti rakenneuudistus sitoo jättimäisiin alueseurakuntiin, joissa toisenlainen yhteisöllisyys ei ole mahdollista. Hengellisten peinyhteisöjen tarve on suuri, mutta siihen ei aiota vastata. Kohtuullisen 50 km säteellä kotoani on puolensataa kirkkoa, omassa seurakunnassanikin pitkälti toistakymmentä. Kukin niistä voisi profiloitua erilaisille ryhmille.

    Parhaan Uudenvuoden saarnan piti EVAn Apunen Hesarin mielipidepalstalla. Hän kritisoi kirkkoa mutta esitti myös vastuullisuutta hyvin toimeentuleville.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kiitos hyvistä kommenteista ja Aarnolle toivotuksista. Niitä tarvitsemme tänä vuonna erityisesti. Juhani Huttusen analyysi paai Franciscuksesta tuntuu oikealta. Kirjan merkitys kirkon uudistumisessa voi olla kysymysmerkki kuten Aarno kirjoittaa. Paimenkirje on ollut perinne ja sillä on jotakin merkitystä, mutta kirjta tuppaa tulemaan ja unohtumaan melko pian. Lauri kirjasi hyviä ajatuksia ja kysymyksiä. Ihmisten kohtaaminen ja pienempien yhteisöjen/seurakuntien synnyttäminen olisivat minustakin hyviä lääkkeitä kirkon haasteisiin. Niihin teemoihin liittyen ajattelin kirjoittaa uuden blogin. Sen työnimenä on tällä hetkellä: Instituutio, kansankirkko, kansalaisten kirkko.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Toivo Loikkanen
    Toivo Loikkanen

    Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.