Piispakirjeestä joulurauhaan

Päätin aloittaa oman blogin tällä alustalla, koska sille tuntuu ilmenevän nyt pysyvämpääkin käyttöä...

Tätä kautta välitän myös loppusanani tähän episodiin, joka piispoille luovuttamastamme kirjeestä lähti liikkeelle. Nyt edustan vain itseäni, en muita allekirjoittajia. Näyttää siltä, että laineet alkavat laantua ja ajatukset selkeytyä, joten on aika sitoa langat yhteen ja päättää ainakin omalta osaltani tämä case. Teen sen vastaamalla muutamaan itse itselleni asettamaan kysymykseen:

Mikä prosessissa yllätti?

Itse asiassa useampikin asia. Ensinnäkin se, kuinka helposti lopullinen allekirjoittajien joukko löytyi. Jäi vaikutelma, että olimme tulkinneet ihmisten tuntoja oikein; tälle oli olemassa selkeä tilaus. Kellokkaiden selän takana vaikuttaa rauhantahtoinen joukko, jotka eivät halua kärjistää kirkollista tilannetta vaan antaa kaikille sen elintilan, minkä he tarvitsevat. Intressissä ei ole asettua ketään vastaan vaan kaikkien puolelle ja kirkon parhaaksi. Kirkossamme elää vahvasti vakaa keskitien kirkkokansa, joka haluaa ripustautua Kristuksen armoon, eikä kiivailla toisia veljiä ja sisaria vastaan.

Toiseksi yllätyin siitä, kuinka vahvan primitiivireaktion kirjeemme sai aikaan. Osalla varsinkin veteraaniosaston naispapeille mieleen nousivat kaikki katkerat muistot, mikä on täysin ymmärrettävää. On selvä, että kovat sanat, mitätöinnit ja nolaamiset eivät hevillä unohdu. Olisin silti toki odottanut enemmän asiallista kommentointia kirjeemme sisältöön, mutta se jäi lopulta varsin vähäiseksi.

Itse asiassa oli yllätys sekin, että moni naispappi kokee vaistomaista turvattomuutta, vaikka siihen ei ole enää mitään järjellistä syytä. Naispappeuden vastustajat ovat ainakin hallinnollisessa mielessä hävinneet tämän pelin 6-0, siitä ei ole mitään epäilystä. Heikan paperi viimeisteli lopputuloksen, vaikka jättikin asioiden jälkihoidon ikävästi hunningolle. Siksi en pysty näkemään, että yhdenkään naispapin tarvitsisi oikeasti pelätä asemansa puolesta tässä kirkossa. Viimeistään piispamme pitävät siitä huolen normaalein työnohjauksen ja kurinpidon menettelyin. Kyllä todellinen huoli tulevaisuudesta on siirtynyt vastapuolelle, sen ymmärtää jokainen. Siksi voi ihan turvallisesti antaa vähän siimaakin, sieltä suunnasta ei voi enää purra. Yksittäisiä kiihkoilijoita riittää aina puolin ja toisin, mutta isossa kuvassa tilanne on täysin selvä.

Mihin petyin?

Ehkä petyin juuri siihen, että keskustelun taso jäi niin matalaksi. Kaikkinainen huuto tuotti enemmän lämpöä kuin valkeutta. Samuli Suonpään tapaiset blogistit käyttivät tietysti tilanteen hyväkseen huvitellakseen koko asialla niljakkain sanankääntein. Kirjeestämme on sanottu, että se oli "oksettava", "isku vyön alle" jne. Kohtuullisuuden nimissä olisi toki odottanut tietoa siitä, mikä nimenomainen asia tai kohta kirjeessä tällaisen tunnereaktion sai aikaan. Mikä rivi ja lause? Vai oliko niin, että koko aihepiiri oli sellainen, josta ei saisi avata keskustelua? Vai sekö oksettaa, että joku muistuttaa, että naispappeuden vastustajat eivät kirkosta tule häviämään? Pieni täsmällisyys olisi auttanut järjellisen keskustelun uralle.

Taisipa ajoittain välittyä sellainenkin viesti, että pienimmällekin myötätunnon osoitukselle naispappeuden vastustajia kohtaan tulee kirkossa olla nollatoleranssi. Mikäpä minä olen tällaista mielipidettä kumoamaan, vaikka pidänkin sitä täysin kestämättömänä. Suurin osa nykyisistä vanhan virkakannan messuyhteisöläisistä ovat täysin osattomia menneisiin synteihin. On väärin leimata heidät massana sovinisteiksi ja naisten vihaajiksi, koska se ei ole totta. Niin kauan, kuin he sopeutuvat kokonaiskirkon toiminnalliseen kehykseen, heille tulee turvata oikeus harjoittaa uskoaan tavalla, jonka katsovat oikeaksi. Yksikään työtehtävä ei jää naispapilta sen takia tekemättä, eikä hänen työvuorolistansa muutu mitenkään. Jollei hän halua, nämä messuyhteisöt eivät kosketa hänen työtänsä mitenkään. Hän ei ole koskaan saanut kutsua näihin yhteisöihin liturgiksi, eikä tule saamaan missään mahdollisessa tulevaisuuden skenaariossa.

Kärjekkäimmille kirjoittajille suosittelen Galatalaiskirjeen loppupuolen lukemista ajatuksen kanssa. Ovatko naispappeuden vastustajat kristittyjä sisaria ja veljiä? Olemmeko yhtä Kristuksessa? Suostutko näkemään kovimmassakin vastustajassasi Kristuksen kasvot? Mitä tästä seuraa? Raamattu velvoittaa selkeästi huolehtimaan ennen muuta sisäisestä yhteydestämme ja tulemaan keskenämme toimeen. Vasta niissä puitteissa voimme tehdä uusia avauksia. Niistä on turha edes puhua niin kauan, kun olemme sisäisesti vereslihalla. Onhan se nähty.

On myös myönnettävä, että tuntui pahalta tulla survotuksi muottiin, johon ei katso kuuluvansa. Joistakin puheenvuoroista välittyi viesti, että itse asiassa olemme kohta naispappeuden vastustajiakin pahempia rikollisia. Täällä Ylivieskassa jotkut halusivat väkisellä vetää paikallisen seurakunnan mukaan tähän kuvioon, vaikka koko rovastikunnassa ei ole yhtään messuyhteisöä. Tulkoon siis tässä taas julkituoduksi, että kirjeellämme ei ollut paikallisen seurakuntaelämän kanssa mitään tekemistä. Arvostan kirkkoherraamme Eija Nivalaa ja hänen työtään. Olen antanut hänelle varauksettoman tuen ja myös sanonut sen hänelle ääneen.

Ehkä joistakin tuntuu käsittämättömältä se, että voi samaan aikaan hyväksyä naispapin ja silti puolustaa vastustajan oikeuksia. Hyvät ystävät: Kirjeemme on elävä dokumentti siitä, että tämä on todellakin mahdollista! Koettakaa nyt vain uskoa. Haluamme vakuuttaa, että kirkollemme on reitti tulevaisuuteen, jossa ketään ei jätetä tien sivuun pakkaseen, ei edes patavanhoillisinta. Meillä on kyllä riittävästi tyhjiä tiloja heidän tarpeisiinsa ja hyvää tahtoa heidän suvaitsemiseensa. Ne pitää vain löytää uudelleen.

Mistä jäi hyvä mieli?

Vaikka keskustelu lipsahtikin sumeaan somehuuteluun, joitakin virkistäviä ja analyyttisia kommenttejakin löytyi. Hyvinä esimerkkeinä nostettakoon Jussi Junnin ja kenttäpiispa Särkiön ansiokkaat kolumnit sekä Martti Pentin provosoitumattomat postaukset. Riippumatta siitä, mitä mieltä itse olen asiasta, tämän tyyppinen keskusteluote lämmittää mieltäni. Toivottavasti sen kaltaista saataisiin lisää, ja myös naispappeuden vastustajat voisivat liittyä rakentavaan keskusteluun. Sieltä suunnasta löytyy huikea teologinen pääoma, jota ei ole viisasta heittää pihalle.

Hyvä mieli jäi myös niistä positiivisista suorista kommenteista, joita olen henkilökohtaisesti saanut (negatiivista ei ole tullut ensimmäistäkään, by the way). Olen niiden perusteella entistä vakuuttuneempi, että tämä rulijanssi kannatti käydä läpi. Toivottavasti moni muukin rohkaistuu sanomaan mielipiteensä ja vaikuttamaan kirkossa. On harhaluulo ajatella, että koko kirkkokansa seuraisi tahdottomana massana liberaaleimpien kellokkaiden perässä. Siinä joukossa, jonka varassa kirkon toiminta oikeasti maassamme pyörii, on valtavasti väkeä, jotka eivät ole ollenkaan ihastuneita kaikkiin uusiin avauksiin, eivät myöskään naispappeuden vastustajien systemaattiseen nonsaleeraukseen. Se on syytä ymmärtää tulevissakin keskusteluissa. Jos tämä kirje toimi siltä osin myös herätyskellona liberaalisuuntaan, niin vielä parempi.

Oikeastaan hyvä mieli jäi siitäkin, että ei juuri kukaan, ei edes pappisliitto löytänyt varsinaisesti huomauttamista kirjeemme faktisesta sisällöstä. Voin pitkälti liittyä heidän manifestiinsa sillä rajauksella, että puhutaan seurakuntien omasta toiminnasta. Voiko siis tästä päätellä, että arviomme nykytilanteesta on pääosin validi ja luotettava? Rohkenisiko jopa ajatella, että edes esittämiimme ongelmakohtiin ei ollut juuri huomauttamista? Löytyisikö esittämistämme suunnista kuitenkin reittiä tulevaisuuteen?

Mielestäni piispat ovat kommentoineet asiaa viisaasti. Tässä vaiheessa on turha laittaa keskeneräistä asiaa riepoteltavaksi. Tulee muistaa, että kirjeemme oli ensi sijassa tarkoitettu piispoille, ja julkisuus oli vain välttämätön pakko, koska emme halunneet toimia salassa ja kulisseissa vehkeillen. Toivomme, että piispat jaksavat miettiä kirjeessämme esitettyjä asioita rauhassa, pää kylmänä ja sydän lämpimänä. Kirkkomme yhtenäisyys on tulevina vuosina koetteilla, ja haavojen voitelu tässä asiassa tukee mitä parhaiten sisäistä yhteyttämme. Kaikilla meillä on kirkon tulevaisuudessa paikkansa ja tehtävänsä. Ihan kaikilla.

Rauhallista ja siunattua Joulua itse kullekin.

45 kommenttia

  • Sami Paajanen sanoo:

    Keskustelun avoimuus ja läpinäkyvyys on tärkeä asia. Piispallisessa kaitsennassa ovat myös herätysliikkeet, kovin vaikeata on nähdä kirkollista herätysliikettä kirkollisena ilman piispan/piiskunnan ohjausta. Herätysliike, lähetysjärjestö, messuyhteisö ei ole autonominen saari. Olisitte voineet rohkeasti esittää herätysliike-messuyhteisölle yhteyspyrkimyksiä. Herätysliikeisiin saa helposti yhteyden, niillä on omat hallinnot. Kenellä on mandaattia, sillä joka on johtaja, siksi johtaja on olemassa.

    Meillä ei ole olemassa mitään konkreettista muuta kun tahdonilmaisu vuodelta 2009, josta Sley:n kotimaan työnjohtaja sanoutui irti:

    1. Haluamme edistää sitä, että herätysliikkeet ja niiden muodostamat yhteisöt ovat entistä selvemmin osa kirkon ja seurakuntien toimintaa. Siten ne tuovat oman panoksensa seurakuntaelämän uudistamiseen.

    2. Tunnustamme sen, että kirkossamme on jäseniä, jotka eivät vakaumuksensa vuoksi pidä oikeana kirkon hyväksymää päätöstä avata pappisvirka naisille, ja toivomme, että hekin voivat edelleen kokea kirkon omakseen.

    3. Haluamme yhdessä toimia sen puolesta, ettei ketään kirkossa syrjitä hänen sukupuolensa, vakaumuksensa tai virkanäkemyksensä tähden.

    4. Pidämme tärkeänä, että herätysliikejärjestöjen toiminta muodostaa paikallisseurakuntien sisällä sellaista yhteisöllisyyttä, joka vahvistaa kaikkien seurakuntalaisten sitoutumista Kristukseen ja kirkkoon.

    5. Kun herätysliikejärjestöt ovat yhteistyössä paikallisseurakuntien kanssa, ne toimivat kirkkomme vuonna 1986 tekemän virkaratkaisun ja paikallisseurakuntien käytäntöjen mukaisesti.

    6. Seurakunta voi tehdä yhteistyötä herätysliikkeen kanssa ja antaa tiloja herätysliikkeen kirkkopyhiä ja muita tilaisuuksia varten.

    7. Vetoamme kaikkiin seurakuntalaisiin, että erilaisista näkemyksistä huolimatta pysymme ja toimimme yhdessä ja samassa kirkossa.

    https://evl.fi/documents/1327140/41251337/Yhteistoiminta-heratysliikkeet-seurakunnat.pdf/cb4852e5-4be7-63fa-4832-172baf3c2ad2

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Mikko A. Himanka
    Mikko A. Himanka

    Kirjoittaja on työkseen projektihaukka digitalisaatiopuolen tutkimus- ja kehitystehtävissä, muina aikoina aviomies ja perheenisä, vakionaama Ylivieskan seurakunnan jumalanpalveluselämässä, mutta myös kirkolliskokousedustajana ja kirkollisessa diskurssissa laajemminkin. Tämän lisäksi takkiin on kertynyt vuosien mittaan laulajan ammattitutkinto erikoisalana barokin kirkkomusiikki, teologian apro ja laaja spektri kiinnostuksen kohteita historiasta, apologetiikasta ja yleisestä maailman parantamisesta. Olen kipeän tietoinen maailman ongelmien kompleksisuudesta ja samaan aikaan toivorikas Jumalan mahdollisuuksille siinä kaikessa. Lapsuuden kasvupohjani on rauhansanalaisuus, jota en ole koskaan mieltänyt rajoittavana tekijänä hengellisessä elämässä ja ihmissuhteissa.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit