Piispakirjeestä joulurauhaan

Päätin aloittaa oman blogin tällä alustalla, koska sille tuntuu ilmenevän nyt pysyvämpääkin käyttöä…

Tätä kautta välitän myös loppusanani tähän episodiin, joka piispoille luovuttamastamme kirjeestä lähti liikkeelle. Nyt edustan vain itseäni, en muita allekirjoittajia. Näyttää siltä, että laineet alkavat laantua ja ajatukset selkeytyä, joten on aika sitoa langat yhteen ja päättää ainakin omalta osaltani tämä case. Teen sen vastaamalla muutamaan itse itselleni asettamaan kysymykseen:

Mikä prosessissa yllätti?

Itse asiassa useampikin asia. Ensinnäkin se, kuinka helposti lopullinen allekirjoittajien joukko löytyi. Jäi vaikutelma, että olimme tulkinneet ihmisten tuntoja oikein; tälle oli olemassa selkeä tilaus. Kellokkaiden selän takana vaikuttaa rauhantahtoinen joukko, jotka eivät halua kärjistää kirkollista tilannetta vaan antaa kaikille sen elintilan, minkä he tarvitsevat. Intressissä ei ole asettua ketään vastaan vaan kaikkien puolelle ja kirkon parhaaksi. Kirkossamme elää vahvasti vakaa keskitien kirkkokansa, joka haluaa ripustautua Kristuksen armoon, eikä kiivailla toisia veljiä ja sisaria vastaan.

Toiseksi yllätyin siitä, kuinka vahvan primitiivireaktion kirjeemme sai aikaan. Osalla varsinkin veteraaniosaston naispapeille mieleen nousivat kaikki katkerat muistot, mikä on täysin ymmärrettävää. On selvä, että kovat sanat, mitätöinnit ja nolaamiset eivät hevillä unohdu. Olisin silti toki odottanut enemmän asiallista kommentointia kirjeemme sisältöön, mutta se jäi lopulta varsin vähäiseksi.

Itse asiassa oli yllätys sekin, että moni naispappi kokee vaistomaista turvattomuutta, vaikka siihen ei ole enää mitään järjellistä syytä. Naispappeuden vastustajat ovat ainakin hallinnollisessa mielessä hävinneet tämän pelin 6-0, siitä ei ole mitään epäilystä. Heikan paperi viimeisteli lopputuloksen, vaikka jättikin asioiden jälkihoidon ikävästi hunningolle. Siksi en pysty näkemään, että yhdenkään naispapin tarvitsisi oikeasti pelätä asemansa puolesta tässä kirkossa. Viimeistään piispamme pitävät siitä huolen normaalein työnohjauksen ja kurinpidon menettelyin. Kyllä todellinen huoli tulevaisuudesta on siirtynyt vastapuolelle, sen ymmärtää jokainen. Siksi voi ihan turvallisesti antaa vähän siimaakin, sieltä suunnasta ei voi enää purra. Yksittäisiä kiihkoilijoita riittää aina puolin ja toisin, mutta isossa kuvassa tilanne on täysin selvä.

Mihin petyin?

Ehkä petyin juuri siihen, että keskustelun taso jäi niin matalaksi. Kaikkinainen huuto tuotti enemmän lämpöä kuin valkeutta. Samuli Suonpään tapaiset blogistit käyttivät tietysti tilanteen hyväkseen huvitellakseen koko asialla niljakkain sanankääntein. Kirjeestämme on sanottu, että se oli ”oksettava”, ”isku vyön alle” jne. Kohtuullisuuden nimissä olisi toki odottanut tietoa siitä, mikä nimenomainen asia tai kohta kirjeessä tällaisen tunnereaktion sai aikaan. Mikä rivi ja lause? Vai oliko niin, että koko aihepiiri oli sellainen, josta ei saisi avata keskustelua? Vai sekö oksettaa, että joku muistuttaa, että naispappeuden vastustajat eivät kirkosta tule häviämään? Pieni täsmällisyys olisi auttanut järjellisen keskustelun uralle.

Taisipa ajoittain välittyä sellainenkin viesti, että pienimmällekin myötätunnon osoitukselle naispappeuden vastustajia kohtaan tulee kirkossa olla nollatoleranssi. Mikäpä minä olen tällaista mielipidettä kumoamaan, vaikka pidänkin sitä täysin kestämättömänä. Suurin osa nykyisistä vanhan virkakannan messuyhteisöläisistä ovat täysin osattomia menneisiin synteihin. On väärin leimata heidät massana sovinisteiksi ja naisten vihaajiksi, koska se ei ole totta. Niin kauan, kuin he sopeutuvat kokonaiskirkon toiminnalliseen kehykseen, heille tulee turvata oikeus harjoittaa uskoaan tavalla, jonka katsovat oikeaksi. Yksikään työtehtävä ei jää naispapilta sen takia tekemättä, eikä hänen työvuorolistansa muutu mitenkään. Jollei hän halua, nämä messuyhteisöt eivät kosketa hänen työtänsä mitenkään. Hän ei ole koskaan saanut kutsua näihin yhteisöihin liturgiksi, eikä tule saamaan missään mahdollisessa tulevaisuuden skenaariossa.

Kärjekkäimmille kirjoittajille suosittelen Galatalaiskirjeen loppupuolen lukemista ajatuksen kanssa. Ovatko naispappeuden vastustajat kristittyjä sisaria ja veljiä? Olemmeko yhtä Kristuksessa? Suostutko näkemään kovimmassakin vastustajassasi Kristuksen kasvot? Mitä tästä seuraa? Raamattu velvoittaa selkeästi huolehtimaan ennen muuta sisäisestä yhteydestämme ja tulemaan keskenämme toimeen. Vasta niissä puitteissa voimme tehdä uusia avauksia. Niistä on turha edes puhua niin kauan, kun olemme sisäisesti vereslihalla. Onhan se nähty.

On myös myönnettävä, että tuntui pahalta tulla survotuksi muottiin, johon ei katso kuuluvansa. Joistakin puheenvuoroista välittyi viesti, että itse asiassa olemme kohta naispappeuden vastustajiakin pahempia rikollisia. Täällä Ylivieskassa jotkut halusivat väkisellä vetää paikallisen seurakunnan mukaan tähän kuvioon, vaikka koko rovastikunnassa ei ole yhtään messuyhteisöä. Tulkoon siis tässä taas julkituoduksi, että kirjeellämme ei ollut paikallisen seurakuntaelämän kanssa mitään tekemistä. Arvostan kirkkoherraamme Eija Nivalaa ja hänen työtään. Olen antanut hänelle varauksettoman tuen ja myös sanonut sen hänelle ääneen.

Ehkä joistakin tuntuu käsittämättömältä se, että voi samaan aikaan hyväksyä naispapin ja silti puolustaa vastustajan oikeuksia. Hyvät ystävät: Kirjeemme on elävä dokumentti siitä, että tämä on todellakin mahdollista! Koettakaa nyt vain uskoa. Haluamme vakuuttaa, että kirkollemme on reitti tulevaisuuteen, jossa ketään ei jätetä tien sivuun pakkaseen, ei edes patavanhoillisinta. Meillä on kyllä riittävästi tyhjiä tiloja heidän tarpeisiinsa ja hyvää tahtoa heidän suvaitsemiseensa. Ne pitää vain löytää uudelleen.

Mistä jäi hyvä mieli?

Vaikka keskustelu lipsahtikin sumeaan somehuuteluun, joitakin virkistäviä ja analyyttisia kommenttejakin löytyi. Hyvinä esimerkkeinä nostettakoon Jussi Junnin ja kenttäpiispa Särkiön ansiokkaat kolumnit sekä Martti Pentin provosoitumattomat postaukset. Riippumatta siitä, mitä mieltä itse olen asiasta, tämän tyyppinen keskusteluote lämmittää mieltäni. Toivottavasti sen kaltaista saataisiin lisää, ja myös naispappeuden vastustajat voisivat liittyä rakentavaan keskusteluun. Sieltä suunnasta löytyy huikea teologinen pääoma, jota ei ole viisasta heittää pihalle.

Hyvä mieli jäi myös niistä positiivisista suorista kommenteista, joita olen henkilökohtaisesti saanut (negatiivista ei ole tullut ensimmäistäkään, by the way). Olen niiden perusteella entistä vakuuttuneempi, että tämä rulijanssi kannatti käydä läpi. Toivottavasti moni muukin rohkaistuu sanomaan mielipiteensä ja vaikuttamaan kirkossa. On harhaluulo ajatella, että koko kirkkokansa seuraisi tahdottomana massana liberaaleimpien kellokkaiden perässä. Siinä joukossa, jonka varassa kirkon toiminta oikeasti maassamme pyörii, on valtavasti väkeä, jotka eivät ole ollenkaan ihastuneita kaikkiin uusiin avauksiin, eivät myöskään naispappeuden vastustajien systemaattiseen nonsaleeraukseen. Se on syytä ymmärtää tulevissakin keskusteluissa. Jos tämä kirje toimi siltä osin myös herätyskellona liberaalisuuntaan, niin vielä parempi.

Oikeastaan hyvä mieli jäi siitäkin, että ei juuri kukaan, ei edes pappisliitto löytänyt varsinaisesti huomauttamista kirjeemme faktisesta sisällöstä. Voin pitkälti liittyä heidän manifestiinsa sillä rajauksella, että puhutaan seurakuntien omasta toiminnasta. Voiko siis tästä päätellä, että arviomme nykytilanteesta on pääosin validi ja luotettava? Rohkenisiko jopa ajatella, että edes esittämiimme ongelmakohtiin ei ollut juuri huomauttamista? Löytyisikö esittämistämme suunnista kuitenkin reittiä tulevaisuuteen?

Mielestäni piispat ovat kommentoineet asiaa viisaasti. Tässä vaiheessa on turha laittaa keskeneräistä asiaa riepoteltavaksi. Tulee muistaa, että kirjeemme oli ensi sijassa tarkoitettu piispoille, ja julkisuus oli vain välttämätön pakko, koska emme halunneet toimia salassa ja kulisseissa vehkeillen. Toivomme, että piispat jaksavat miettiä kirjeessämme esitettyjä asioita rauhassa, pää kylmänä ja sydän lämpimänä. Kirkkomme yhtenäisyys on tulevina vuosina koetteilla, ja haavojen voitelu tässä asiassa tukee mitä parhaiten sisäistä yhteyttämme. Kaikilla meillä on kirkon tulevaisuudessa paikkansa ja tehtävänsä. Ihan kaikilla.

Rauhallista ja siunattua Joulua itse kullekin.

  1. Paavali taisi kirjottaa myös, että joka kylvää itsekkyyden peltoon saa ansaitsemansa palkan. Näillä palstoilla on muutamia, jotka todennäköisesti nauttivat provosoimisesta, väittelyistä ja loan heitosta toisten niskaan. Heitä kohtaan on jotenkin suojauduttava, mutta se tietysti kovettaa omaa mieltä. Hienoa ja ihmeelistäkin on, kun joku toimii ilman sitä ketunhåntää. Sehän ei tähän maailmaan sovi. Mutta kristitylle se sopii ja kuuluukin. Kiitos vielä kerran Mikko A Himangalle.

  2. Mikko A. Himanka 13.12.2018 14:35 kirjoittaa;

    …” Jos jollakin on sisäinen vakuuttuneisuus siitä, että kirkon vuosituhantinen linja viran kelposuusehtoihin 1986 saakka on edelleen validi, hän ei voi ottaa vastaan ehtoollista, joka ei ole oikein asetettu. ”

    Mikko, tarkoitit varmaan luterilaista kirkkoa ja sen viranhoitoa/pappeutta. Tällöin emme voi puhua vuosituhantisesta linjasta koska luterilaisuus on n 500 vuotta vanha. Yhtenäisessä kirkossa ja jakaantuneessa kristikunnassa sittenmin 1054 virka ja pappeus määritellään eri tavalla kuin protestanttisessa kirkkoperheessä. Luterilainen pappeus ei näin ollen edusta vuosituhansista linjaa.

  3. Sami Paajanen. Luterilaisen kirkon päätunnustuskirja Augsburgin tunnustus edustaa kyllä itseymmärrystä, jonka mukaan sen muotoilut edustavat nimenomaan yhteistä katolista uskoa. Siinä todetaan nimenomaisesti, tosin latinan- ja saksankielisessä tekstissä eri tavoin, kirkon viran eli saarnaviran jumalallinen asetus sekä annetaan ymmärtää, että kukaan ei omavaltaisesti, ilman asianmukaista kutsua ryhtyä tähän virkaan.

    • Asianmukainen kutsu saarnavirkaan tulee seurakunnalta, jonka jokainen kastettu jäsen täyttää viran kelpoisuusehdot. Vanhat kirkkokunnat eivät puhu saarnavirasta, koska niiden käsitys pappeudesta on ratkaisevasti toinen.

    • Marko Sjöblom, tietysti luterilaiset selittävät asiat noin, se on täysin ymmärrettävää, se ei tosin tarkoita, että asia olisi niin kuin Ausburgi väittää. Viran asetuksesta on tosin konsensus, mutta nyt ei ollut kysymys siitä, vaan viran pitkästä traditiosta, mitä luterilaisuus ei edusta.

  4. Kiitos, Mikko, maltillisuuteen pyrkivästä kirjoituksestasi. Itsekin yritän olla siltojen rakentaja tai en ainakaan niiden repijä.
    Kirjoituksestasi välittyy kuitenkin jotenkin sellainen näkemys, ettet ymmärtänyt, mitä kirjeeseen reagoijat ilmaisivat ja miksi. Kirjoituksestasi välittyy hieman yläpuolelta toisia tarkasteleva ja arvioiva ote.
    Vielä lyhyesti itse asiasta: Kirkossamme kaikilla seurakuntalaisialla on täysi ”kotipaikkaoikeus” ja samoin kaikille papeilla. Kirkossamme on kuitenkin vain yksi virka. Mikäli tätä ei voida tunnustaa, on tilanne ongelmallinen. Jos tehtäisiin ratkaisuja, jotka vesittäisivät yhden viran tilannetta, olisi tilanne taas kirkon ykseyden kannalta ongelmallinen.
    Toivotan myös hyvää adventtiajan jatkoa ja iloista Joulua!

  5. En ole missään tapauksessa kokenut olevani yläpuolelta tarkastelija, sivusuunnasta kenties. Minulla ei ole sellaista asemaa, jonka pönkittämänä olisi vara arvostella toisia. Kuten jo sanoin, naispappeustaistelun veteraanit ovat varmasti kokeneet urallaan kovia, joten heidän vahva tunnepuuskansa on tiettyyn rajaan asti aivan ymmärrettävä. Niissä etupäässä reagoidaan menneisiin muistoihin enemmän kuin varsinaisesti kirjeemme sisältämiin asioihin.

    Se on toki myönnettävä, että minulle on vaikeampi tavoittaa nuoremman polven tuohtumusta, etenkään sellaisten, joita asia ei ole suoranaisesti koskenut mitenkään. Jos tästä välittyi pieni kulmien kohotus tekstissäni, niin se ei ole kovin kaukana totuudesta.

    Muutenkin jättäisin tämän asian nyt niiden keskusteltavaksi, joille se ensi kädessä kuuluu. Tässä tarvitaan ennen muuta halua yhteyteen ja keskinäiseen luottamukseen. Paineet varmasti repivät moneen suuntaan, eikä sillan rakentaminen tämän somepauhun yli tule olemaan helppoa. Toivotan siunausta ja johdatusta kaikille, jotka kokevat silti kutsua ryhtyä toimeen.

    Omalta osaltani tämä asia taitaa olla tässä.

    • Mikko A. Himanka. Älä välitä tuosta väitteestä, että asettuisit muiden yläpuolelle. Se on täällä yksi tapa yrittää hiljentää ääni, joka ei sovi yhteen oman agendan kanssa.

      Vähän samaa luokkaa kuin aiheeton moite.

      ”Kuin liitävä lintu ja lentävä pääskynen, on aiheeton kirous, ei se toteen käy.” sanoo Raamatun sananlasku.

    • Mikko, Kiitos kommentistasi ja sen välittämästä asenteesta. Kyse asiaan reagoinnissa ei ole kuitenkaan vain ”tunnepuuskista” tai ”tuohtumuksesta” vaan ihmisten identiteettiin liittyvästä kokemuksesta sekä teologisesta huolesta kirkon ykseyden osalta. Olen itse tehnyt yhteistyötä ja teen jatkossakin vanhalla virkakannalla olevien kanssa, vaikka en ymmärräkään väistämistä.

  6. Martti Pentti ja Sami Paajanen. Kirkon viran ydinasia ei tietenkään ole se, millä termillä saarnavirkaa nimitetään tai ollaan nimittämättä. On kai itsestäänselvää että luterilainen kirkko saa pitää kiinni itseymmärryksestään katolisen ja apostolisen kristinuskon sekä sen opillisen jatkumon oikeana ja täysiarvoisena edustajana. Protestanttinen kristillisyys EI ole sama asia kuin luterilaisuus. Itse asiassa koko virkakysymyksen olennainen juuri on siinä, että kirkon virka on onnettoman matalakirkollisesti määritelty Uudesta testamentista ja kristikunnan traditiosta poikkeavalla ”protestanttisella” tavalla ja pitämällä sitä vain jonkinlaisena kirkollisena tai peräti yhteiskunnallista työnjakoa koskevana järjestyskysymyksenä, josta lisäksi tehtiin sukupuolten välisen tasa-arvon symboli.

    • Luterilainen käsitys kirkon virasta poikkeaa tuosta ’opillisesta jatkumosta’ tietääkseni kahdella ratkaisevalla tavalla. Ensinnäkin papiksi vihkimisen ei katsota erottavan ihmistä maallikkoja korkeampaan hengelliseen säätyyn. Toiseksi papin ei ymmärretä tuovan Jumalalle uhria Herran ehtoollista asettaessaan ja jakaessaan. Kirkon virka on luterilaisittainkin korkea ja pyhä, mutta todellakin seurakunnan yhteinen. Se, kuka valitaan sitä kulloinkin hoitamaan, onkin sitten arkisempi työnjakokysmys. Viran arvosta johtuen sen hoitajat toki erotetaan työhönsä hyvin ’korkeakirkollisin’ menoin. Niin onkin oikein ja hyvä.

  7. Marko Sjöblom kirjoitit;

    ”… On kai itsestäänselvää että luterilainen kirkko saa pitää kiinni itseymmärryksestään katolisen ja apostolisen kristinuskon sekä sen opillisen jatkumon oikeana ja täysiarvoisena edustajana. ” Käytännössä tämä tarkoittaisi, että alkukirkossa ja yhteisessä kirkossa, ennen luterilaisuutta ei ollut oikeaa ja täysarvoista edustusta ( mitä kaikkea siihen liitätkin). Näin asia ei ole.

    ” Itse asiassa koko virkakysymyksen olennainen juuri on siinä, että kirkon virka on onnettoman matalakirkollisesti määritelty Uudesta testamentista ja kristikunnan traditiosta poikkeavalla “protestanttisella” tavalla ” En tiedä mihkä viitaat Marko, mutta luterilaisuudessa ei ajatella näin. Viran funktio on kasteessa ja viran karismassa. Nämä kaksi kun täyttyvät voidaan sanoa, että on pappi. Lisäksi tarvitaan tietysti ulkonainen kutsu seurakunnalta.

  8. Tuo vielä jäin kommentoimatta; >” Kirkon viran ydinasia ei tietenkään ole se, millä termillä saarnavirkaa nimitetään tai ollaan nimittämättä. ” Pastorin virka on kyllä aivan selvä. Kreikan kielen sanat ovat myös selvät. Pappeuden typos on tietysti Vt:n Leevin sukukunnan pappeudessa. Siitä juontuu myös apostoliaatti> paimenet,piispat,diakonit>nykyinen pappeus. Tämä kaava on yksinkertainen.

    • Sami Paajanen ja Martti Pentti. Isoista kysymyksistä on vaikea keskustella lyhyesti ja muistinvaraisesti. En väitä, että vasta luterilaisuus olisi oikean virkateologian löytänyt. Pikemminkin silloin korjattiin keskiaikaisia vääristymiä. Teologian historiasta käy kyllä ilmi, että luterilaisuudessa on ollut erilaisia ja keskenään jännitteisiä, jopa tunnustuskirjojen vastaisia, virkateologisia korostuksia. Perinteiset iskusanat kuten ”uhripappeus” ja ”korkeampi hengellinen sääty” vs. ”saarnavirka” eivät välttämättä tavoita olennaista vaikka osuvat toki kohteeseensa eräiden historiallisten tilanteiden osalta. Pidetään Raamattu uskon ja kirkon elämän ylimpänä ohjeena ja normina sekä luterilaiset tunnustuskirjat sen oikeana (vaikkakaan ei kaikenkattavana) selityksenä myös kirkon viran osalta. Luterilaisuutta on samalla syytä tulkita nimenomaan vanhakirkollista traditiota painottaen. Torjumme toki Kristuksen uhrin toistamisen eukaristiassa mutta pidämme kiinni kummankin läsnäolosta siinä. Eivät papit/pastorit/saarnaajat ole oma muita kristittyjä ylempi säät. Kuitenkin he ovat Kristuksen asettamaan paimenvirkaan kutsuttuja ja asetettuja. Hyvää joulunalusaikaa teille molemmille.

    • Marko Sjöblom, luterilaisuus tietysti korjasi ja pyrki korjaamaan katolisen kirkon vääristymiä, siitä olemme samaa mieltä. Luterilainen pappeus sen sijaan ei edusta yhtenäisen kirkon pitkää jatkumoa, vaan on poikkeama. Tästä varsinaisesti oli kysymys. Samoin kirkkomme ehtoollinen poikkeaa pitkästä jatkumosta, vaikka siltä osin, että se on rajattu. Osalle kastetuista ei anneta ehtoollista. On tärkeä tunnistaa myös luterilaisuuden kipukohdat, jotta voimme niitä työstää.

    • Vielä tuo jäi kommentoimatta; vapaasti: ” luterilaisuutta on syytä tulkita vanha kirkollista tradiota painottaen” Tässä onkin urakkaa. Kun vaikka ensin aloitettaisiin kaikkien suurien ekumeenisten kirkolliskokousten hyväksymisestä. Käsittääkseni me hyväksymme vain kolme, vaikka niitä oli seitsemän. Vai muistanko väärin?

    • ”Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen.” Mikä siis on kirkon viran eri tehtävien tarkoitus? Tuleeko kirkon työ, Kristuksen ruumiin rakentaminen sanan ja sakramenttien avulla, rajata vain viranhoitoon asetettujen yksinoikeudeksi? Efesolaiskirjeen viesti on päinvastoin se, että kaikki seurakunnan jäsenet on varustettava siihen työhön.

  9. Mikko A. Himanka, ”Omalta osaltani tämä asia taitaa olla tässä.”

    Aika vähän tässä on kuitenkin kommentteja. Älä vielä lopeta. Vaikka olet taistellut urheasti ja hyveellisesti, mutta tuloksetta. Luulen, että tämä johtuu osalta siitä, että teillä ei kirkolliskokusedustajana ole mitään vaatimuksia ja ehdotuksia herätysliikkeille, jotka ovat profiloituneet lähetysjärjestö- herätys-messuliikkeiksi. Myös he joutuvat tekemään osansa. Nyt on vain vaatimuksia kirkolle, vain kirkon olisi laitetttava perutuusvaihde päälle. Tämä voi kertoa siitä, että tunnettu huonosti herätysliikkeiden sisäisen kehityksen, miten tähän pisteeseen on tultu.

    • Lyhyt jälkikommentti:

      Viestiä on kulkenut myös ”messuliikkeille” ja keskustelua on käyty, mutta ei tällä julkisella areenalla. Olet täysin oikeassa siinä, että vastaantulo siitä suunnasta on välttämätöntä. Tätähän on mm. Teemu-piispa ihan hyvin sanoittanut jo aiemmin. Kirjeemme sisälsi kuitekin vain lyhyen viittauksen näiden liikkeiden omaan työsarkaan, koska se ei ole lähtökohtaisesti piispojen asia. Lisäksi on huomattava, että ”vanhauskoinen” kirkollinen kenttä ei ole kovin helposti kontaktoitavissa yhdestä osoitteesta, eikä kenelläkään ole oikein sillä puolella mandaattia puhua kaikkien puolesta. Näkemysten kirjo silläkin puolella on runsas. Näin ollen sen puolen ruotiminen julkisesti ei olisi ollut mielekästä.

      Tietääkseni monet piispat ovat käyneet pitkin matkaa keskusteluita sinne suuntaan, eli asia on hengittänyt koko ajan. On sitten osapuolten asia päättää keskenänsä, miten ja millä foorumilla / rakenteilla haluavat asiaa käsitellä jatkossa. Oma roolimme oli vain toimia pienenä nallina ja herätteenä asiassa. Siihen loppuvat meidän eväät.

Kirjoittaja

Himanka A. Mikko
Himanka A. Mikko
Kirjoittaja on työkseen projektihaukka digitalisaatiopuolen tutkimus- ja kehitystehtävissä, muina aikoina aviomies ja perheenisä, vakionaama Ylivieskan seurakunnan jumalanpalveluselämässä, mutta myös kirkolliskokousedustajana ja kirkollisessa diskurssissa laajemminkin. Tämän lisäksi takkiin on kertynyt vuosien mittaan laulajan ammattitutkinto erikoisalana barokin kirkkomusiikki, teologian apro ja laaja spektri kiinnostuksen kohteita historiasta, apologetiikasta ja yleisestä maailman parantamisesta. Olen kipeän tietoinen maailman ongelmien kompleksisuudesta ja samaan aikaan toivorikas Jumalan mahdollisuuksille siinä kaikessa. Lapsuuden kasvupohjani on rauhansanalaisuus, jota en ole koskaan mieltänyt rajoittavana tekijänä hengellisessä elämässä ja ihmissuhteissa.