Pistetäänpäs sitten kirkon toimintakulttuurin muutokseen kunnolla vauhtia!

Ammattiryhmien koko kirkossa v. 2014

Katsokaa tätä kuvaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri ammattialojen koosta v. 2014.  Huomatkaa, miten vääristynyt se on suhteessa kirkon todelliseen tehtävään (julistus, palvelu, yhteys). Hännänhuippuina ovat perheneuvonta ja sairaalasielunhoito. Jos ajatellaan nykytilannetta maassamme, niin näiden kahden ammattikunnan väkimäärä pitäisi tarpeeseen nähden kymmenkertaistaa!

Koska kirkko vihkii pareja, se myös antaa perheneuvontaa.  Koska ihminen on sairas, hauras, syntinen, syyllinen  ja kuolevainen, kirkko kulkee heikkojen ja pelokkaitten ihmisten rinnalla, opettaa kuolemaankin. Kukaan ei kai vielä ole tosissaan kehdannut ehdottaa, että papeilta pitäisi ottaa pois oikeus / velvollisuus siunata seurakuntansa jäsenet haudan lepoon?

Eri asia on sitten, miksi kirkon pitäisi hoitaa haravoijat  ja kuopankaivajat hautuumaille tai vartioida, että vainajat pysyvät haudoissaan. "Seuraa sinä minua, ja anna kuolleiden haudata kuolleensa",  sanoi Jeesus nuorukaiselle, joka halusi ensin haudata isänsä ennen kuin voisi lähteä seuraamaan Jeesusta. Jeesus ymmärsi verukkeen. Miehen isä välttämättä ollut vielä lähelläkään kuolemaa, saattoi vaikkapa seisoa hyväkuntoisena siinä vieressä kuuntelemassa kyseistä keskustelua.

Yhteiskunta on ottanut kirkolta vuosisatain saatossa monta sellaista tehtävää, joita kirkko on ensin kehittänyt riittävän hyväksi brändiksi: Perusopetus, sairaanhoito, väestökirjanpito. Olisiko nyt hautuumaitten vuoro? Yhteiskunnalla ja kirkolla ei tarvitsisi olla päällekkäistä kirjanpitoa jäsenistään. Jollakin diilillä voisi nykyään varmaan helpostikin hoitaa asiat niin, että kirkolliset tapahtumat (kasteet, rippikoulut, vihkimiset ja hautaamiset)  vain viedään yhteiskunnalliseen rekisteriin, johon kirkolla olisi lukuoikeus.

Harmillista, että kiinteistö- ja kirkonpalvelustyö on laitettu kaaviossa yhteen, sillä noiden ryhmien hommat ovat todellakin aivan erilaiset. Suntiot ovat jatkuvasti tekemisissä erilaisten ihmisten ja ryhmien kanssa. He ovat myös seurakuntien käyntikortteja. Eivät ihmiset pelkästään pölhöjen pappien edesottamusten takia kirkosta eroa, vaan yhtä lailla suurennuslasin alle päätyvät myös kirkonpalvelijat. Ilman suntioita ei pappienkaan työ kunnolla luonnistuisi. Pappi joutuisi ehtoolliskutsuun liittämään toivomuksen: "Tulkaa, sillä kaikki on  - toivon mukaan - valmista! Ainakin yritin parhaani!"

Koska kirkko kastaa lapsia, se myös hoitaa kasteeseen liittyvän opetuksen (pyhäkoulu, kerhot, rippikoulu). Ideanahan on, että ihminen voisi olla koko ikänsä seurakunnan yhteydessä, saisi kasvaa viisaudessa, iässä ja armossa.  Tulla lapsesta varhaisnuoreksi ja nuoreksi kirkko-äidin helmassa. Usein rippikoulun jälkeen ollaan nuorisotoiminnassa mukana muutaman vuoden, mutta sitten opiskelut ja perheenperustamiset katkaisevat hyvin alkaneen kirkollisen "putken".  Ihanteellisessa tapauksessa entisten seurakuntanuorten tie johtaa takaisin seurakuntaan omien lasten välityksellä.

Laulava kirkko on mukavampi juttu kuin pelkästään puhuva kirkko. Musiikki on varmasti parhaiten eri ikäkausia yhdessä ja erikseen  hoitava työsarka. Tosin ihmiset eivät halua pelkästään laulaa virsiä tai kuulla urkumusiikkia, vaan repertuaarin tulisi olla paljon laajempi.  Siksi kirkkomuusikoita tarvitaan paljon lisää.

Jos olen oikein ymmärtänyt, niin kirkon lasten ja nuorten kanssa tekemää työtä arvostetaan kovasti aina sinne rippikouluikään asti. Monet ovat myös  sanoneet, että syy heidän kuulumiseensa kirkkoon on kirkon tekemä diakoniatyö.  Ja totisesti: Ei diakonia ole vain yksi kirkon työmuodoista vaan kyse on kokonaisesta elämäntavasta, lähimmäisiä kernaasti palvelevasta asenteesta.

Jumala ei asu käsin tehdyissä temppeleissä eikä Jeesus yrittänyt tehdät omistaan omistavaa luokkaa tähän maailmaan, jossa väliaikaista kaikki on vaan.  Päinvastoin Jeesus opetti pyhää huolettomuutta.  Jeesus kutsuu meitä seuraamaan itseään.  Meidän tehtävämme kristittyinä on antaa tälle maailmalle hyvä todistus Herrastamme. Häntä meidän tulee palvella, ei mammonaa tai byrokratiaa.

Parin päivän päästä vietämme Helluntaita, Pyhän Hengen vuodattamisen juhlaa ja kirkon synttäreitä. Kirkon työ on aina Pyhän Hengen varassa, se ei riipu siitä, paljonko kirkolla on rahaa tai millaisia hienoja pitkän tähtäyksen suunnitelmia tehdään ja toimintakulttuurin muutoksia puuhataan. Vaikka Pyhän Hengen läsnäolon tai puuttumisen voikin havaita, niin  hänen toimintaansa ei voi laskelmoida eikä hallita. Tuuli puhaltaa, missä tahtoo.

Entä jos Jumalan tuulet puhaltavatkin kerran jossakin aivan muualla kuin luterilaisessa kirkossa? Entäpä jos Jumalan Henki ohittaa kaiken sen, mitä  Helsingissä ja muualla Suomen Siionissa aiotaan yhteiskunnallisia muutoksia imitoiden tehdä? Tätä mahdollisuutta Ruttopuiston rovasti pelkää enemmän kuin ruttoa.

Väkisinkin herää kysymys: Mitä Jeesus tekisi tässä tilanteessa? Punoisiko hän  jälleen ruoskan, jolla ajaisi kaiken maailman konsulentit ja muut henkiset helppoheikit  ulos kirkosta? Räjäyttäisikö hän kirkolliset hallintobunkkerit taivaan tuuliin? Muistuttaisiko siitä, että kirkko on hänen ruumiinsa täällä maan päällä, elävä organismi, ei mikään organisaatio.  Kyse on prosessista, ei mistään projektista. Eikä ainakaan proteesista...

 

Muutos

 

18 kommenttia

  • Tarja Aarnio sanoo:

    Todella hyvä kirjoitus, kiitos. Meikäläissä ainakin herätti kirkostamme todella paljon ajatuksia. Tässä vain yksi esimerkki tältä käytännön puolelta:

    “Yhteiskunnalla ja kirkolla ei tarvitsisi olla päällekkäistä kirjanpitoa jäsenistään. Jollakin diilillä voisi nykyään varmaan helpostikin hoitaa asiat niin, että kirkolliset tapahtumat (kasteet, rippikoulut, vihkimiset ja hautaamiset) vain viedään yhteiskunnalliseen rekisteriin, johon kirkolla olisi lukuoikeus.”

    Tässä toinen, joka kolahti:

    “Entä jos Jumalan tuulet puhaltavatkin kerran jossakin aivan muualla kuin luterilaisessa kirkossa? Entäpä jos Jumalan Henki ohittaa kaiken sen, mitä Helsingissä ja muualla Suomen Siionissa aiotaan yhteiskunnallisia muutoksia imitoiden tehdä? Tätä mahdollisuutta Ruttopuiston rovasti pelkää enemmän kuin ruttoa.”

    Ja lopuksi mielestäni kaikkein tärkein:

    “Mitä Jeesus tekisi tässä tilanteessa? Punoisiko hän jälleen ruoskan, jolla ajaisi kaiken maailman konsulentit ja muut henkiset helppoheikit ulos kirkosta? Räjäyttäisikö hän kirkolliset hallintobunkkerit taivaan tuuliin? Muistuttaisiko siitä, että kirkko on hänen ruumiinsa täällä maan päällä, elävä organismi, ei mikään organisaatio.”

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Paavo Eero sanoo:

      Ei välttämättä pielessä, koska juuri hautausmaatyöläiset ovat otollisimmalla paikalla tuomassa seurakuntaa ihmisten lähelle, niin kuuntelijana kuin palvelijanakin. Heidän valmiuksiaan vain tulee koulutuksen kautta ylläpitää ja vahvistaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Puhutteleva kuva tuo ensimmäinen. Olisi mielenkiintoista nähdä myös noiden työmuotojen taseet. Jotenkin tuntuu, että joku on mennyt pieleen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Taulukko kertoo yhden lainalaisuuden. Kauneimmat sanat ihmiselle lausutaan arkun äärellä. Parhaimman ylöspidon ihminen saa kuoltuaan, jos taulukkoa tulkitaan määrällä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Monipuolinen muusikkokaverini Harri Mölsä antoi luvan julkaista tässä mietteitään messumusiikista:

    MIKSI KAIKKIEN PITÄISI PITÄÄ VIRSISTÄ?

    Olen 51-vuotias diakoniopiskelija DIAK-ammattikorkeakoulusta. Aiemmin olen opiskellut Sibelius-Akatemiassa ja Novia amk:ssa kirkkomusiikkia, sekä toiminut 2000-luvulla noin 10 vuotta kanttorina Pohjanmaalla ja Ahvenanmaalla.

    Rakastan suomalaisia virsiä ja nautin suuresti niiden laulamisesta ja säestämisestä. Pidän virsiä suuressa arvossa ja ne ovat iso osa lempimusiikkiani.

    Opiskeluni aikana olen kuitenkin törmännyt siihen, että iso osa jopa kirkonalan opiskelijoista vieroksuu virsimusiikkia ja jopa suoraan sanottuna inhoaa virsiä. Suhtautuminen virsimusiikkiin on jopa aggressiivista. Nuoremmassa pappissukupolvessakin olen törmännyt siihen, että virret koetaan negatiivisina. Olen aina yrittänyt puolustaa virsimusiikkia ja sen asemaa kirkossamme ja jumalanpalveluksissamme. En ole koskaan aiemmin edes kyseenalaistanut sitä, etteikö kirkkomme ja jumalanpalveluksiemme pääpaino musiikin suhteen pitäisi olla virsissä.

    Nyt kuitenkin on väkisin alkanut herätä toisenlaista ajattelua minullakin. Jos jumalanpalveluksissa käytettäisiin vain vaikkapa cheekintyyppistä musiikkia – minullakin nousisi vastakarva ja aggressio. Tai vaikkapa jazz-musiikkia. Usein sanotaan, että ihmiset pitää opettaa rakastamaan virsiä. Onhan se niinkin, mutta en minä oppisi opettamallakaan rakastamaan perinteistä jazzia tai cheek-musiikkia. Alan ymmärtää siis, että joitakin ihmisiä ei saa opettamallakaan kiintymään virsimusiikkiin. Ja miksi edes pitäisi?

    Jumalanpalveluksissamme (tarkoitan tällä “kymppimessua”) käytetään varmaan yli 90% virsiä jumalanpalveluksen musiikkina. Toki muutakin musiikkia löytyy, mutta sen osuus on marginaalinen, eikä sillä ole isossa kuvassa juurikaan merkitystä. Virsien valta-asema on selviö. Miksi meidän pitäisi pakkosyöttää ihmisille musiikkia, josta ehkä itse pidämme ja joka on merkityksellistä meille, mutta iso osa suomalaisista kokee sen epämiellyttävänä ja kokee sitä kohtaan jopa aggressioita? Yritämmekö jotenkin alistaa valtaosaa suomalaista tyytymään meidän musiikkimakuumme ja meidän arvostuksiimme? Olisiko aika antaa tilaa toisenlaisillekin musiikkityyleille ja sille, että iso osa suomalaisista saisi myös kuulla jumalanpalveluksissa ja kirkon toiminnassa haluamaansa musiikkityyliä?

    Tiedän hyvin, että tulevan adventin aikaan otamme käyttöön uusia virsiä. Se on askel eteenpäin, mutta se ei ole riittävä askel. Vanhat virret tulevat silti olemaan valtaosa kirkkomme musiikista, jos emme päätä toisin. Tulevissakaan virsissä ei ole aivan valtavasti nykypäivän musiikkia – ja tarkoitan sillä tämän hetken tyylistä musiikkia. Tai edes 2000-luvun tyylistä musiikkia.

    Virret ovat aina eläneet ajan mukana. Onko nyt käynyt niin, että ne eivät enää elä ajan mukana, vaan olemme jääneet jonnekin 1900-luvun alkuvuosiin? Olemmeko pudonneet virsien kanssa ajan juoksusta ja jääneet kauas menneisyyteen? Olisiko aika harpata kirkon musiikin suhteen jo 2000-luvulle?

    Varsin epävarmana kirjoitan näitä ajatuksia. Mutta jotenkin minua järkytti tuo opiskelujeni aikana kokemani suhtautuminen virsimusiikkiin. Ja olen melko varma, että kirkon ulkopuolella tuo suhtautuminen virsiin on vielä paljon jyrkempää ja negatiivista. Ajatusteni pointti on siinä, että miksi me, jotka rakastamme virsimusiikkia – miksi meidän pitäisi saada iso osa suomalaisista alistumaan meidän musiikkimakuumme? Musiikkityylejä on nykyaikana paljon ja ei ole enää yhtä ainoata tyyliä, jota suomalaiset kuuntelevat. Edes pop-musiikissa, sieltäkin löytyy kymmenittäin erilaisia genrejä.

    Voisiko kirkko vaikkapa tilata nykymusiikkia tekeviltä lauluntekijöitä 100 “uutta virttä”, jotka voitaisiin ottaa kirkon käyttöön. Ja voitaisiinko tämä 100 uuden virren tilaaminen toteuttaa vaikkapa joka 20. vuosi jatkossakin. Näin virsi eläisi nykypäivässä.

    “Niin että uuden virren sävelillä, kuulemme kansasi jo laulavan.”

    Harri Mölsä Härmässä, 10.5.2016

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Paavo Eero sanoo:

      “Nuoremmassa pappissukupolvessakin olen törmännyt siihen, että virret koetaan negatiivisina.”

      Todentosia ovat Mölsän ajatukset – kun tuolla kitaraan hankitulla muutamalla otteella joukon virsisäestys ei tahdo onnistua, on parempi suosia hömppää ja hömppää taitavia – näinhän se menee. Tämä tuhoisa tie on vienyt virret mm. rippikoulujen ohjelmasta ja siksi luterialinen jumalanpalvelus näivettyy näivettymistään joukoksi epäonnistuneita yksilösuorituksia – juuri toiseen suuntaan, mihin Luther pyrki ja mitä mm. virret edustavat.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    On hyvä, että Kirkolla on yhteinen “pyhä” soundi, mutta vielä enemmän kuin musiikki, ovat sanoitukset. Virret eivät ole itselleni kovinkaan tärkeitä, mutta musiikkia kyllä kulutan paljon. Olisi hienoa, jos Suomeen syntyisi vahva hengellisen musiikin kenttä, joka soljuisi automaattisesti Jumalan palvelukseen. Miksei näin ei voisi olla?

    Suuri osa hengellisestä nyky musiikista ei kosketa minua myöskään ja sitä vaivaa tietynlainen uskottavuuden puute. Tosin niitäkin on jotka koskettavat.

    Tärkeimpänä kirkossa on kaiketi pidettävä kuitenkin Psalmien perinnettä, joka kaikuu kautta tuhansien vuosien. Jatkumo kuuluu Psalmeissa aina Juutalaisuuteen asti, sillä Raamatun psalmeja lauletaan Juutalaisessa synagogassa edelleen jokaisena sapattina.

    On hyvä, että Psalmit kuuluvat kirkon musiikissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Useiden virsien sanoitukset ovat hyviä, mutta miksiköhän ne pitää laulaa niin melankolisesti? Kehotetaan jopa riemuitsemaan. Pitäisihän sen näkyä jossakin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kaaviosta en löydä evankeliointia lainkaan. Silti tuo sana on jopa kirkkomme nimessä. Luulenpa, että juuri evankelioimisen puute on tärkein syy kirkon kriisiin ja siitä eroamisiin. Kansa ei tiedä, mistä kirkon opetuksessa pohjimmiltaan on kyse. Evankeliumin julistusta kuulee hyvin harvoin kirkossa. Silloinkin kun sitä on; kuulijat alkavat haukotella.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Pekka: Evankeliumin esillä pitäminen on pappien ensisijainen tehtävä. Toki evankelioimisen tulisi läpäisyperiaatteella kuulua kaikkeen kirkolliseen työhön. Siis myös seurakuntalaisille ns. yleisen pappeuden puitteissa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Paavo Eero sanoo:

      Ei Hannu yleisen, vaan yhteisen!

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Paavo: yleistä ja yhteistä voidaan käyttää rinnakkain. Minä suosin yleistä, sillä virkapappeus on erityistä pappeutta. Yleinen ja erityinen sopivat mielestäni paremmin yhteen kuin yhteinen ja erityinen.

      Muuten olen sitä mieltä, että yleiset papit voisivat enemmän herätä hoitamaan hommiaan!

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Paavo Eero sanoo:

      Hannu hyvä – sanapari yhteinen pappeus kulminoituu Kristukseen, jossa niin virka kuin ‘maallikuus’ täytyvät ‘ jaksaa olla yhä yhtä. Käsitteille täytyy nähdä perusta ja ero, ei vain korvasyyhyn luottaen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Paavo: On meillä pappeuden lisäksi toinenkin ssanapari Yleinen ja erityinen. Puhutaanhan ns. Yleisestä ilmoituksesta (luonto, historia, kansojen vaiheet) ja erityisestä ilmoituksesta (Jeesus).

      Googlaahan tuo yleinen pappeus, niin huomaat, että en puhu pelkästään korvasyyhyni mukaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kuosmanen sanoo:

    Tarkentaisin vähän kaimani ansiokasta blogia hautausmaiden hoidon osalta. Kun kysyt, olisiko aika siirtää hautausmaiden hoito yhteiskunnan vastuulle, niin itse asiassa näin on jo tapahtunut. Tämän vuoden alusta hautausmaiden ylläpito rahoitetaan suoraan valtion budjetissa olevalla yli 100 Meur määrärahalla, jonka Kirkon keskusrahasto jyvittää seurakunnille kunnan väkiluvun suhteessa.

    Kirkon työntekijöiden määrästä kertovaan taulukkoon sisältyy hautausmaatyöntekijöiden osalta myös se harha, että suurin osa heistä on määräaikaisia kesätyöntekijöitä. Pienellä präntätystä alaviitteestä selviää, että 4469 työntekijästä kesätyöntekijöitä on peräti 3818. Näin siis seurakunnat pystyvät valtion rahoituksella tarjoamaan suurelle joukolle nuoria ihan kivaa kesäduunia.

    Enkä malta olla taas lainaamatta Osmo Tiililän legendaarista määritelmää: kirkko on olemassa sitä varten, että tällä kuollaan. Sen tulkinnasta voidaan toki olla sitten jo montaa mieltä.

    Enemmän olisin kyllä huolissani hallintohenkilöstön määrästä. Kiinteistöjen ylläpidon ja kirkonpalvelustyön jälkeen se on kirkon toiseksi suurin työntekijäjoukko. Hyvä tietysti, että kirkko työllistää. Mutta voisiko hallinnon keventämiseen ihan oikeasti hakea uusia malleja – kuten kyllä näyttää esimerkiksi Helsingin seurakuntien toimintakulttuurin muutoksessa olevan tavoitteena.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Kaima: Niin, eihän tuossa muuttunut muuta kuin tapa saada ne rahat, jotka hautuumaiden hoito vaatii. Eli kesäharavoijien rekrytointi on edelleen kirkon vastuulla. Rekisteröinti jatkuu edelleen.

      Emmehän me luterilaiset sentään mitään haudanpalvojia ole! Eikö kaikille riittäisi nimi kilvessä ja omaisille tieto siitä, että tuhkat ovat jossakin tässä pienellä alueella?

      Minä itse ihmettelen todella suuresti jatkuvasti paisuvia IT-menoja. Nehän eivät ole suhteessa mihinkään! Tietsikoita tulee ovista ja ikkunoista, uusia päivityksiä ohjelmissa alvariinsa. Ja millaiset laitteet? Minulla on vuoden ollut uusi kone ja näyttö. Puolen vuoden kuluttua hajosi emolevy, pari kuukautta sitten levisi näyttö. Tuelle on asiasta reklamoitu, mutta ilman tulosta. Vuokralaitteita tuskin kannattaa edes yrittää korjata, vvaihtoon vaan. Tai sitten pois kokonaan!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    “Muuten olen sitä mieltä, että yleiset papit voisivat enemmän herätä hoitamaan hommiaan!” Mitähän hommia Hannu ehdottaisit meille?

    Kokemukseni hengellisellä puolella kirkon vapaaehtoisena on kyllä aika vaatimatonta. Saarnatuoli aukenee meikäläiselle tosi harvoin. Kirkko ei paljoakaan panosta yleisen pappeuden toteutumiseen käytännöntasolla. Aika turha meidän on virkapappien hommista haaveilla. Muitakaan hengellisiä tehtäviä ei juurikaan ole. Miten sitä yleistä pappeutta sitten kirkossa voisi toteuttaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Paavo Eero sanoo:

      Kyllä yleismiehille löytyy hommia vaikkapa kirkon portaitten lakaisijoina. Jos kuitenkin tarkoitat yhteisen pappeuden toteuttamista, on kysymys ainakin todistamismielessä, jos ei sitten opetuksen, aina ajankohtainen. Taas papithan harvoin kaipaa yleisiä hommia, esim. kunnossapitohommia – sanoopa google sitten mitä tahansa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (64 v., 117 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa24.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121